... Miten lämpimästi hänen vaimonsa ylisti häntä!
"Minut, palvelijattaren, hän teki talonsa hallitsijaksi."
Se ei ole totta. Sinä olit hallitsija, hän palvelija. Sinun
omaisuudellasi hän teki itsensä herraksi, ja vasta senjälkeen hän
antoi sen sinulle.
"Hänellä ei ole ketään muuta kuin minut. Minä olen ainoa olento,
jonka nähdessään hänen synkät kasvonsa kirkastuvat."
Se ei ole totta. Hän nauttii rakkautta ja onnea eräässä maailman
kolkassa, missä hän pettää sinua, rikkoo valansa ja pilkkaa
uskollisuuttasi!
"_Minäkö_ halveksisin häntä jota kaikki kunnioittavat?"
Mutta miksi kaikki kunnioittavat häntä? -- Siksi, että häntä ei
kukaan tunne. Jos Timea nyt kuulisi ja näkisi, millaista hänen
sisällään on, sanoisikohan hän silloinkin: "Minä tahdon jakaa hänen
nimensä häpeän, niinkuin olen jakanut sen loistonkin?"
Niin, hän sanoisi siten.
Timea ei hae eroa hänestä.
Timea sanoisi: "Jos olet tehnyt minut onnettomaksi, niin kärsi nyt
kanssani." Se on enkelin julmuutta.
Näin on Timean laita.
Mutta miten on Noëmin?
Mitä hän tekee autiolla saarella, josta hän, siitä kiitos Timean
jalomielisyyden -- ei saa lähteä? Yksin keskellä talven synkkää
yksitoikkoisuutta, pieni, avuton lapsi sylissään! Mitä hän nyt
ajattelee? Ei ole ketään, joka voisi sanoa hänelle lohdutuksen
sanaa. Kuinka hän vapiseekaan aaveita, huonoja ihmisiä, villejä
eläimiä peläten siellä autiossa korvessa! Kuinka hänen sydäntään
ahdistaneekaan ajatellessaan rakastettuaan ja ihmetellessään, missä
tämä nyt oleskelee!
Oi, jospa hän vain tietäisi!
Oi, jospa nuo molemmat naiset tietäisivät, mikä alhainen lurjus se
mies on, joka saattaa heille niin suuria sydäntuskia!
Jospa olisi joku, joka voisi sanoa heille sen!
Mutta odottakaa!
Kukahan se muukalainen voisi olla, joka on jo sanonut hänestä
sellaisia asioita, että majuri iski häntä päähän? Vieras meriupseeri?
Kukahan tämä vihamies voisi olla? Nyt on mahdotonta saada tietää
sitä, sillä hän on jo lähtenyt kaupungista saamansa haava päässään.
Jokin ääni sanoi Timealle, että olisi parasta paeta tätä ihmistä.
Paeta! Kaikki hänen pyrkimyksensä ja tarkoituksensahan yhtyivät
pakoajatukseen. Hänen mielestään ei ole mitään sietämättömämpää
kuin paikallaan pysyminen. Matkoilla ollessaankin hän pitäessään
päivällislepoa ei voi odottaa niin kauan, kunnes hevoset ovat
ennättäneet syödä, hän menee jalan eteenpäin maantietä pitkin. Täten
häntä alituisesti ajaa jokin paikasta paikkaan.
Nyt hänen päähänsä pisti viedä Noëmi ja Dodi laivaan ja purjehtia
maailman ympäri heidän kanssaan. Kauas tuntemattomiin maanosiin.
Mutta Timea!
Tähän nimeen hän tekee haaksirikon. Valtamerellä virtaa lämmin
virta päiväntasaajalta napamaihin saakka ja napamailta uiskentelee
jäävuoria aina päiväntasaajalle saakka. Timar ajatteli, miten
hullusti hän oli tehnyt ottaessaan sellaisen valtameren rintaansa.
Eikä hänen silmiinsä tullut unta! Hänen taskukellonsa löi
kaksitoista. Vielä oli hänen valvottava seitsemän pitkää tuntia
ennenkuin aamu valkenisi.
Hän päätti vihdoinkin sytyttää valon. Mielenliikutuksia vastaan on
olemassa rauhoittava keino, vaikuttavampi kuin opium, nimittäin
arkipäiväinen askartelu.
Sillä, jolla on paljon tekemistä, ei ole aikaa antautua rakkauden
tuskien valtaan. Kauppiaat harvoin tekevät itsemurhan onnettoman
rakkauden vuoksi. Heille ovat liikehuolet sellaisena terveellisenä
jalkakylpynä, joka vetää veren alas jaloimmista ruumiinosista.
