Mitä? Jos nyt joku sanoisi: "Mutta eihän se ole totta!"

... Miten lämpimästi hänen vaimonsa ylisti häntä!

"Minut, palvelijattaren, hän teki talonsa hallitsijaksi."

Se ei ole totta. Sinä olit hallitsija, hän palvelija. Sinun

omaisuudellasi hän teki itsensä herraksi, ja vasta senjälkeen hän

antoi sen sinulle.

"Hänellä ei ole ketään muuta kuin minut. Minä olen ainoa olento,

jonka nähdessään hänen synkät kasvonsa kirkastuvat."

Se ei ole totta. Hän nauttii rakkautta ja onnea eräässä maailman

kolkassa, missä hän pettää sinua, rikkoo valansa ja pilkkaa

uskollisuuttasi!

"_Minäkö_ halveksisin häntä jota kaikki kunnioittavat?"

Mutta miksi kaikki kunnioittavat häntä? -- Siksi, että häntä ei

kukaan tunne. Jos Timea nyt kuulisi ja näkisi, millaista hänen

sisällään on, sanoisikohan hän silloinkin: "Minä tahdon jakaa hänen

nimensä häpeän, niinkuin olen jakanut sen loistonkin?"

Niin, hän sanoisi siten.

Timea ei hae eroa hänestä.

Timea sanoisi: "Jos olet tehnyt minut onnettomaksi, niin kärsi nyt

kanssani." Se on enkelin julmuutta.

Näin on Timean laita.

Mutta miten on Noëmin?

Mitä hän tekee autiolla saarella, josta hän, siitä kiitos Timean

jalomielisyyden -- ei saa lähteä? Yksin keskellä talven synkkää

yksitoikkoisuutta, pieni, avuton lapsi sylissään! Mitä hän nyt

ajattelee? Ei ole ketään, joka voisi sanoa hänelle lohdutuksen

sanaa. Kuinka hän vapiseekaan aaveita, huonoja ihmisiä, villejä

eläimiä peläten siellä autiossa korvessa! Kuinka hänen sydäntään

ahdistaneekaan ajatellessaan rakastettuaan ja ihmetellessään, missä

tämä nyt oleskelee!

Oi, jospa hän vain tietäisi!

Oi, jospa nuo molemmat naiset tietäisivät, mikä alhainen lurjus se

mies on, joka saattaa heille niin suuria sydäntuskia!

Jospa olisi joku, joka voisi sanoa heille sen!

Mutta odottakaa!

Kukahan se muukalainen voisi olla, joka on jo sanonut hänestä

sellaisia asioita, että majuri iski häntä päähän? Vieras meriupseeri?

Kukahan tämä vihamies voisi olla? Nyt on mahdotonta saada tietää

sitä, sillä hän on jo lähtenyt kaupungista saamansa haava päässään.

Jokin ääni sanoi Timealle, että olisi parasta paeta tätä ihmistä.

Paeta! Kaikki hänen pyrkimyksensä ja tarkoituksensahan yhtyivät

pakoajatukseen. Hänen mielestään ei ole mitään sietämättömämpää

kuin paikallaan pysyminen. Matkoilla ollessaankin hän pitäessään

päivällislepoa ei voi odottaa niin kauan, kunnes hevoset ovat

ennättäneet syödä, hän menee jalan eteenpäin maantietä pitkin. Täten

häntä alituisesti ajaa jokin paikasta paikkaan.

Nyt hänen päähänsä pisti viedä Noëmi ja Dodi laivaan ja purjehtia

maailman ympäri heidän kanssaan. Kauas tuntemattomiin maanosiin.

Mutta Timea!

Tähän nimeen hän tekee haaksirikon. Valtamerellä virtaa lämmin

virta päiväntasaajalta napamaihin saakka ja napamailta uiskentelee

jäävuoria aina päiväntasaajalle saakka. Timar ajatteli, miten

hullusti hän oli tehnyt ottaessaan sellaisen valtameren rintaansa.

