Silloin häntä neuvottiin valitsemaan kylmävesiparantola, missä
varsinainen kylpyaika jo olisi ohitse. Schmecks, Flöpatak tai
Balaton-Füred. Siellä hän saisi olla kyllin yksin. Kylmä vesi olisi
pääasia.
Nyt hän muisti eräässä Plattenjärven rannalla olevassa laaksossa
omistavansa pienen huvilinnan, jonka hän oli ostanut muutama vuosi
sitten, vuokratessaan Balaton'in kalastusoikeuden. Hän oli sen
jälkeen käynyt siellä pari kolme kertaa. Siellä hän viettäisi syksyä.
Lääkärit hyväksyivät hänen valintansa. Zala- ja Vessprimrannikko ovat
todellisen paratiisin kaltaisia. Neljäntoista kilometrin pituisessa
keskeymättömässä puutarhaketjussa lepää toinen hymyilevä maisema
toisensa vieressä, siellä, täällä maalaisaateliston linnat. Komea
järvi on meri pienoiskoossa, täynnä kauneutta ja romantiikkaa. Täällä
puhaltaa Italian tuuli. Kansa on hyvänluontoista ja sydämellistä,
kivennäislähteet ovat terveyttä antavia. Siellä on synkkämieliselle
paras lepopaikka syksyksi löytyvä. Lukuunottamatta muutamia hektisiä
professoreja ja vatsakatarria sairastavia pappeja, ei Füredissä
ole ketään muita vieraita häiritsemässä synkkämielistä, joka
kaipaa yksinäisyyttä. Sensijaan on hänen ympärillään ihana luonto.
Plattenjärven rannalla on syksy kuin uusi kevät.
Lääkärit lähettivät siis Mikaelin Plattenjärven rannalle.
Mutta yhtä asiaa he eivät tietäneet. He olivat vain unohtaneet
ottaa selvää siitä, että nimittäin kesän lopussa raesateet olivat
hävittäneet koko seudun Plattenjärven rannalla.
Mutta nyt ei voi olla mitään surullisempaa näkyä kuin tuollainen
raesateiden hävittämä seutu.
Viinitarhat, jotka tavallisesti korjuuaikana kajahtelevat iloisista
äänistä, seisoivat nyt hylättyinä; uudelleen esiin pistävät
viiniköynnökset ovat peittyneet erään piikkisen, punaruskean
rikkaruohon alle, joka levittää pahaa hajua suljettuihin
puristimoihin. Hedelmäpuiden toinen lehdikkö on kuparinvihreä tai
ruosteenpunainen. Se ottaa jäähyväisiä tulevaan kevääseen asti.
Viljapelloille on äsken-niitetyn oljen jälkeen noussut nyhtämätöntä
rikkaruohoa. Kultaisten tähkäpäiden sijalla kasvaa ohdakkeita,
takiaisia ja punakoisoja, eikä kukaan tule niitä niittämään. Kaikki
on hiljaista ja synkkää. Tiet ovat ruohottuneet, sillä kukaan ei astu
niitä.
Tällaiseen aikaa tuli Mikael linnaansa Balaton'iin.
Tämä linna oli vanha rakennus. Joku ylhäinen herrasväki oli
rakennuttanut sen, koska he olivat pitäneet näköalasta ja heillä
oli kylliksi rahaa tämän ylellisyyden hankkimiseen. Se oli
yksikerroksinen massiivin muurin rakennettu, jossa kuisti antoi
järvelle, suurista viikunapuista, ja muutoin täynnä pyhimyksen kuvia.
Ensimmäisen omistajan perilliset olivat polkuhinnasta myyneet aution
linnan, jota vain sellainen henkilö voi pitää arvossa, jolla oli
sattumalta päähänpistoja.
Neljännestunnin matkan päässä on vasta ihmisasuntoja. Ja nekin
nykyään asumattomia. Puristimot ja kellarit eivät ole auki tänä
vuonna, sillä ei saada mitään satoa. Füredissä näkyy kaikkialla
uutimia suurien rakennuksien akkunoiden edessä ja viimeinenkin
kylpyvieras on jo lähtenyt. Höyrylaivatkaan eivät enää kulje.
Happikaivon juomasali on tyhjä ja kävelytiellä rapisevat putoilleet
plataaninlehdet kulkijan jalkojen alla. Ei kenkään vaivaudu niitä
lakaisemaan.
Ei ainoatakaan ihmistä, ei edes haikaraa näy seudulla. Vain
majesteettinen Balaton vyöryy salaperäisesti heitellessään aaltojaan,
eikä edes kenkään tiedä, miksi se on vihoissaan.