Timar otti esiin kirjeet, jotka oli pistetty pronssisen lohikäärmeen
alle. Tämän kirjepainon alle pani hänen lähin miehensä tavallisesti
ne kirjoitelmat, joiden sisältöön Timarin välttämättä oli itse
tutustuttava, tai jotka hänen itse oli ratkaistava. Muutamat niistä
olivat jo olleet Bajassa, Levetincz'issä, Wienissä ja Triestissä
etsiäkseen näistä paikoista vastaanottajaansa ja olivat palanneet
hänen pääkonttoriinsa Komorn'issa todistaakseen, ettei Timar puoleen
vuoteen ollut näyttäytynyt missään näistä paikoista.
Jollei hänen ympärillään olisi ollut pelkästään rehellisiä ihmisiä,
olisi häntä voitu pettää ja kavaltaa joka taholla.
Muutamiin kirjeisiin oli Timea jo merkinnyt ratkaisseensa
kysymyksessä olevan asian.
Taaskin Timea!
Mikael avasi ja luki toisen kirjeen toisensa jälkeen. Kaikissa oli
hyviä uutisia. Hän tuli ajatelleeksi Polykratesta, jolle kaikki
onnistui ja joka lopulta alkoi pelätä menestystään.
Hänen rikkautensa kasvoi lakkaamatta. Häneltä jo puuttuu
tilaisuutta hedelmällisesti käyttää kokoontuneita rahasummiaan.
Hyväntekeväisyystili ei voi ottaa koko voittoa, joka nousee yli
kaiken odotuksen. Kaikki, mihin hän ryhtyy, onnistuu. Kaikki,
mihin hän lainaa nimensä, muuttuu kullaksi. Puhdas paperi tulee
arvokkaaksi, kun hänen liikkeensä nimileima painetaan siihen.
Ja mikä on sitten syynä tähän ennenkuulumattomaan menestykseen?
Salaisuus, jota ei kukaan tunne, ei kukaan muu kuin hän.
Kuka on nähnyt Ali Tshorbadshin aarteiden makaavan hujan hajan
pimeässä hytissä?
Hän yksin -- ja kuu. Mutta kuu on hyvä toveri. Se on nähnyt muutakin.
Maailmanjärjestyksen painopisteenä on siis se, ettei tehty rikos
milloinkaan tule ilmi. Silloin täytyy kaikkien seuraustenkin siitä
olla loistoa, suuruutta, hyvettä!
Mutta se on mahdotonta!
Mikael tunsi sen, sillä hän oli syvä luonne. Hän tunsi, että
liioiteltu onni, jonka perusta oli niin madonsyömä, lopuksi oli
raukeava tyhjiin; sillä oikeus tapahtuu kaikille auringon alla.
Ilolla hän olisi antanut pois puolet omaisuudestaan, vieläpä sen
kokonaisuudessaankin, jos hän vain olisi voinut toivoa siten
sovittavansa taivaan. Mutta hän tunsi katumuksentekonsa sisältyvän
siihen tietoisuuteen, että hänen rikkautensa ja valtansa, hänen
arvossa pidetty nimensä ja hänen näennäinen avio-onnensa olivat
vain kohtalon ivaa. Hän oli haudattu sen alle, eikä voinut nousta
ainoaan autuaaksitekevään elämään, jonka tarkoitusperä on Noëmi ja
-- pikku Dodi. Vasta kun Dodi ensimmäinen oli kuollut, vasta silloin
hän tunsi, mitä poika oli ollut hänelle. Nyt, kun on kysymyksessä
toinen, tuntee hän sen vieläkin voimakkaammin. Eikä hän voi tehdä
heitä omikseen. Hän makaa haudattuna kultakasan alla, jota hän ei
voi pudistaa päältään. Hän tuntee nyt valveilla ollen samaa, jota
lavantaudin kuumehoureissa: hän makaa elävänä haudassa, joka on
täytetty kullalla. Hänen päänsä päällä marmoripatsaassa seisoo
liikkumaton alabasteripatsas: Timea. Kerjäläisnainen, pieni lapsi
mukanaan, tulee poimimaan kukkia hänen haudaltaan: se on Noëmi.
Elävältä haudattu koettaa turhaan huutaa: "Ojenna minulle kätesi,
Noëmi, ja vedä minut ulos kultahaudasta!"
Timar ryhtyi uudelleen kirjeitä lukemaan.
Niiden joukossa oli eräs hänen brasilialaiselta asiamieheltään.
Hänen lempiaatteensa, unkarilaisten jauhojen vienti, oli toteutunut
loistavalla tavalla. Timar niittää siitä sekä kunniaa että rikkautta.
Lukiessaan kirjettä hän muisti kirjeenkantajan jättäneen hänelle
sisäänkirjoitetun kirjeen, jossa oli valtameren tuonpuolisten maiden
postileima. Hän etsi ja löysi sen takkinsa povitaskusta.
