Ei se ollut kohtalo, vaan Terese.
Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kun Timar ensi kerran oli
joutunut tälle saarelle. Silloin olivat Noëmi ja Timea vielä aivan
lapsia. Nyt on Noëmi kaksikymmentakaksi, Timea kaksikymmentäyksi
vuotta. Atalia käy kahtakymmentäviittä, Terese on jo täyttänyt
neljäkymmentäviisi; Timar itse käy neljääkymmentäkahta ja pikku Dodi
viidettä.
Erään heistä oli valmistauduttava kotimatkalle, sillä hänen aikansa
oli joutunut, ja hänen kärsimystensä mitta, joka olisi ollut kylliksi
kokonaiselle pitkälle ihmiselämälle, on täynnä. Tämä henkilö on
Terese.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä Noëmin ollessa ulkona lapsen kera, hän
sanoi Timarille:
"Mikael, minun on sinulle uskottava eräs asia. Syksyllä on minun
lähdettävä. Tiedän kuolemani lähestyvän. Jo kaksikymmentä vuotta olen
kärsinyt sitä kipua, joka vie minut hautaan: minulla on sydäntauti.
Älä ota sitä puheenparreksi. Tämä on kuolettava tauti. Minä olen aina
salannut sen enkä ole milloinkaan valittanut. Minä olen parannellut
sitä kärsivällisyydellä ja te olette auttaneet minua rakkaudellanne
ja ilolla, jonka olette minulle valmistaneet. Ellette te olisi sitä
tehneet, olisin jo kauan sitten maannut haudassa. Mutta kauempaa
en jaksa kestää. Jo vuoden ajan en ole saanut unta. En osaa nukkua
koko yönä. Nousen ylös heti kun olen pannut maata. Luulen, että
tätä tilaa seuraa pitkä, -- hyvin sikeä uni. Sydämeni on palvellut
aikansa. Kuulen sen koko päivän tykyttävän. Kolme, neljä kertaa se
lyö kuin säikähtyneenä ja sitten se seisahtuu kokonaan, sitten kuuluu
pitkien väliaikojen perästä joku lyönti, ja sitten se alkaa taas
nopeasti sykkiä, sitten taas lyhyt tykytys ja pitkä vaitiolo. Loppuni
lähenee. Usein minua pyörryttää ja vain voimakas tahtoni estää
minut sortumasta. En kestä kesää loppuun. Olkoon niin; minä alistun
kohtalooni. Ei mikään pelota minua. Noëmilla on jo toisia rakkauden
esineitä. Sinua, Mikael, minä en vaivaa millään kysymyksillä. En
pyydä sinulta mitään lupausta. Puhuttu sana on vain tyhjä sana; vain
tunnettu sana on tosi sana. Sinä tunnet, mitä olet Noëmille ja mitä
Noëmi on sinulle. Mikä minua pelottaisi? Voin kuolla, vaivaamatta
kaikkivoipaa ja kaikkiviisasta Luojaani rukouksillani Mitä veisin
pyytää häneltä, sen hän on jo kaiken antanut minulle. Eikö niin,
Mikael?"
Mikael painoi päänsä alas. Juuri tämä oli lakkaamatta viime aikoina
häirinnyt hänen untaan. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, miten
Teresen terveys oli huonontunut. Hän oli nähnyt Teresen kamppailevan
kauhean, salaisen taudin kanssa, joka oli iskenyt häneen siinä
kohdassa, missä ruumis ja sielu koskettavat toisiaan läheisimmin:
sydämessä, ja hän oli väristen ajatellut sitä mahdollisuutta, että
kuolema kohtaisi häntä äkkiarvaamatta. -- Miten kävisi silloin Noëmin?
Kuinka hän silloin voisi, kuten hän siihen saakka oli tehnyt, jättää
tuota hentoa naista yksin lapsensa kera tänne yksinäiselle paikalle?
Kuka häntä suojaisi, tukisi ja lohduttaisi?
Hän oli aina torjunut luotaan tämän ajatuksen. Nyt se oli hänen
edessään, eikä hän voinut paeta.