Ja keskellä Plattenjärveä kohoo alaston kallio ja sen huipulla
on kaksi-torninen luostari, jossa asuu seitsemän munkkia --
ruhtinaallisten ruumiiden krypta ylhäältä alas asti.
Tällaiseen paikkaan Mikael tuli.
Hän oli tuonut mukanaan vain yhden palvelijan ja tämänkin hän lähetti
muutaman päivän perästä takaisin sanoen viinitarhurin, joka vartioi
taloa, riittävän häntä palvelemaan. Mutta tämä oli jo vanha mies ja
sitäpaitsi kuuro.
Läheisessä kylpylässä oli sentään vielä jonkunverran eloa. Ainoan
suuren hotellin omistaja perheineen asui siellä sekä sitäpaitsi
muutamien herrasväkien palvelijat, jotka olivat paikkakunnalla koko
vuoden läpeensä, ja kappelissa soitettiin joka aamu messuun. Mutta
tapahtuipa eräänä päivänä, että hotellinisäntä piti vieraspidot
viettääkseen tyttärensä nimipäiviä ja paistinpannun rasva syttyi
tuleen ja liekki lensi savupiippuun Hotelli paloi poroksi ja sen kera
kylpyläkin, palvelusväen asunnot ja kappeli. Tähän tilaan jäi kaikki
aina kevääseen saakka. Asukkaat hylkäsivät mustat rauniot.
Nyt ei enää kuulunut ainoatakaan ihmisääntä koko laaksossa, ei edes
kellojen soittoa, ainoastaan suuren järven kohinaa.
Timar istui päivät pitkät kuuntelemassa järven henkikieltä.
Välistä se alkaa kohista, ilman että ainoakaan tuulenhenki
puhaltaa. Silloin sen väri muuttuu, niin kauas kuin silmä kantaa,
smaragdinvihreäksi, ja tumman vedenpinnan yli ei kulje ainoatakaan
purjevenettä, ei laivaa eikä alusta. On kuin oltaisiin Kuolleella
Merellä.
Järvellä on ihmeellinen, kaksinkertainen voima: se karaisee ruumista
ja synkentää sielua. Rinta laajenee, ruokahalu lisääntyy suuresti,
mutta mieleen hiipii haaveellinen, surumielinen mieliala ja uneksii
olevansa satumaailmassa.
Sievät vuoriryhmät ovat vielä keskiajan sankarikauden
linnanraunioiden kruunaamia. Szigliget-Csobancz'in linnanpihalla
viheriöi vielä salvia ja lavendeli, joita kuolleiden sukujen esiäidit
ovat istuttaneet sinne. Mutta muurit rappeutuvat yhä vuosi vuodelta.
Siellä täällä uhmaa vielä yksi ja toinen korkea torniseinä kuin
ihmeeksi myrskyä. Ja sellaisetkin paikat, joissa vielä asuu eläviä
olentoja, joutuvat yhä enemmän ja enemmän hävitykselle alttiiksi.
Vieläpä Tihanynkin vuorenselkä sortuu lakkaamatta itäpuolelle. Vanha
kansa muistaa vielä, kuinka luostarin ympäri ajettiin vaunuilla;
sittemmin johti vain jalkapolku muurien ympäri; nyt se on jo syvän
kuilun äärimmäisellä reunalla, ja kuningas Andreaksen lujasta
rakennuksesta vierii kivi toisensa jälkeen alas syvyyteen. Ylhäällä
vuorella oli ennen kaksi pientä järveä; ne ovat nyt kuivuneet. Tien
varrella seisoo hylätty, luhistuva kirkko, ja siellä, missä ennen
oli kylä, on nyt laidunmaita. Mutta suuri järvi maksaa pudonneet
kivet vedenpaisumuksen edellisillä kivettymillä ja simpukoilla, jotka
muistuttavat vuohensorkkia. Näitä se viskelee ylös rannalle. Ja
kaikki mitä se kätkee syliinsä, on niin vierasta, niin perin pohjin
toisenlaista kuin muissa sisäjärvissä, että se näyttää todella olevan
meren jättämä tytär, meren, joka kerran on vallinnut täällä, ja kuin
se olisi säilyttänyt muistot kauan sitte kadonneesta äidistään.
Vallitsevana värinä järvessä elävissä kaloissa, etanoissa, käärmeissä
ja sammakoissa on valkoinen; muissa vesissä ei tapaa valkoisia.