Kirje oli samalta kirjeenvaihtajalta, joka oli lähettänyt äskeiset
suotuisat uutiset.
Se kuului:
Herrani! Sen jälkeen kun viime kirjeeni kirjoitin, on suuri
onnettomuus kohdannut meitä. Suojattinne, Teodor Kristyan on
häpeällisesti pettänyt meitä ja aiheuttanut meille suuria
tappioita. Me olemme syyttömät tähän. Tämä mies on useita
vuosia osottanut olevansa luotettava, kunnollinen ja ahkera,
joten emme ole voineet olla osottamatta hänelle mitä suurinta
luottamusta.
Hänen palkkansa ja toimituspalkkionsa olivat niin suuret, ettei
hän ainoastaan elänyt hyvin niillä tuloilla, vaan säästikin vielä
rahoja, jotka sijoitti meidän liikkeeseemme korkoa vastaan. Mutta
tämä mies onkin vaarallisin petturi, joka milloinkaan on elänyt.
Antaessaan näennäisten säästöjensä liikkeessämme kasvaa pieneksi
pääomaksi, varasti hän meitä mitä julkeimmalla tavalla, kavalsi
rahalähetyksiä, väärensi laskuja ja kirjoitti vääriä vekselejä
liikkeemme nimessä -- mikä oli hänelle mahdollista, syystä että
te olitte antanut hänelle oikeuden käyttää sen nimileimaa, joten
näihin saakka selville saatu tappio nousee 10 miljoonaan reissiin.
Timar heitti kirjeen luotaan.
Kymmenen miljoonaa reissiä! Se on suunnilleen satatuhatta guldenia.
Kas siinä Polykrateksen sormus, joka oli heitetty mereen.
Hän luki eteenpäin:
"Mutta tappion tekee vieläkin tuntuvammaksi se seikka, että hän on
sekoittanut viime vuosien lähetyksiin Lorsisianilaista tavaraa, joka
on paljon huonompaa lajia, sillä tämän konnantyön avulla on hän
pilannut unkarilaisten jauhojen maineen useiksi vuosiksi, jos me
yleensäkään milloinkaan voimme saada kaikkia asioita järjestykseen."
Tämä on siis ensi isku, ajatteli Timar itsekseen. Ja tämä isku oli
samalla tuntuvin suurelle liikemiehelle. Se koski asiaa, josta hän
oli ollut eniten ylpeä, ja joka oli saattanut hänelle kuninkaallisen
neuvoksen arvonimen.
Täten on siis Timean rakentama loistava rakennus lyhistynyt kokoon.
Taaskin Timea!
Timar kiirehti lukemaan eteenpäin.
"Kevytmielisten naisten kanssa solmittu ystävyys on vienyt nuoren
rikollisen näille harhateille. Muukalaiselle on tämä seikka
ilmanalamme vaarallisin tartunta. Me vangitsimme hänet heti, mutta
varastetuista rahoista ei ollut enää mitään jäljellä; osan hän
oli menettänyt pelihelvetissä, loput tuhlannut kreolilaisnaisten
seurassa. On tosin myös mahdollista, että lurjus on pannut melkoisia
rahasummia varmaan säilöön, toivoen pääsevänsä niihin käsiksi
tultuaan vapaaksi; mutta siinä tapauksessa hän saa odottaa kauan,
sillä täkäläinen tuomioistuin on tuominnut hänet viideksitoista
vuodeksi kaleriorjaksi."
Timar ei kyennyt lukemaan eteenpäin. Hän antoi kirjeen pudota
pöydälle. Sitten hän nousi ja alkoi levottomasti kävellä edestakaisin
huoneessa.
Viideksitoista vuodeksi kaleriorjaksi! Olla viisitoista vuotta
taottu kiinni soutulaivaan, jolloin ei näe muuta kuin taivasta ja
vettä! Viisitoista vuotta kestettävä auringon polttavaa hehkua,
keinua ikuisesti levottomalla merellä ja kirota ikuisesti armotonta
ihmiskuntaa! Hänestä tulee vanha mies ennenkuin hän saa vapautensa
takaisin. -- Ja miksi? Siksi, että Mikael Timar von Levetinczyä ei
saa häiritä, tämän nauttiessa kiellettyjä iloja Vapaalla Saarella.
Siksi, että ei kukaan saa ilmaista Noëmiä Timealle eikä Timeaa
Noëmille.
Kun sinä lähetit Teodorin Brasiliaan, et luullut asiain käyvän
näin... Kuitenkin, sinä laskit niiden olosuhteiden, joihin hän
joutui, tekevän hänestä rikollisen.