Terese oli puhunut totta. Jo samana iltapäivänä laski maihin eräs
tuttu hedelmäkauppias, ja kun Terese laski hänelle persikoilla
täytettyjä koreja, meni hän tiedottomaksi ja vaipui maahan.
Onneksi hänet saatiin virkoamaan. Kolmen päivän perästä tuli
hedelmäkauppias takaisin. Terese tahtoi kiirehtiä asiaa ja pyörtyi
taaskin. Hedelmäkauppias huokasi syvään.
Parin päivän perästä hän tuli noutamaan hedelmiään. Nyt Mikael ja
Noëmi eivät pyytäneet häntä Teresen luo, vaan luovuttivat itse
hedelmät hänelle.
Hedelmäkauppias huomautti, että rouva-paran olisi paras -- ripittää
itsensä, koska hän kerran oli niin sairas.
* * * * *
Mikael punnitsi vakavasti mielessään, mitä oli kuullut Tereseltä.
Hän ei ainoastaan pitänyt tätä naista Noëmin äitinä ja ainoana tukena
hänen poissaollessaan, mutta myös voimakkaana sieluna, jonka kohtalo
oli valinnut, kuten profeetta Jeremiaan, koetellakseen häneen kaikkia
kidutuskeinojaan -- sieluna, joka ei masentunut näissä kärsimyksissä,
ei joutunut epätoivoon eikä alentanut itseään, vaan kärsi, vaikeni ja
toimi.
Hänen kuolemansa samoin kuin hänen elämänsä on todistava, mitä hän on
kestänyt ja kärsinyt.
Ja niin Timar tuli vakuutetuksi siitä, että hänen kohtalonsa oli
vienyt hänet yhteen tämän naisen kanssa, jotta tämä hänessä saisi
korvauksen suurista kärsimyksistään, ja jotta kaikki hänen vihansa ja
syntinsä, joilla hänen omatuntonsa oli raskautettu, ja jotka suuressa
maailmassa olivat haudattuina loistavien valheiden pyramiidien
alle, sovitettaisiin tällä pienellä saarella. Kaikki hyveet ja
oikeudenmukaisuus, kaikki hyvä, jota hän elämässään on tehnyt, on
rajoitettu tälle pienelle alueelle.
Kun Terese ei enää voinut taistella tuskiaan vastaan, vaan kuihtui
hänen silmäinsä nähden, tunsi hän yhä voimakkaammin käskevän äänen
sydämessään, joka huusi hänelle, että Teresen kuollessa hänen
hartioilleen lankeisi suuri taakka, se taakka, jota tämä nainen oli
kantanut ja se sielunvoima, jolla hän oli kantanut sen.
Noëmi ei vielä tiennyt äitinsä olevan kuolemansairaan. Hänen tiheät
pyörtymiskohtauksensa selitettiin johtuvan kuumuudesta. Terese
sanoi hänelle naisten usein kärsivän sellaista tautia siirtyessään
nuoruudesta vanhuuteen.
Timar osotti tästä lähtien suurempaa huomaavaisuutta Tereseä kohtaan.
Hän ei sallinut tämän ottaa osaa taloustoimiin, piti huolta siitä,
että hän sai olla rauhassa ja käski pienokaista vaikenemaan kun
se tuli liian meluavaksi. Mutta Teresen unettomuus ei kuitenkaan
tahtonut väistyä.
Täten kului kesä. Viileämmät päivät näyttivät tuovan helpotusta,
mutta vain näennäisesti. Syksyn alussa palasivat pyörtymiskohtaukset,
ja hedelmäkauppias huokasi lakkaamatta, että oli aika ripittää
itsensä ja ottaa kuolinsakramentti.
Kerran lie taas istuivat neljäsin päivällispöydän ääressä
ulommaisessa huoneessa, kun Almira haukkuen ilmoitti vieraita
tulevan. Terese katsahti ulos akkunasta ja sanoi säikähtyneenä
Mikaelille:
"Mene heti kamariin, ettei sinua kukaan näe täällä."