Eikä hänen silmiinsä tullut unta! Hänen taskukellonsa löi

kaksitoista. Vielä oli hänen valvottava seitsemän pitkää tuntia

ennenkuin aamu valkenisi.

Hän päätti vihdoinkin sytyttää valon. Mielenliikutuksia vastaan on

olemassa rauhoittava keino, vaikuttavampi kuin opium, nimittäin

arkipäiväinen askartelu.

Sillä, jolla on paljon tekemistä, ei ole aikaa antautua rakkauden

tuskien valtaan. Kauppiaat harvoin tekevät itsemurhan onnettoman

rakkauden vuoksi. Heille ovat liikehuolet sellaisena terveellisenä

jalkakylpynä, joka vetää veren alas jaloimmista ruumiinosista.

Timar otti esiin kirjeet, jotka oli pistetty pronssisen lohikäärmeen

alle. Tämän kirjepainon alle pani hänen lähin miehensä tavallisesti

ne kirjoitelmat, joiden sisältöön Timarin välttämättä oli itse

tutustuttava, tai jotka hänen itse oli ratkaistava. Muutamat niistä

olivat jo olleet Bajassa, Levetincz'issä, Wienissä ja Triestissä

etsiäkseen näistä paikoista vastaanottajaansa ja olivat palanneet

hänen pääkonttoriinsa Komorn'issa todistaakseen, ettei Timar puoleen

vuoteen ollut näyttäytynyt missään näistä paikoista.

Jollei hänen ympärillään olisi ollut pelkästään rehellisiä ihmisiä,

olisi häntä voitu pettää ja kavaltaa joka taholla.

Muutamiin kirjeisiin oli Timea jo merkinnyt ratkaisseensa

kysymyksessä olevan asian.

Taaskin Timea!

Mikael avasi ja luki toisen kirjeen toisensa jälkeen. Kaikissa oli

hyviä uutisia. Hän tuli ajatelleeksi Polykratesta, jolle kaikki

onnistui ja joka lopulta alkoi pelätä menestystään.

Hänen rikkautensa kasvoi lakkaamatta. Häneltä jo puuttuu

tilaisuutta hedelmällisesti käyttää kokoontuneita rahasummiaan.

Hyväntekeväisyystili ei voi ottaa koko voittoa, joka nousee yli

kaiken odotuksen. Kaikki, mihin hän ryhtyy, onnistuu. Kaikki,

mihin hän lainaa nimensä, muuttuu kullaksi. Puhdas paperi tulee

arvokkaaksi, kun hänen liikkeensä nimileima painetaan siihen.

Ja mikä on sitten syynä tähän ennenkuulumattomaan menestykseen?

Salaisuus, jota ei kukaan tunne, ei kukaan muu kuin hän.

Kuka on nähnyt Ali Tshorbadshin aarteiden makaavan hujan hajan

pimeässä hytissä?

Hän yksin -- ja kuu. Mutta kuu on hyvä toveri. Se on nähnyt muutakin.

Maailmanjärjestyksen painopisteenä on siis se, ettei tehty rikos

milloinkaan tule ilmi. Silloin täytyy kaikkien seuraustenkin siitä

olla loistoa, suuruutta, hyvettä!

Mutta se on mahdotonta!

Mikael tunsi sen, sillä hän oli syvä luonne. Hän tunsi, että

liioiteltu onni, jonka perusta oli niin madonsyömä, lopuksi oli

raukeava tyhjiin; sillä oikeus tapahtuu kaikille auringon alla.