Järven lieju on täynnä levää, joka koskettaessa sitä kutkuttaa ja
parantaa. Kylvyistä nousee ihon pinnalle rakkoja, mutta kaikki vesi
on juotavaa ja makeaa siitä huolimatta. Minä tunnen monta ihmistä
jotka ovat aivan rakastuneita Plattenjärveen.
Timarkin oli rakastunut.
Tuntikausia hän uiskenteli keinuvilla aalloilla; puolen päivää hän
vaelteli rannalla ja saattoi tuskin iltahetkellä erota sieltä.
Hän ei etsinyt metsästyksestä eikä kalastuksesta huvitusta. Kerran
hän otti pyssynsä mukanaan ja unohti sen jonkun puun oksalle, toisen
kerran veti kala sekä koukun että ongen mukanaan.
Hän ei voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään läheiseen. Silmät ja
sielu liitelivät kaukana.
Syksy läheni loppuaan; vesi viileni huomattavasti pitkien öiden
aikana ja hänen oli lyhennettävä kylpyaikaa. Mutta pitkillä öilläkin
oli omituinen, haaveellinen viehätyksensä: tähtikirkas taivas,
tähdenlennot ja kuu.
Timar oli tuonut muassaan voimakkaan teleskopin, jonka avulla hän
yökaudet tarkasteli taivaan ihmeitä, taivaankappaleita, joita
ympäröivät kuut ja renkaat, joissa talvisaikaan näkyy valkeita
pilkkuja, jotavastoin kesä ympäröi ne punertavalla loistolla. Ja
sitten tämä taivaan suuri ihme, kuu, joka putken läpi katsottuna
näyttää loistavalta laavankappaleelta läpinäkyvine vuorenhuippuineen,
syvine vuoriseppeleineen, loistavine laaksoineen ja tummine
varjoineen. Se on kokonainen maailma, missä ei ole mitään.
Ei mitään muuta kuin niiden sielut, jotka väkivaltaisesti ovat
ottaneet itsensä hengiltä vapautuakseen kaikista vaivoista.
Heidät on nyt lähetetty tänne, tähän olemattomuuteen.
Siellä ei ole mitään heitä häiritsemässä. He eivät tunne mitään, ei
mikään tuota heille tuskaa eikä iloa, voittoa eikä tappiota. Siellä
ei ole ilmaa eikä vettä, ei ääntä eikä värejä, siellä ei tunnu
tuulia eikä myrskyjä; ei kukkia eikä eläviä olentoja, ei sotaa, ei
suuteloja, ei sydämensykintää, ei syntymää eikä kuolemaa: siellä on
vain tämä "olemattomuus" ja kenties -- muistot?
Olisi hirveämpää kuin helvetissä elää siellä, kuussa, olemattomuuden
valtakunnassa, sieluna ilman ruumista ja muistella maata, jossa on
vihreää ruohoa ja punaista verta, jossa ilma kajahtelee ukkosen
jylinää, jossa kuuluu rakastavien suudelmia, jossa vallitsee elämä ja
kuolema.
Mitä Noëmi sanoisikaan?
Ja kuitenkin kuiskaa joku lakkaamatta Mikaelin korvaan, että hänen
täytyy lähteä niiden luo, jotka ovat karkoitetut olemattomuuden
valtakuntaan.
Muuta keinoa ei ole hänen päästäkseen pakoon siitä onnettomasta
elämästä, jota hän viettää.
Hän on itse syypää onnettomuuteensa.
Siihen, että hänen on pakko viettää kaksoiselämää kahden naisen kera,
joista hän ei voi hylätä kumpaakaan!
Vasta nyt, kun molemmat olivat kaukana hänestä, vasta nyt, kun hän
oli aivan yksin, hän tunsi asemansa koko kauheuden.
Eikö hän jumaloi Timeaa?
Eikö Noëmi ole koko hänen elämänsä?
Toisen kanssa hän kärsii, toisen kanssa hän iloitsee.
Toinen on todellinen pyhimys, toinen todellinen nainen.
Hän kävi lävitse koko elämänsä. Missä hän oli langennut?
Siinäkö, että hän pidätti Timean aarteet itselleen?
Siinäkö, että hän nai Timean?
Vai siinäkö, että hän epätoivoissaan jätti hänet ja lähestyi
haavotetuin sydämin Noëmia etsien onneaan hänen luotaan?
Häneen ei sovi ensimmäinen nuhde.
Timea hallitsee koko sitä omaisuutta, jonka hän on pelastanut Tonavan
pohjalta.