Timar katsahti nyt hänkin puolestaan ulos akkunasta ja huomasi myös
parhaaksi olla tapaamatta tulijaa, sillä se ei ollut kukaan muu kuin
hänen korkea-arvoisuutensa, herra Sandrovicz, kunniamerkin saanut
tuomiorovasti, joka heti olisi tuntenut herra von Levetinczyn ja
olisi huomannut kauniita asioita täällä tapahtuneeksi.
"Kantakaa pois pöytä ja jättäkää minut yksin", sanoi Terese-rouva,
kehottaen Dodia ja Noëmiakin nousemaan. Ja aivan kuin hän olisi
saanut voimansa takaisin hän auttoi pöydän korjuussa, joten hän
olikin jo yksin hänen korkea-arvoisuutensa koputtaessa ovelle. Hän
oli vetänyt vuoteensa sisähuoneen oven eteen ja istui itse vuoteen
laidalla. Siten oli sisähuone sulettu.
Tuomiorovastin parta oli, sitten viime näkemän, kasvanut vielä
pidemmäksi ja oli nyt huomattavasti harmahtava, mutta hänen poskensa
olivat punaiset ja muoto Simsonin.
Lukkari ja kirkonvartia, jotka olivat hänen seurassaan jäivät
kuistille yritellen solmia ystävyyttä suuren koiran kanssa.
Korkea-arvoinen herra astui kuin suudeltavaksi. Mutta Terese
jätti tämän suotuisan tilaisuuden käyttämättä, mikä menettely ei
erikoisesti virittänyt tulijan mieltä armolliseksi.
"No, etkö enää tunne minua, syntinen vaimo?"
"Oi, tunnen hyvinkin, herraseni, mutta tiedän myös olevani
syntisparka. Mikä tuo teidät tänne?"
"Mikäkö tuo, sinä vanha lepertelevä noita? Vielä kysyt, mikä minut
tuo! Sinä Jumalasta luopunut pakanavaimo! Etkö tunne minua?"
"Olen jo sanonut tuntevani sinut. Sinä olet sama pappi, joka et
tahtonut haudata minun miesvainajaani."
"Niin, syystä että hän oli lähtenyt maailmasta luvattomalla tavalla
ripittämättä itseään ja tekemättä katumusta ja parannusta. Siitä
syystä hänen osansa oli kuolla ja tulla haudatuksi kuin koira. Siis,
jollet sinäkin tahdo tulla haudatuksi kuin koira, niin mene itseesi,
kadu syntejäsi ja ripitä itsesi, kun vielä on aikaa. Tänään tai
huomenna lyö viime hetkesi. Hurskaat naiset ovat ilmoittaneet minulle
sinun olevan viimeisilläsi, ja he ovat pyytäneet minua antamaan
sinulle synninpäästön. Heitä saat kiittää siitä, että olen täällä."
"Puhukaa hiljaa, herraseni. Tyttäreni on viereisessä huoneessa. Hän
saattaisi säikähtyä."
"Vai niin, sinun tyttäresikö? Ja sitäpaitsi eräs mies ja eräs lapsi?"
"Niin onkin."
"Ja tämä mies on sinun tyttäresi mies?"
"Niin on."
"Entä kuka heidät on vihkinyt?"
"Hän, joka vihki Adamin ja Evan -- Jumala."
"Houkka nainen! Se tapahtui silloin, kun ei vielä ollut pappeja eikä
alttareita. Mutta nyt se ei ole yhtä helppoa. Siitä meillä on laki."
"Minä tiedän sen. Tämä laki on ajanut minut yksinäiselle saarelleni.
Mutta täällä se laki ei ole voimassa."
"Sinä olet siis pakana?"
"Rauhassa olen elänyt, rauhassa myös kuolen."
"Sinä olet siis opettanut oman ainoan tyttäresi viettämään
häpeällistä elämää?"
"Mikä on häpeätä?"
"Mikäkö on häpeä? Kaikkien kunniallisten ihmisten ylenkatse."
"Koskeeko se minuun?"
"Sinä tunteeton lokamöhkäle! Sinä siis vain tunnet sen, mikä
vaikuttaa ruumiiseesi? Sinä et ajattele sielusi vapahdusta?
Minä tulen osottamaan sinulle tietä taivaaseen, ja sinä tahdot
kaikin voimin helvettiin. Etkö usko ylösnousemukseen? Etkö usko
ijankaikkiseen elämään?"