Ilolla hän olisi antanut pois puolet omaisuudestaan, vieläpä sen

kokonaisuudessaankin, jos hän vain olisi voinut toivoa siten

sovittavansa taivaan. Mutta hän tunsi katumuksentekonsa sisältyvän

siihen tietoisuuteen, että hänen rikkautensa ja valtansa, hänen

arvossa pidetty nimensä ja hänen näennäinen avio-onnensa olivat

vain kohtalon ivaa. Hän oli haudattu sen alle, eikä voinut nousta

ainoaan autuaaksitekevään elämään, jonka tarkoitusperä on Noëmi ja

-- pikku Dodi. Vasta kun Dodi ensimmäinen oli kuollut, vasta silloin

hän tunsi, mitä poika oli ollut hänelle. Nyt, kun on kysymyksessä

toinen, tuntee hän sen vieläkin voimakkaammin. Eikä hän voi tehdä

heitä omikseen. Hän makaa haudattuna kultakasan alla, jota hän ei

voi pudistaa päältään. Hän tuntee nyt valveilla ollen samaa, jota

lavantaudin kuumehoureissa: hän makaa elävänä haudassa, joka on

täytetty kullalla. Hänen päänsä päällä marmoripatsaassa seisoo

liikkumaton alabasteripatsas: Timea. Kerjäläisnainen, pieni lapsi

mukanaan, tulee poimimaan kukkia hänen haudaltaan: se on Noëmi.

Elävältä haudattu koettaa turhaan huutaa: "Ojenna minulle kätesi,

Noëmi, ja vedä minut ulos kultahaudasta!"

Timar ryhtyi uudelleen kirjeitä lukemaan.

Niiden joukossa oli eräs hänen brasilialaiselta asiamieheltään.

Hänen lempiaatteensa, unkarilaisten jauhojen vienti, oli toteutunut

loistavalla tavalla. Timar niittää siitä sekä kunniaa että rikkautta.

Lukiessaan kirjettä hän muisti kirjeenkantajan jättäneen hänelle

sisäänkirjoitetun kirjeen, jossa oli valtameren tuonpuolisten maiden

postileima. Hän etsi ja löysi sen takkinsa povitaskusta.

Kirje oli samalta kirjeenvaihtajalta, joka oli lähettänyt äskeiset

suotuisat uutiset.

Se kuului:

Herrani! Sen jälkeen kun viime kirjeeni kirjoitin, on suuri

onnettomuus kohdannut meitä. Suojattinne, Teodor Kristyan on

häpeällisesti pettänyt meitä ja aiheuttanut meille suuria

tappioita. Me olemme syyttömät tähän. Tämä mies on useita

vuosia osottanut olevansa luotettava, kunnollinen ja ahkera,

joten emme ole voineet olla osottamatta hänelle mitä suurinta

luottamusta.

Hänen palkkansa ja toimituspalkkionsa olivat niin suuret, ettei

hän ainoastaan elänyt hyvin niillä tuloilla, vaan säästikin vielä

rahoja, jotka sijoitti meidän liikkeeseemme korkoa vastaan. Mutta

tämä mies onkin vaarallisin petturi, joka milloinkaan on elänyt.

Antaessaan näennäisten säästöjensä liikkeessämme kasvaa pieneksi

pääomaksi, varasti hän meitä mitä julkeimmalla tavalla, kavalsi

rahalähetyksiä, väärensi laskuja ja kirjoitti vääriä vekselejä

liikkeemme nimessä -- mikä oli hänelle mahdollista, syystä että

te olitte antanut hänelle oikeuden käyttää sen nimileimaa, joten

näihin saakka selville saatu tappio nousee 10 miljoonaan reissiin.

Timar heitti kirjeen luotaan.

Kymmenen miljoonaa reissiä! Se on suunnilleen satatuhatta guldenia.

Kas siinä Polykrateksen sormus, joka oli heitetty mereen.

Hän luki eteenpäin:

"Mutta tappion tekee vieläkin tuntuvammaksi se seikka, että hän on

sekoittanut viime vuosien lähetyksiin Lorsisianilaista tavaraa, joka

on paljon huonompaa lajia, sillä tämän konnantyön avulla on hän

pilannut unkarilaisten jauhojen maineen useiksi vuosiksi, jos me

yleensäkään milloinkaan voimme saada kaikkia asioita järjestykseen."

