Timar oli onnistunut varastamaan koko maailmalta.
Timealta hän ensin varasti hänen isänsä miljoonat, sitten hänen
sydämensä miesihanteen ja lopuksi aviollisen uskollisuutensa.
Noëmilta hän varasti rakastavan sydämen, naisellisen hellyyden, koko
hänen olemuksensa.
Tereseltä hän varasti tämän luottamuksen, viimeisen luottamuksen,
jonka ihmisille vihamielinen mieli niihin asetti. Hän varasti tältä
Vapaan Saaren lahjoittaakseen sen takaisin Tereselle ja siten
saavuttaakseen hänen kiitoksensa.
Teodor Kristyanilta hän varasti koko maailman karkottaessaan hänet
toiseen maapallonpuoliskoon.
Atalialta hän oli varastanut isän ja äidin, kodin ja sulhasen, hänen
maallisen ja taivaallisen autuutensa.
Ystävältään Katshukalta hän varasti toivon onnellisesta elämästä.
Kunnioitus, jota maailma osoittaa hänelle, köyhyyden kyyneleet,
isättömien ja äidittömien lasten suudelmat hänen kädelleen,
kunniamerkki, jonka hänen kuninkaansa on antanut hänelle, eikö kaikki
tämä ole varkautta? Hän varastaa salakuljettajilta uskollisuuden,
jolla he säilyttävät hänen salaisuutensa -- varas, joka varastaa
varkailta!
Onpa hän lisäksi varastanut hyvältä Jumalalta; hän on varastanut
taivaasta pienen enkelin.
Hänen sielunsa ei ollut enää hänen omansa. Hän oli jo pantannut sen
kuulle. Kuutakin hän on pettänyt eikä ole antanut sille, mitä lupasi.
Hän on varastanut kuultakin.
Myrkkyjuoma oli jo valmiiksi sekoitettuna, sen piti auttaa hänet
toiseen maailmaan; haa, kuinka pirut iloitsivat, kuinka he
riemuitsivat, kuinka he jo ojentelivat kynsiään hänen sieluparkaansa
kohti. Mutta hän veti heitäkin nenästä. -- Hän on varastanut
pirultakin.
Maailman keskellä hän hiipi paratiisiin ja paratiisista hän varasti
kielletyn hedelmän sillä aikaa kuin pääenkeli, joka oli vartioimassa
häntä, käänsi hänelle hetkiseksi selkänsä, ja tässä salaisessa
Edenissä hän ivasi kaikkia inhimillisten lakien turvaamia laitoksia:
pappeja, kuningasta, tuomareita, veronkantajia ja poliiseja. Kaikilta
niiltä hän oli varastanut. Ja kaikessa hän onnistui. Mutta kuinka
kauan?
Hän onnistui pettämään koko maailmaa, yhtä lukuunottamatta: itseään.
Hän oli aina surullinen, silloinkin kun hänen kasvonsa hymyilivät.
Hän tunsi, minkä nimen hän ansaitsi. Ja hän olisi mielellään ollut
se, miltä näytti. Mutta se oli mahdotonta.
Suunnaton rikkaus... yleinen kunnioitus... onnellinen rakkaus...
vain yksi näistä oli rehellisesti hankittu. Rehellisyys, ihmisrakkaus,
ankara suoruus ja itseuhrautuvaisuus olivat hänen luonteensa
pääpiirteet, hänen sielunsa elämänilo. Ennenkuulumattomat kiusaukset
olivat tempaisseet hänet vastakkaiseen suuntaan, ja nyt hän oli
ihminen, jota kaikki kunnioittivat, rakastivat ja pitivät arvossa,
mutta joka vain vihasi ja syytti itseään.
Ja sen lisäksi on kohtalo siunannut hänelle viime sairaudesta lähtien
niin rautaisen terveyden, ettei mikään voi vahingoittaa häntä. Sen
sijaan, että hän olisi vanhettunut, hän on vain nuortunut.
Koko kesä kului työssä.