"En, en usko. En myöskään tunne minkäänlaista kaipausta sinne. Minä
en tahdo herätä uuteen elämään. Minä tahdon nukkua rauhassa puiden
lehvien varjossa. Minä tahdon maatua maaksi, ja puiden juuret imevät
minun tomuni itseensä, ja puiden lehdet kasvavat minun tomustani,
muuta elämää en toivo. Minä tahdon elää niiden vihreiden puiden
mehussa, jotka itse olen istuttanut. Minä en usko julmaan Jumalaan,
joka tahtoo nähdä kurjan olennon kärsimysten jatkuvan haudan tuolla
puolen. Minun Jumalani on armelias Jumala, joka suo ruoholle, puille
ja ihmisille kuolemassa levon."
"Näytä minulle pyhästä raamatusta, milloin Jumala loi helvetin ja
paholaisen, niin minä uskon sinua."
"Oi, sinä jumalaton nainen!" huudahti pappi kauhuissaan. "Tuli
kuluttakoon sinun kielesi! Sinä siis tahdot kieltää paholaisen
olemassaolon?"
"Minä kiellän sen. Jumala ei milloinkaan ole luonut paholaista. Te
olette itse luoneet paholaisen pelotellaksenne sillä meitä. Mutta
siinäkin olette menetelleet taitamattomasti. Teidän paholaisellanne
on sarvet ja kaviot. Sellainen olento elää ruoholla eikä niele
ihmisiä."
"Herra, älä johdata meitä kiusaukseen! Maa on pian avautuva allamme
ja nielevä tämän naisen. -- Kasvatatko pienen lapsenkin samaan
uskoon?"
"Lapsen kasvattaa hän, joka on ottanut sen omakseen."
"Kuka?"
"Hän, jota lapsi kutsuu isäkseen."
"Ja mikä tämän ihmisen nimi on?"
"Mikael."
"Mikä hänen sukunimensä on?"
"Sitä en ole tiedustellut."
"Kuinka? Etkö ole tiedustellut hänen nimeään? Mitä siis tiedät
hänestä?"
"Tiedän hänet rehelliseksi ja tiedän hänen rakastavan Noëmia."
"Mutta mikä hän sitten on? Herrako, talonpoikako, käsityöläinenkö,
merimieskö vai salakuljettajako?"
"Hän on köyhä mies ja sopii siis meille."
"Entä mikä hän muutoin on? Minun on päästävä siitä perille, koska se
kuuluu virkaani. Mitä uskontoa hän tunnustaa? Onko hän paavilainen,
kalviinilainen, luterilainen, sociniaani, unitaari tai kenties
juutalainen?"
"Siitä en ole pitänyt väliä."
"Paastoatko sinä?"
"Kerran olin syömättä lihaa kaksi vuotta, syystä että minulla ei sitä
ollut."
"Entä kuka kastoi lapsen?"
"Jumala. Ukkossateella ja hän istui itse korkealla sateenkaarella."
"Voi, teitä pakanoita!"
"Pakanoitako! Miksikä pakanoita?" kysyi Terese katkerasti. "Mehän
emme ole epäjumalan palvelijoita emmekä jumalankieltäjiä. Meidän
saareltamme sinä et edes löydä sitä rahaan painettua kuvaa, jota
muutoin jumaloidaan kaikkialla maailmassa. Etkö sinäkin jumaloi
kaksipäistä kotkaa, silloinkun se on painettu hopeaan tai kultaan?
Eivätkö kaikki ihmiset kutsu rahaa: 'Kristukseksi?' Kun raha loppuu,
sanovat he: 'Ei Kristuksen penninkiä!'"
"Jumalaton noita! Sinä uskallat vielä tehdä pilaa niin pyhistä
asioista!"
"Minä puhun täysin vakavasti. Jumalan käsi on kohdannut minua
kovasti. Onnen ylenpalttisuudesta minä vaivuin kurjimpaan hätään.