Toiseenkin syytökseen on olemassa anteeksianto. Hän oli nainut
Timean rakkaudesta ja Timea oli vapaaehtoisesti suostunut hänen
omakseen. Timea oli vastaanottanut hänen naimatarjouksensa lämpimällä
kädenpuristuksella. Hän oli esiintynyt Timean edessä kuin mies,
joka on naisen arvoinen. Voiko hän aavistaa sitä, että Timea jo oli
rakastunut niin kiihkeästi, ettei hänen sydämensä tahtonut tietää
mistään muusta?
Mutta kolmanteen syytökseen hän ei keksinyt mitään vastausta.
Kun sinä kuulit, ettei vaimosi rakastanut sinua, syystä että kolmas
oli sinun ja hänen sydämensä välillä, ei sinun olisi pitänyt
raukkamaisesti lähteä pois, vaan sinun olisi pitänyt mennä sen
kolmannen luo ja sanoa hänelle: "Ystävä, nuoruuden toverini;
toiselle meistä ei ole kyllin tilaa maailmassa. Minä rakastan sinua,
minä syleilen sinua, mutta tule nyt kanssani jollekin kauniille
yksinäiselle saarelle ja ampukaamme siellä toinen toisiamme, kunnes
jompikumpi meistä jää paikalle."
Niin sinun olisi pitänyt menetellä.
Silloin olisi vaimosikin nähnyt sinussa miehen.
Vaimosi näki tuossa toisessa ihanteensa senvuoksi, että hän
ammattinsa perusteella esiintyi hänelle rohkeana ja uljaana
sankarina, jotavastoin sinä et ole esiintynyt sillä tavoin. Terävä
sapeli kädessäsi sinä olisit voittanut hänet paremmin kuin timantein
ja helmin. Nainen tahtoo tulla valloitetuksi eikä pidä siitä, että
hänen rakkauttaan kerjätään.
Ja sitten olisi sinun ollut tehtävä itsesi tämän rakkauden
arvoiseksi, taisteltava tahi, jos niin olisi pitänyt käydä, pakottaa
se itsellesi.
Vaikka sinun olisi täytynyt näytellä tyrannin osaa, olla sen naisen
sulttaani, jonka olit ostanut orjattareksesi, vaikka sinun olisi
ollut pakko ruoskia häntä, kunnes hän ryömi ristille, niin sinä
olisit kuitenkin ollut hänen herransa, olisit omistanut hänet, hän
olisi ollut omasi; -- mutta nyt hänestä on tullut aave, joka käy
ympärilläsi syyttääkseen sinua.
Eikä sinulla ole rohkeutta luopua hänestä!
Jos edes olisit kyllin rohkea sanoaksesi hänelle suoraan: "Timea,
minä olen teidän paha henkenne, purkakaamme liittomme!"
Mutta sinä pelkäät yhtä seikkaa.
Pelkäät Timean vastaavan sinulle:
"Minä en tahdo erota teistä! -- Minä en kärsi. -- Minä olen vannonut
pysyväni uskollisena teille. -- Minä en riko valaani!"
Syysyöt tulivat yhä pidemmiksi, päivät lyhyemmiksi ja vähitellen kävi
vesi järvessä yhä kylmemmäksi.
Mutta juuri senvuoksi hän kylpi siinä niin mielellään. Hänen
ruumiinsa oli saanut entisen joustavuutensa, hermot ja lihakset
olivat karaistuneet; mutta hänen sielunsairautensa oli juuri nyt
pahimmillaan.
Synkkämielisen ihmisen luulotaudin voi vielä parantaa. Ruumiin
sairauden mukana häviää sielunkin tauti. Mutta kun terve, voimakas
mies vaipuu synkkämielisyyteen, silloin on kyseessä toivoton sairaus.
Luulotautinen pukeutuu lämpimään nuttuun, kääriytyy kiireestä
kantapäähän paksuihin pukimiin, liimaa ikkunat papereilla tuulta
vastaan, nauttii ravintonsa nauloittain ja valitsee sen lääkärin
määräysten mukaan; hän vetää lääkäriäkin nenästä, käyttää puoskarien
salaisia lääkkeitä ja tutkii lääketieteellisiä teoksia; hän
lämmityttää huoneensa lämpömittarin mukaan ja laskee valtimonsa
lyönnit kellon mukaan, hän pelkää kuolemaa. -- Synkkämielinen taasen
paljastaa rintansa myrskylle ja kulkee paljain päin; hän ei tahdo
pidentää elämäänsä.