Tämä on siis ensi isku, ajatteli Timar itsekseen. Ja tämä isku oli

samalla tuntuvin suurelle liikemiehelle. Se koski asiaa, josta hän

oli ollut eniten ylpeä, ja joka oli saattanut hänelle kuninkaallisen

neuvoksen arvonimen.

Täten on siis Timean rakentama loistava rakennus lyhistynyt kokoon.

Taaskin Timea!

Timar kiirehti lukemaan eteenpäin.

"Kevytmielisten naisten kanssa solmittu ystävyys on vienyt nuoren

rikollisen näille harhateille. Muukalaiselle on tämä seikka

ilmanalamme vaarallisin tartunta. Me vangitsimme hänet heti, mutta

varastetuista rahoista ei ollut enää mitään jäljellä; osan hän

oli menettänyt pelihelvetissä, loput tuhlannut kreolilaisnaisten

seurassa. On tosin myös mahdollista, että lurjus on pannut melkoisia

rahasummia varmaan säilöön, toivoen pääsevänsä niihin käsiksi

tultuaan vapaaksi; mutta siinä tapauksessa hän saa odottaa kauan,

sillä täkäläinen tuomioistuin on tuominnut hänet viideksitoista

vuodeksi kaleriorjaksi."

Timar ei kyennyt lukemaan eteenpäin. Hän antoi kirjeen pudota

pöydälle. Sitten hän nousi ja alkoi levottomasti kävellä edestakaisin

huoneessa.

Viideksitoista vuodeksi kaleriorjaksi! Olla viisitoista vuotta

taottu kiinni soutulaivaan, jolloin ei näe muuta kuin taivasta ja

vettä! Viisitoista vuotta kestettävä auringon polttavaa hehkua,

keinua ikuisesti levottomalla merellä ja kirota ikuisesti armotonta

ihmiskuntaa! Hänestä tulee vanha mies ennenkuin hän saa vapautensa

takaisin. -- Ja miksi? Siksi, että Mikael Timar von Levetinczyä ei

saa häiritä, tämän nauttiessa kiellettyjä iloja Vapaalla Saarella.

Siksi, että ei kukaan saa ilmaista Noëmiä Timealle eikä Timeaa

Noëmille.

Kun sinä lähetit Teodorin Brasiliaan, et luullut asiain käyvän

näin... Kuitenkin, sinä laskit niiden olosuhteiden, joihin hän

joutui, tekevän hänestä rikollisen.

Sinä et heti surmannut häntä luodilla niinkuin kunniallinen mies

kaksintaistelussa surmaa vastustajansa, joka on hänen rakkautensa

tiellä. Sinä teeskentelit isällistä hyväntahtoisuutta ja lähetit

hänet kolmen tuhannen penikulman päähän luotasi, ja nyt saat nähdä

hänen viisitoista vuotta hitaasti kitumassa kuollakseen lopulta,

sillä sinä olet näkevä hänet maapallon lävitse ja kaikkien sen

merienkin keskellä.

Tuli oli uunissa sammunut. Huone oli käynyt kylmäksi, ja akkunat

olivat jääkukkien peitossa. Siitä huolimatta tippui hiki Timarin

otsalta hänen kävellessään edes takaisin pienessä huoneessa.

Siis on jokainen, jolle hän ojentaa kätensä, tuomittu onnettomuuteen.

Tähän käteen on kiinnitetty kirous.

Kerran hän oli itsetietoisessa ylimielisyydessään kerskunut, miten

hän teki kaikki onnellisiksi, joita lähestyi; vieläpä roistotkin

tekivät parannuksen.

Oi, kuinka hirvittävästi hän oli pettynyt!

Hänen joka sormessaan riippui kirous ja tuomio.