Yksi ainoa päivä teki minusta lesken ja kerjäläisen. Minä en
kuitenkaan kieltänyt Jumalaa, minä en heittänyt luotani hänen
lahjaansa -- elämää. Minä tulin tänne autioon paikkaan, etsin
täältä Jumalaa ja löysin hänet. Minun Jumalani ei vaadi kauniisti
muodosteltuja rukouksia, lauluja, uhreja ja kellojen soittoa. Hän
vaatii vain antautuvan sydämen. Minä en tee katumusta ruusunauhaa
lukemalla, vaan tekemällä työtä. Ihmiset eivät jättäneet minulle
mitään maan päällä, mutta minä en silti paennut itsemurhan avulla
maan alle, vaan loin sen sijaan omistajatta olevasta maakappaleesta
kukoistavan puutarhan. Minua petettiin, minut ryöstettiin
putipuhtaaksi, minulle naurettiin; -- oikeuden palvelijat verottivat
minua, hyvät ystäväni varastivat minulta, papit ivasivat minua, mutta
minä en silti ole vihannut ihmisiä. Minä elän täällä muukalaisten
ja pakolaisten tien varrella. Minä hoidan ja parannan niitä, jotka
etsivät hoivaa luonani ja minä nukun kesät, talvet ovet auki. Minä en
pelkää huonoja ihmisiä. Oi, herra, minä en suinkaan ole pakana."
"Mitä tarpeetonta lörpötystä sinä lepertelevä nainen osaat sekottaa
yhteen! En minä sinulta sitä kysy, kysyn vain, onko mökissäsi asuva
mies oikeauskoinen vai kerettiläinen, ja miksi hänen lapsensa ei
vielä ole kastettu. On mahdotonta, ettet tiedä tämän miehen nimeä."
"Tiedän kyllä hänen nimensä, mutta muuta en. Hänenkin elämällään voi
olla salaisuuksia, kuten minunkin elämälläni on ollut. Olen uskonut
omani hänelle, hänen salaisuuksiaan en ole milloinkaan kysellyt.
Hänellä saattaa olla tärkeitä syitä olla niitä ilmaisematta. Mutta
tunnen hänet hyväksi, oikeudenmukaiseksi ihmiseksi enkä epäile
häntä ensinkään. Hyvät ystävät riistivät minulta kaiken; he olivat
aatelisia, korkeassa asemassa olevia henkilöitä; he eivät jättäneet
minulle muuta kuin pienen, itkevän lapseni. Minä kasvatin pikku
lapseni suureksi ja tämän ainoan aarteeni, elämäni, kaikkeni olen
antanut miehelle, josta en muuta tiedä kuin että häntä itseään
rakastetaan. Eikö se ole lujaa uskoa Jumalaan?"
"Älä puhu minulle uskostasi Jumalaan! Sellaisen uskon takia on
entiseen hyvään aikaan viety noitia polttoroviolle ja poltettu heitä
koko kristityssä maailmassa."
"Onpa silloin onni, että minä omistan tämän saaren erään turkkilaisen
yhtiön voimasta."
"Turkkilaisen yhtiön?" huudahti tuomiorovasti ihmeissään. "Kuka on
antanut sinulle sen?"
"Sama mies, jonka nimeä et saa minulta tietää."
"Minä otan siitä selvän heti paikalla sangen yksinkertaisella
tavalla. Minä huudan lukkarin ja kirkonvartian sisälle, annan heidän
vetää vuoteen ja sinut pois tieltä ja menen sisään tuonne. Eihän
ovessa ole mitään lukkoa."
Timar kuuli joka sanan viereisessä huoneessa. Veri syöksähti hänen
päähänsä kuvitellessaan hänen korkea-arvoisuutensa muutaman hetken
kuluttua astuvan huoneeseen ja huudahtavan: "Ah, tekö se olettekin,
herra hovineuvos, herra Mikael von Levetinczy!"
Tuomiorovasti avasi oven kuistille ja kutsui molemmat voimakkaat
matkatoverinsa sisään.
Ahdistuksessaan veti Terese kirjavan turkkilaisen peitteen rinnalleen.
"Herraseni", hän sanoi pyytävällä äänellä tuomiorovastille, "kuulkaa
vieläkin sananen uskoni vahvuudesta, jotta näkisit, etten ole pakana.