Yöt olivat aina valoisat, ja sellaisina kirkkaina syysöinä on taivas
tähtiä täynnä. Timar istuu aamuun asti avoimen akkunan ääressä
tarkastellen äärettömän avaruuden loistavia pisteitä, toista toisensa
jälkeen. Heti kun kuu oli laskeutunut, istuutui hän teleskopin
ääreen. Kuu oli hänelle vastenmielinen kuten seutu, joka on meille
niin tuttu, että olemme siihen kyllästyneet ja jonka kaikki asukkaat
ovat suututtaneet meitä. Samoin kuin valtiopäivämies vihaa sitä
vaalipiiriä, missä hän ehdokkaana ollen ei kuitenkaan ole tullut
valituksi, mutta missä hänen on siitä huolimatta asuttava.
Näitä havaintoja tehdessään tähtikirkkaalla taivaalla oli
hänellä onni sattumalta olla todistajana eräälle ilmiölle, joka
tähtientutkijain muistiinpanoissa on merkitty ainoaksi laatuaan.
Eräs pyrstötähti joka palaa vain pitkien väliaikojen perästä,
näyttäytyi taivaalla.
Timar sanoi itselleen: "Se on minun tähteni. Se on yhtä
rikkinäinen kuin minun sieluni; sen tuleminen ja meneminen on yhtä
tarkoituksetonta kuin minun, kaikki sen loistavat ominaisuudet ovat
yhtä turhaa loistoa kuin minun."
Ja nyt seurasi hän yön toisensa perään ihmeellisen ilmiön vaiheita.
Samalla suunnalla kuin tämä pyrstötähti liikkui Jupiterkin neljine
kuineen; niiden ratojen oli pakko leikata toisiaan.
Heti kun pyrstötähti tuli suuren Jupiterin läheisyyteen alkoi sen
loistava pyrstö haljeta. Jupiterin sentripedaalivoima alkoi tehdä
vaikutuksensa tuntuvaksi. Suuri tähti uskalsi tehdä yrityksen riistää
sumutähden pois valtiattareltaan, auringolta.
Ja tämä tapahtui maanasujainten silmien nähden.
Seuraavana yönä oli pyrstötähden valopyrstö jakautunut selvästi
kahtia.
Sitten lähestyi nopeasti suurin Jupiterin neljästä kuusta, se, joka
on kauimpana Jupiterista.
"Kuinka nyt on käyvä tähdelleni?" kysyi Timar. Kolmantena yönä alkoi
kirkas tähti, joka muodosti pyrstötähden pään, tummua ja särkyä.
Jupiterin kuu oli silloin sitä lähinnä.
Neljäntenä yönä oli pyrstötähti haljennut. Nyt näkyi kaksi päätä,
kullakin oma loistava pyrstönsä, ja molemmat aavetähdet alkoivat nyt
lentonsa ilman päämäärää avaruuden lävitse kahdessa eri parabelissa,
jotka muodostivat terävän kulman. "Niinmuodoin tapahtuu 'tällaista'
siis taivaallakin?"
Timar seurasi tätä ihmeellistä ilmiötä teleskoopista, siksi kunnes se
häipyi erottamattomaan etäisyyteen.
Ilmiö teki hänen sieluunsa mitä syvimmän vaikutuksen.
Nyt hän oli selvillä asioistaan maailman kanssa.
On olemassa satoja itsemurhan syitä, mutta itsepintaisimmat
ja voittamattomimmat ovat ne, jotka johtuvat pitkäaikaisista
luonnonvaarinotoista. Pidä tarkasti silmällä henkilöä, joka ilman
tieteellisiä tarkoituksia tekee huomioita taivaalla ja pyrkii
tutkimaan luonnon salaisuuksia! Kätke häneltä terävä veitsi ja
pistooli ja tutki tarkoin, onko hänellä myrkkyä.
Niin, Timar oli päättänyt ottaa itsensä hengiltä.
Voimakkaille luonteille ei tämä ajatus tule yht'äkkiä, vaan se kypsyy
vähitellen. He valmistautuvat vuosikausia siihen ja valmistavat
huolellisesti sen toimeenpanemista.
Timarissa oli ajatus jo kypsynyt ja hän siirtyi nyt
järjestelmällisesti sen toimeenpanemiseen.
Kylmän vuodenajan tullessa hän lähti Plattenjärveltä ja palasi
Komorniin.
Kaikki, joita hän tapasi, lausuivat ilonsa siitä, että hän oli
voimistunut niin huomattavasti ja oli niin reippaan näköinen. Ja
Timar osottautui olevansa mitä parhaalla tuulella.