Hänen takiaan on hänen vaimonsa onneton, ja samalla myös se ystävä,

jolta hän viekkaasti on riistänyt vaimonsa.

Hänen takiaan kärsii toinenkin, jonka sydämen hän viekoitteli

itselleen, ja jolle hän ei löydä turvapaikkaa maan päältä.

Ja tämä mies on nyt viisitoista vuotta kuuleva kahleiden kalisevan.

Oi, mikä kauhea yö!

Eikö päivä milloinkaan ala sarastaa?

Hän tuntee tässä huoneessa olevansa kuin vankilassa tai kuin haudassa.

Mutta salaisessa kirjeessä on myös jälkikirjoitus.

Timar palasi pöydän ääreen lukeakseen sen.

Jälkikirjoitus oli päivätty muutamia päiviä myöhemmin ja kuului

seuraavasti:

"Juuri nyt sain kirjeen Porte au Prince'stä, missä meille

ilmoitetaan, että kolme kaleriorjaa viime yönä pakeni veneellä siitä

kalerista, missä rikollinen oli. Pelkään, että miehemme oli yksi

niistä."

Lukiessaan nämä rivit valtasi Timarin sanomaton kauhu. Jos hiki

oli tähän saakka helmeillyt hänen otsallaan, niin alkoi hän nyt

vavista. -- Onko kuume palannut?

Hän katseli peloissaan ympärilleen.

Miksi hän pelkää?

Hän on yksin huoneessa ja on säikähtynyt kuin lapsi, jolle on

kerrottu ryövärihistorioita. Hän ei voi kauemmin kestää täällä

sisällä.

Hän otti pistoolinsa ja katsoi, olivatko ne kunnolla ladatut. Sitten

hän tutki, saiko pistinpuukon kärjen helposti ulos.

Pois täältä!

On vielä yö. Palovartija on juuri kuuluttanut ensimäisen tunnin

keskiyön jälkeen. Täällä hän ei voi odottaa aamua.

Mitä? Eikö Szöny-rannalle voisi päästä kulkematta sillan yli? Saaren

yläpuolella on Tonava täysin jäätynyt. Hänen tarvitsee vain vähemmän

pelätä pimeää yötä ja vaarallista jääsiltaa kuin tätä lepattavaa

kynttilää ja avointa kirjettä.

Kirjeen hän pitää liekin yläpuolella ja polttaa sen. Sitten hän

puhaltaa kynttilän sammuksiin.

Ne eivät enää tee häntä rauhattomaksi.

Senjälkeen hän hapuilee ulos huoneesta. Suljettuaan oven jäljessään

johtuu hänen mieleensä, että hän kenties on sytyttänyt jotakin

poisheitetyn kirjeen jäännöksillä. Hän menee takaisin sisään.

Paperilla, joka on palanut tuhkaksi, kulkee vielä muutamia

tulikipinöitä edestakaisin monimutkaisissa kuvioissa kuin aavemaiset

virvatulet. Hän odottaa siksi kunnes viimeinen kipinä on sammunut

ja siten on tullut aivan pimeä. Senjälkeen hän syöksyy ulos yöhön.

Tiellä eteisen ja käytävän lävitse hän näkee aaveen milloin edessään,

milloin takanaan. Hän pitää vasenta kättään kasvojensa edessä ja

oikeassa on hänellä paljastettu pistinpuukko. -- Mutta kukaan ei väijy

häntä, kukaan ei tule häntä vastaan.

Vasta silloin kun hän ennättää kadulle, hän tuntee rintansa

keventyneeksi.

Hän rohkaisee taas itsensä.

Sillävälin on satanut lunta, joka nousee hänen jalkainsa alla

hänen kiitäessään Tonavan rannalle läpi koko Serber-kadun aina

myllysatamaan saakka.

Yhdestoista luku.

Onnen kultapoika: Romaani. 2/2 · 第 24 / 42 题