Katsokaa! tämä villapeite, joka on päälläni, on Brussasta. Eräs
matkustavainen toi sen sieltä äskettäin ja antoi sen minulle. No,
nyt on luottamukseni Jumalaan niin suuri, että joka yö makaan tämän
peitteen alla ja kuitenkin on tunnettua, että itämainen rutto on
jo neljän viikon ajan raivonnut Brussassa. Kuka teistä nyt luottaa
Jumalaan niin suuresti, että uskaltaa koskea tähän vuoteeseen?"
Mutta katsahtaessaan ylös hän ei nähnyt ketään. Kuultuaan
villapeitteen olevan Brussasta, missä rutto raivosi, olivat he
kaikki toinen toisensa jälkeen kiirehtineet ulos mökistä, jättäen
koko saaren ja sen kuolemaan vihityt asukkaat paholaisen ja helvetin
valtaan. Täten oli saari tullut huonoon huutoon ja se pidätti
jokaisen, jolle henki oli kallis, etäällä siitä.
Terese päästi nyt piilossa olijat ulos.
Timar suuteli hänen kättään.
"Äitini!"
"Poikani!" kuiskasi Terese hiljaa ja katsahti häntä silmiin. Tämä
katse sanoi Mikaelille: "Muista, mitä olet tällä hetkellä kuullut!"
Ja nyt oli aika valmistautua matkalle.
Terese puhui aina tulevasta kuolemastaan kuin matkasta.
"Lokakuussa lähden, keskellä kaunista jälkikesää. Kovakuoriaisetkin
paneutuvat silloin talven lepoon ja puut pudottavat lehtensä."
Hän valitsi itse kuolinpukunsa ja kääreliinansa.
Timariin ja Noëmiin nojaten hän kulki pienelle, kauniille aukeamalle
ja määräsi hautansa paikan sinne.
"Tähän, keskelle tätä kaunista kenttää!" hän sanoi ottaen Timarin
kädestä lapion ja mitaten sillä pitkänomaisen neliön. "Sinä olet jo
valmistanut asunnon Dodille; valmista nyt minullekin. Mutta älä luo
kumpua haudalleni, älä pystytä siihen ristiä äläkä istuta puita eikä
pensaita sinne. Peitä paikka kauniilla, tuoreella ruoholla. Ei mikään
saa erottaa sitä ympäröivästä tasangosta. Minä toivon niin. En tahdo
kenenkään, joka on iloisella mielellä, huomaavan hautaani tullakseen
surulliseksi."
Ja Timar valmisti Teresen asunnon.
Terese ei edes kertaakaan sanonut hänelle:
"Sano, kuka sinä oikeastaan olet? Minä lähden muutaman päivän perästä
maailmasta enkä tiedä, kenen käsiin jätän Noëmin."
Eräänä iltana hän nukahti eikä enää herännyt.
He hautasivat hänet, kuten hän oli toivonut.
He käärivät hänet valkoisiin, kauniisiin vaatteisiin ja laittoivat
hänelle vuoteen hyväntuoksuisista pähkinänlehdistä.
Ja sitten he loivat haudan umpeen maan tasalle ja peittivät sen
tuoreella ruoholla, joten paikka oli aivan entisen näköinen.
Seuraavana aamuna, kun Timar ja Noëmi taluttaen pikku Dodia kädestä
menivät kentälle ei tasaisessa maassa näkynyt jälkeäkään. Hämähäkit
olivat kutoneet verkkonsa senkin paikan yli, kuten muidenkin avointen
paikkojen, ja ne näyttivät hopeiselta paaripeitteeltä, jossa
kastepisarat kimaltelivat auringon paisteessa kuin tuhannet miljoonat
timantit.
Mutta keskellä tätä vihreätä, hopeallekimmeltävää kenttää, he
kuitenkin löysivät paikan.
Almira kulki edellä. Äkkiä se ojentautui suoraksi, ja painoi kuononsa
maahan. Siinä se oli.
Timar ajatteli, että tämä hauta sulki häneltäkin maailman. Hänenkin
oli valmistauduttava matkalle joko "tänne" tai "sinne."
Yhdeksäs luku.