Nuppu toisensa jälkeen avautui ruusupensaassa. Päivät pitkät ei
Timar tehnyt muuta kuin seurasi näiden nuppujen kehitystä. Kun yksi
niistä puhkesi, taittoi hän sen, pani sen lompakkoonsa ja kuivasi sen
povellaan.
Se oli surullista ajanvietettä.
Kaikki se hellyys, jota Noëmi osoitti hänelle, ei voinut karkoittaa
hänen raskasmielisyyttään. Hänen suloiset hyväilynsä olivat hänelle
taakaksi.
Ja kuitenkin olisi Noëmi voinut lohduttaa häntä, se olisi maksanut
hänelle vain yhden sanan. Mutta siveä kainous pidätti häntä
lausumasta tätä sanaa, ja Mikaelin päähänkään ei pistänyt kysyä
häneltä.
Henkilöille, jotka ovat sielustaan sairaita, on omituista se, että he
alituisesti askartelevat menneisyydessä.
Kerran sanoi Noëmi Timarille:
"Mikael, sinulle tekisi hyvää matkustaa täältä pois."
"Minne?"
"Ulos maailmaan. Täällä kaikki herättää sinussa surullisia muistoja.
Sinun on lähdettävä tullaksesi terveeksi. Minä olen jo laittanut
kuntoon matkatavarasi. Huomenna vievät hedelmäkauppiaat sinut
toiselle rannalle."
Mikael ei vastannut mitään, antoi vaan päännyökkäyksellä suostumuksen
merkin.
Vaikea tauti oli kiihdyttänyt hänen hermonsa ja se tila, johon hän
itse oli saattanut itsensä, isku, joka häntä oli kohdannut, vaikutti
niin tuskallisesti ärtyneisiin hermoihin, että hän itse huomasi
joutuvansa mielisairaaksi tai tekevänsä itsemurhan, jos jäisi
kauemmaksi aikaa tänne.
Itsemurhanko? Eihän ole helpompaa keinoa vapautua sietämättömästä
tilasta. Vastoinkäymiset, tuskat, sieluntaistelut, ihmisten
vainoaminen, vääryydet, petokset, rauenneet toiveet, sydänsurut,
epätoivo, mielikuvituksen kauhukuvat, kärsineiden tappioiden muisto,
rakkaiden kuolleiden muisto -- kaikki tämä on vain pahaa unta, josta
painettua pistoolin liipasinta _herää_. Jatkakoot jälkeenjääneet
samaa unta.
Viimeisenä iltana istuutuivat kaikki kolme, Mikael, Noëmi ja Terese
illallisen jälkeen mökin edustalle ja Mikael ajatteli, että heitä
kerran oli ollut siinä _neljä_. Täysikuu kätkeytyi hopeapilven taa.
Noëmi piti Timarin käsiä sylissään.
"Mikähän tuo kuukin oikeastaan on?" kysyi Noëmi.
Timarin käsi puristautui nyrkiksi Noëmin kädessä. Hän sanoi
itsekseen: "Minun paha henkeni. Jospa en ikinä olisi nähnyt punaista
puolikuuta!"
Terese vastasi tyttärensä kysymykseen:
"Se on palanut, jäätynyt taivaankappale, missä ei ole puita, ei
kukkia, ei eläimiä eikä edes ilmaa, vettä, säveliä ja värejä."
"Eikö mitään näistä?" jatkoi Noëmi. "Siis on tuo tähti aivan autio ja
asumaton?"
"Sitä ei kenkään tiedä", vastasi Terese. "Tyttöaikanani, ollessani
pensioonissa, katselimme usein kuuta kaukoputkella. Se on aivan
täynnä luolia. Meille sanottiin niiden olevan kraattereita
tulivuorista, joiden tuli oli jo sammunut. Kaukoputket eivät ole
niin vahvoja, että voisi erottaa siellä eläviä olentoja; mutta niin
paljon tietävät oppineet varmasti, ettei kuussa ole vettä eikä ilmaa.
Ja ilman vettä ja ilmaa ei ole olemassa mitään elimellistä elämää ja
niinmuodoin ei siellä voi asua ihmisiä."
"Mutta jos kuitenkin jotakin olisi?"
"Mitä sinä arvelet siellä voivan olla?"