Mutta Timean silmiltä ei jäänyt huomaamatta, että hänen sisällään
liikkui jotakin, ja hän kysyi huolestuneena: "Mikä teitä vaivaa,
puolisoni?"
Hänen vaikean sairautensa jälkeen oli vaimo sangen hellä häntä
kohtaan. Tämä hellyys ajoi häntä vain yhä lähemmäs hiotun teräksen
kärkeä kohti.
Jokainen itsemurha on hulluutta ja kaikki hulluus ilmaisee itsensä.
Monet tietävät olevansa hulluja, itsemurhaaja tietää sen jotensakin
hyvin. Hän tahtoo kätkeä salaisuutensa, ettei kukaan pääsisi sen
perille, ja juuri siten hän ilmaisee itsensä. Hän tahtoo puhua
oikein järkevästi, ettei kukaan huomaisi häntä hulluksi, mutta
kaikki nämä viisaat sanat tulevat sanotuiksi sopimattomaan aikaan
ja sopimattomassa paikassa, joten ne herättävät epäluuloja. Hän
on tavattoman hyvällä tuulella, luonnottoman iloinen ja leikkisä;
mutta hänen iloisuutensa on miltei levottomuutta herättävää, niin
luonnotonta, että se, joka näkee ja kuulee sen, sanoo väristen
itselleen: "Tämä ennustaa onnettomuutta."
Timar järjesti asiansa siten, että "se" ei tapahtuisi kotona.
Hän teki testamenttinsa.
Hän jätti koko omaisuutensa Timealle ja köyhille, ja siinä hän
menetteli niin varovasti, että sääsi erityisen legaatin, josta
Timea, siinä tapauksessa, että meni uusiin naimisiin, sekä hänen
jälkeläisensä, jos tulisivat köyhiksi, saisivat nostaa satatuhatta
guldenia.
Muutoin oli hänen suunnitelmansa seuraava:
Heti kun vuodenaika antaisi myöten, matkustaisi hän pois -- omien
sanojensa mukaan Egyptiin, mutta itse asiassa Vapaalle Saarelle.
Siellä hän tahtoo kuolla. Jos hän voisi saada Noëmin seuraamaan
itseään, niin he menisivät yhdessä kuolemaan.
Oi, Noëmi kyllä suostuisi. Mitä hän tekisi maailmassa ilman Mikaelia!
Minkä arvoinen olisi maailma silloin hänelle, sellaiselle kuin hän on?
He nukkuvat molemmat siellä kaukana Dodin vierellä.
* * * * *
Talven Timar vietti osaksi Komornissa, osaksi Raabissa tai Wienissä.
Kaikkialla tuntui elämä hänestä taakalta.
Synkkämielisyyteen vaipuneen suurin onnettomuus on se, että hän
luulee lukevansa salaiset ajatuksensa kaikkien kasvoilla. Kaikkien
tuttaviensa ilmeistä ja sanoista hän huomaa heidän aavistavan hänessä
tapahtuneen muutoksen, hän huomaa heidän kuiskailevan hänen selkänsä
takana ja salavihkaa iskevän silmää toisilleen hänen lähestyessään,
hän huomaa naisten pelkäävän häntä ja miesten koettavan näyttää
levollisilta ja niin tapahtuu hänelle, että hän hajamielisyydessään
sanoo asioita, jotka todistavat hänen sielunsa sekavuutta, juttelee
hullunkurisia juttuja, joille ei kukaan hänen suureksi harmikseen
naura. -- Heitä jo pelottaa nauraa.
Eikä heillä kuitenkaan ole mitään syytä pelätä häntä. Ei hän vielä
ole joutunut niin pitkälle, että nousisi pöydästä ja heittäisi
pippuria vastapäätä istuvien silmiin, niinkuin häntä kyllä välistä
haluttaisi tehdä. Kun Johan Fabula tulee hänen luokseen kirkkoraadin
varajäsenenä ja alkaa pitää hänelle pitkiä puheita vakavista asioista
seisten suorana kuin seipään niellyt, silloin tuntee Timar palavaa
halua -- niin palavaa, että tuskin jaksaa vastustaa sitä -- panna
molemmat kätensä herra varakonsulin olkapäille ja hypätä pukkia hänen
päänsä yli.
Timarin katseessa oli jotakin, joka synnytti jokaisessa sellaisen
tunteen, kuin kaadettaisiin kuupallinen kylmää vettä hänen selkäänsä.