Sinä et heti surmannut häntä luodilla niinkuin kunniallinen mies
kaksintaistelussa surmaa vastustajansa, joka on hänen rakkautensa
tiellä. Sinä teeskentelit isällistä hyväntahtoisuutta ja lähetit
hänet kolmen tuhannen penikulman päähän luotasi, ja nyt saat nähdä
hänen viisitoista vuotta hitaasti kitumassa kuollakseen lopulta,
sillä sinä olet näkevä hänet maapallon lävitse ja kaikkien sen
merienkin keskellä.
Tuli oli uunissa sammunut. Huone oli käynyt kylmäksi, ja akkunat
olivat jääkukkien peitossa. Siitä huolimatta tippui hiki Timarin
otsalta hänen kävellessään edes takaisin pienessä huoneessa.
Siis on jokainen, jolle hän ojentaa kätensä, tuomittu onnettomuuteen.
Tähän käteen on kiinnitetty kirous.
Kerran hän oli itsetietoisessa ylimielisyydessään kerskunut, miten
hän teki kaikki onnellisiksi, joita lähestyi; vieläpä roistotkin
tekivät parannuksen.
Oi, kuinka hirvittävästi hän oli pettynyt!
Hänen joka sormessaan riippui kirous ja tuomio.
Hänen takiaan on hänen vaimonsa onneton, ja samalla myös se ystävä,
jolta hän viekkaasti on riistänyt vaimonsa.
Hänen takiaan kärsii toinenkin, jonka sydämen hän viekoitteli
itselleen, ja jolle hän ei löydä turvapaikkaa maan päältä.
Ja tämä mies on nyt viisitoista vuotta kuuleva kahleiden kalisevan.
Oi, mikä kauhea yö!
Eikö päivä milloinkaan ala sarastaa?
Hän tuntee tässä huoneessa olevansa kuin vankilassa tai kuin haudassa.
Mutta salaisessa kirjeessä on myös jälkikirjoitus.
Timar palasi pöydän ääreen lukeakseen sen.
Jälkikirjoitus oli päivätty muutamia päiviä myöhemmin ja kuului
seuraavasti:
"Juuri nyt sain kirjeen Porte au Prince'stä, missä meille
ilmoitetaan, että kolme kaleriorjaa viime yönä pakeni veneellä siitä
kalerista, missä rikollinen oli. Pelkään, että miehemme oli yksi
niistä."
Lukiessaan nämä rivit valtasi Timarin sanomaton kauhu. Jos hiki
oli tähän saakka helmeillyt hänen otsallaan, niin alkoi hän nyt
vavista. -- Onko kuume palannut?
Hän katseli peloissaan ympärilleen.
Miksi hän pelkää?
Hän on yksin huoneessa ja on säikähtynyt kuin lapsi, jolle on
kerrottu ryövärihistorioita. Hän ei voi kauemmin kestää täällä
sisällä.
Hän otti pistoolinsa ja katsoi, olivatko ne kunnolla ladatut. Sitten
hän tutki, saiko pistinpuukon kärjen helposti ulos.
Pois täältä!
On vielä yö. Palovartija on juuri kuuluttanut ensimäisen tunnin
keskiyön jälkeen. Täällä hän ei voi odottaa aamua.
Mitä? Eikö Szöny-rannalle voisi päästä kulkematta sillan yli? Saaren
yläpuolella on Tonava täysin jäätynyt. Hänen tarvitsee vain vähemmän
pelätä pimeää yötä ja vaarallista jääsiltaa kuin tätä lepattavaa
kynttilää ja avointa kirjettä.
Kirjeen hän pitää liekin yläpuolella ja polttaa sen. Sitten hän
puhaltaa kynttilän sammuksiin.
Ne eivät enää tee häntä rauhattomaksi.
Senjälkeen hän hapuilee ulos huoneesta. Suljettuaan oven jäljessään
johtuu hänen mieleensä, että hän kenties on sytyttänyt jotakin
poisheitetyn kirjeen jäännöksillä. Hän menee takaisin sisään.
Paperilla, joka on palanut tuhkaksi, kulkee vielä muutamia
tulikipinöitä edestakaisin monimutkaisissa kuvioissa kuin aavemaiset
virvatulet. Hän odottaa siksi kunnes viimeinen kipinä on sammunut
ja siten on tullut aivan pimeä. Senjälkeen hän syöksyy ulos yöhön.
Tiellä eteisen ja käytävän lävitse hän näkee aaveen milloin edessään,
milloin takanaan. Hän pitää vasenta kättään kasvojensa edessä ja
oikeassa on hänellä paljastettu pistinpuukko. -- Mutta kukaan ei väijy
häntä, kukaan ei tule häntä vastaan.
Vasta silloin kun hän ennättää kadulle, hän tuntee rintansa
keventyneeksi.
Hän rohkaisee taas itsensä.
Sillävälin on satanut lunta, joka nousee hänen jalkainsa alla
hänen kiitäessään Tonavan rannalle läpi koko Serber-kadun aina
myllysatamaan saakka.
Yhdestoista luku.