Pienessä, edellisenä vuonna rakentamassaan talossa hän lopetti
nyt puusepäntyöt, sitten seurasi sorvaaminen ja leikkaaminen. Hän
varasti kaunotaiteillakin. Hän voitti niiltä luovan taidon. Oli ilo
nähdä, miten pieni puutalo hänen talttansa avulla muodostui oikeaksi
mestariteokseksi. Timarissa oli taiteilija mennyt hukkaan.
Kaikki pylväät, jotka kannattivat pientä kuistia, olivat
erimuotoisia. Ensimmäinen muodostui kahdesta kiemurtelevasta
käärmeestä, joiden päät muodostivat kapiteelin; toinen oli
palmupuunrunko, jonka ympärillä kiemurteli eräs köynnöskasvi; kolmas
esitti viiniköynnöstä, jota pitkin juoksi sisiliskoja ja oravia;
neljäs oli kaislakimppu, joka kohosi akanthuslehdistä.
Ja sisältäkin ovat seinien paneelit pelkkää leikkaustyötä,
kirjavaa mosaiikkia; pöydät ja tuolit ovat taidokkaasti liitetyt
yhteen; lumivalkoinen orapihlajapuu muodostaa hauskan vaihtelun
ruskean pähkinäpuun kera; leikkaukset taivasvuoteessakin osottavat
taiteellista makua. Sitäpaitsi näkyy ovien lukoissa ja akkunahaoissa
omintakeisia päähänpistoja. Sekä ovet että akkunat häviävät seiniin;
edelliset työnnetään sivulle, jälkimmäiset ylöspäin ja ne avataan
ja suljetaan harvinaisella tavalla muodostetuilla puusuluilla.
Timarhan oli jo alunpitäen päättänyt, ettei koko talossa saisi
olla ainoatakaan naulaa, jota hän ei itse olisi valmistanut, ja
niinmuodoin ei siinä ollut palaakaan rautaa. Hän tahtoi rakentaa ja
sisustaa sen omin käsin ja saaren omista tuotteista.
Vain akkunoiden suhteen hän oli hieman epätietoinen. Ensin hän
jännitti hyttysverkon kehyksiin, mutta sellaisin akkunoin voisi
taloa käyttää vain kesäasuntona ja sitäpaitsi sataisi sisään, kun
luukut eivät olleet suletut. Sitten hän valmisti ruudut eläinten
rakoista kuten eskimoilla on tapana; mutta ne pistivät liian selvästi
silmään muuta komeutta vastaan. Vihdoin hän löysi, kauan ja tarkoin
etsittyään, erään kalliomöhkäleen päältä kerroksen, kissankultaa,
jota myös kutsutaan "Marianlasiksi." Tämän hän varovasti irroitti
harmaakivestä, halkaisi hienon, läpikuultavan metallin ohuihin
lehtisiin ja valmisti sitten kapeista, kauniisti leikatuista säleistä
ristikon, joiden välit hän täytti Jumalan antamalla lasilla. Se
oli orjantyötä. Ja tuolla suunnattoman rikkaalla miehellä oli
kärsivällisyyttä vaivata itseään sellaisella työllä!
Mutta kuinka suuri olikaan hänen ilonsa, kun hän talon valmistuessa
saattoi viedä rakkaansa sinne! Katsokaa, kaikki on minun kätteni
työtä! Sellaista taloa ei edes kuningas saata lahjoittaa
kuningattarelleen.
Dodi (toinen) oli jo neljän vuoden vanha, kun talo valmistui --
"Dodin talo."
Nyt Mikael sai muuta työtä. Hänen täytyi opettaa Dodia lukemaan.
Dodi oli vilkas poika. Viisas, terve ja hyvänluontoinen lapsi.
Timar selitti itse tahtovansa opettaa hänelle kaikki, lukemaan ja
kirjoittamaan, uimaan ja voimistelemaan; sittemmin käsittelemään
kirvestä, höylää ja talttaa. Rakennus- ja leikkaustyöntekijä voi aina
ansaita leipänsä. Dodin tulee oppia kaikkea sellaista.
Timar oli jo alkanut uskoa, että kaikki saisi jatkua edelleen samaan
tapaan kuin tähän asti; nyt oli kaikki niinkuin pitikin; hänen oli
vain elettävä edelleen tätä elämää ikänsä kaiken.