Tämän katseen kohtasi Ataliakin.
Usein heidän istuessaan vastapäätä perhepöydässä, seurasivat Timarin
silmät hellittämättä Atalian kasvoja ja vartaloa.
Tuollaisten mielisairaiden katseissa ilmenee palava himo naisen
suloihin niin kaamealla tavalla.
Ja Atalia oli tavaton kaunotar. Mikaelin silmät eivät voineet lakata
katselemasta tätä kaunista lumivalkoista kaulaa, ja Atalia tunsi
levottomuutta tämän mykän ihailun vuoksi, joka omistettiin hänen
kauneudelleen.
Mutta Mikael ajatteli: "Jospa vain kerrankin saisin teidät valtaani,
sinä kaunis, lumivalkoinen kaula ja sinä, sametinpehmeä, ihana povi
-- silloin puristaisin teidät rautaiseen syleilyyni, niin että sielu
teistä lähtisi." Tämä himo häntä ahdisti heti kun hän katseli Atalian
ihanaa vartaloa.
Vain Timea ei pelännyt häntä. Timea ei milloinkaan pelännyt ja mitäpä
hänellä olisi ollutkaan pelättävää.
Timar kyllästyi vihdoin odottamaan viipyvää kevättä. Miksi pitäisi
sen, joka lepää turpeen alla, odottaa kukkien puhkeamista?
Päivää ennen lähtöään hän antoi suuret päivälliset, joille hän oli
kutsunut koko joukon ihmisiä, vieläpä sellaisiakin, joita hän sangen
vähän tunsi. Koko talo oli täynnä vieraita.
Ennen päivällisten alkua hän sanoi Johan Fabulalle;
"Veljeni Kristuksessa, istukaa viereeni, ja kun niinä aamulla
tulen juovuksiin ja hulluksi, pitäkää huoli siitä, että minut
kannetaan matkavaunuun ja pannaan istuimelle maata. Käskekää sitten
valjastamaan hevoset ja antakaa niiden juosta tiehensä vieden minut
mukanaan."
Tällä tavoin hän halusi tajuttomassa tilassa poistua kotoaan ja
synnyinkaupungistaan.
Kun sitten aamupuoleen yöstä kaikki vieraat olivat kierineet pöydän
alle, yksi sinne ja toinen tänne, kuorsasi ystävämme Johan Fabulakin
aivan rauhallisesti nojatuolissa pää taaksepäin nojaten. Timar yksin
oli tajuissaan.
Mielisairaaseen viini vaikuttaa samoin kuin Mitridates-kuninkaaseen
myrkky. Se ei vaikuta ensinkään.
Siten hänen täytyi itse etsiä vaunut ja huolehtia lähdöstään.
Hänen aivoissaan kohisivat todellisuus ja unet, mielikuvitus ja
humala, muisti ja harha-aistimus kaikki sekaisin.
Hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut vuoteen vieressä, missä
valkokasvoinen, nukkuva pyhimys lepäsi, kuin olisi hän suudellut
valkoisen patsaan huulia ja kuin patsas ei olisi edes herännyt tästä
suudelmasta.
Kenties kaikki olikin vain humalan luoma tai mielikuvituksen
herättämä kuva.
Sitten hän näki toisen ilmiön. Hänestä tuntui kuin kauniit
mänaadikasvot, vallattomien kiharoiden ympäröiminä, olisivat
katselleet oven takaa eräässä pitkässä, pimeässä käytävässä, jonka
ohi hän kulki. Tytöllä oli säihkyvät silmät ja punaiset huulet,
joiden välissä hohti kaksi helmiriviä, silloin kun hän, pitäen
vahakynttilää hoipertelevan miehen edessä, kysyi tältä: "Minne te
lähdette, herra?"
Ja vastaukseksi tähän hän oli kuiskannut kiehtovan haltiattaren
korvaan:
"Minä lähden pois tehdäkseni Timean onnelliseksi..."
Silloin olivat haltiattaren kasvot äkkiä vääntyneet Medusanpääksi ja
kiharat muuttuneet käärmeiksi.
Kenties oli tämäkin vain harha-aistimus.
Timar heräsi vasta keskipäivällä vaunuissaan, kun ajuri vaihtoi
hevosia. Hän oli jo kaukana Komornista.
Hän ei ollut muuttanut päätöstään.
Myöhään yöllä hän tuli alisen Tonavan varsille, missä salakuljettajan
vene, jonka hän oli tilannut kalastajamökille, jo odotti häntä. Hän
soudatti itsensä jo samana yönä saarelle.
Eräs ajatus välähti hänen mielessään.
Mitä! Jos Noëmi olisi kuollut?
Miksi se olisi niin mahdotonta?
Mikä taakka silloin kohoaisi hänen sielustaan! Kuinka kauheata
muutoin olisi vietellä häntä ottamaan tuota kauheata askelta!
Se, joka on saanut päähänpiston, vaatii kohtalolta kaikki olemaan
niin kuin hän on kuvitellut.
Valkokukkaisen ruusupensaan vieressä on nyt toinen, jossa keväällä
on punaisia kukkia -- Noëmin haudalla. Ja pian tänne tulee kolmaskin
keltainen ruusu, -- kultamiehen kukka.
Näihin ajatuksiin vaipuneena hän nousi maihin saarelle.
Oli vielä yö ja kuu paistoi.
Pähkinäpuista rakennettu huone, joka oli jäänyt kesken, seisoi kuin
krypta, ruohon peitossa; akkunoiden ja ovien edessä oli kaislamattoja
lumen ja sateen suojaksi.
Mikael kiirehti savimökin luo. Almira tuli häntä vastaan. Se ei
haukkunut, vaan otti häntä takinliepeestä hampaillaan ja veti hänet
akkunan luo.
Kuu paistoi akkunasta ja Mikael katsahti pieneen huoneeseen, joka oli
aivan valkoinen.
Hän näki vain yhden vuoteen huoneessa, toinen oli poissa. Vuoteessa
nukkui Terese.
Asia on kuten hän oli arvellutkin. Noëmille on jo tehty vuode
ruusupensaan alle. Silloin on kaikki hyvin.
Hän naputti akkunaan.
"Minä se vain olen, Terese!"
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua tuli rouva kuistille.
"Makaatteko yksin, Terese?" kysyi Timar.
"Makaan."
"Onko Noëmi mennyt ylös Dodin luo?"
"Ei, vaan Dodi on tullut alas Noëmin luo."
Timar katsahti ihmeissään Tereseen.
Rouva otti häntä kädestä ja vei hänet viekkaasti hymyillen talon
taakse, missä oli toisen huoneen akkuna.
Tämäkin huone oli valoisa. Siellä paloi yölamppu.
Timar katsahti akkunasta sisään ja näki Noëmin nukkuvan valkoisella
vuoteella. Hän piti käsivarttansa kultakutrisen enkelin ympärillä,
joka nukkui hänen rinnallaan.
"Mitä tämä on?" huudahti Timar tukahutetulla äänellä.
Terese hymyili lempeästi.
"Ettekö näe? Pikku Dodihan se on. Hänen oli ikävä meitä. Täällä
alhaalla oli hänen mielestään parempi olla kuin taivaassa. Hän sanoi
hyvälle Jumalalle: 'Sinulla on kylliksi enkeleitä. Salli minun mennä
takaisin niiden luo, joilla oli vain yksi.' Ja Jumala antoi hänen
tulla takaisin."
"Kuinka se on mahdollista?"
"Hm, hm! Se on sama vanha juttu. Eräs salakuljettajan vaimoraukka
kuoli täällä taas, ja me otimme huostaamme orpolapsen. Ettehän
pahastune siitä."
Timar värisi kuin olisi hänellä ollut vilu.
"Älkää herättäkö nukkujia ennen aamua", sanoi Terese. "Lasta
vahingoittaa, jos sen uni keskeytetään. Lapsenelämällä on monta
salaisuutta. Onhan teillä kärsivällisyyttä kylliksi?"
Timarin päähänkään ei pälkähtänyt tehdä vastaväitteitä. Hän heitti
myssyn pois päästään, tempasi nutun ja takin yltään ja kääri hihansa
korkealle. Terese luuli hänen tulleen hulluksi. Mutta ei hän ollut
tullut hulluksi. Hän ryntäsi pähkinäpuisen talon luo, tempasi
kaislamatot ovista ja akkunoista, veti höyläpenkin esiin, ruuvasi
paikoilleen ovilaudan, joka oli jäänyt puolivalmiiksi, otti höylän ja
alkoi tehdä työtä.
Alkoi juuri silloin sarastaa.
Noëmi näki unta, että joku työskenteli uudessa talossa. Höylä
räiskähti kovaan puuhun ja iloinen työmies lauloi:
"En linnoihinkaan vaihtaisi
Sun majaas', armahani."
ja avatessaan silmänsä hän kuuli vielä höylän äänen ja laulun.
Kahdeksas luku.