"Sanon, mitä ajattelen. Usein lapsuudessani, yksin ollessani valtasi
minut raskas ajatus; varsinkin istuessani rannalla ja katsellessani
veteen. Jokin veti minua syvyyteen, tuntui kuin joku olisi huutanut
minulle, kuinka ihanaa siellä alhaalla oli ja kuinka ihana siellä
oli levätä. Ole huoletta, Mikael, siitä on nyt jo kauan, se oli
'ennenkuin.' Mutta sitten minä sanoin itselleni: 'Hyvä, ruumiisi jää
lepäämään sinne Tonavan pohjalle, mutta sielusi, minne se joutuu?'
Täytyyhän senkin joutua jonnekin. Ja sitten mieleeni juolahti, että
sielut, jotka jollakin väkivaltaisella tavalla poistuvat maanpäältä,
tulevat juuri kuuhun. Nyt uskon siihen vieläkin varmemmin. Kun siellä
kerran ei ole puita, ei kukkia, ei vettä, ei ilmaa, ei värejä eikä
säveliä, niin se on määrätty niille sieluille, jotka ovat vapautuneet
ruumiista; siellä ne löytävät maailman, missä ei mikään niitä vaivaa,
eikä mikään niitä ilahuta."
Hämillään nousivat Terese ja Mikael ylös. Noëmi ei käsittänyt,
mikä heidän tuli. Hän ei tiennyt, että hänen oma isänsä oli ollut
itsemurhaaja ja että se, jonka kättä hän piti omassaan, oli ollut
vähällä tehdä itsemurhan.
Mikael sanoi, että ilta oli viileä ja oli paras mennä sisälle.
Nyt hän oli saanut vielä uuden aaveajatuksen kuusta.
Toisen hän oli saanut Timealta, toisen nyt Noëmilta.
Kauhea rangaistus oli aina nähdä taivaanrannalla loistava merkki,
joka lakkaamatta muistuttaa ihmistä hänen ensimmäisistä rikoksistaan,
hänen väärään suuntaan suunnatun elämänsä ensimmäisestä, surkeasta
harha-askeleesta!
Seuraavana päivänä Mikael lähti saarelta.
Hän kulki keskenjääneen rakennuksen ohi kertaakaan katsahtamatta
siihen.
"Kevään mukana tulet sinäkin takaisin!" kuiskasi Noëmi hellästi hänen
korvaansa.
Noëmi parka! Hänestä oli niin luonnollista, että Mikael kuului
hänelle vain puolen vuoden ajan.
("Mutta kenelle hän kuuluu toisen puolen vuoden ajan?" -- Se kysymys
ei milloinkaan johtunut hänen mieleensä.)
Kun Mikael saapui Komorn'iin oli pitkä matka rasittanut häntä
vieläkin enemmän.
Timea säikähtyi hänet nähdessään. Hän tuskin tunsi häntä.
Ataliakin säikähtyi. Hänellä oli omat syynsä.
"Oletteko ollut sairaana?" kysyi Timea painautuen miehensä rinnalle.
"Hyvin sairaana."
"Tielläkö?"
"Niin", vastasi Timar, jonka mielestä kysymykset tuntuivat
kuulusteluilta. Hänen täytyi olla varuillaan joka sanassa.
"Oletteko maannut kauan?"
"Useita viikkoja."
"Jumalani! Ja oliko teillä vieraiden ihmisten joukossa ketään, joka
hoiti teitä?"
Sanat: "eräs enkeli", olivat vähällä pujahtaa hänen huuliltaan.
Mutta hän pidätti ne ajoissa ja vastasi:
"Rahalla voi saada kaikkea."
Timea ei osannut näyttää olevansa suruissaan ja siten ei Timarkaan
voinut huomata mitään muutosta näissä aina kylmissä kasvoissa.
Timeahan oli aina itsensä kaltainen.
Jälleennäkemisen kylmä suudelma ei vienyt heitä lähemmäs toisiaan.
Atalia kuiskasi Mikaelin korvaan:
"Jumalan tähden, varokaa elämäänne!"
Timar tunsi tässä hellässä huolenpidossa piilevän piikin.
Timarin täytyi elää, jotta Timea kärsisi; sillä jos Timea jäisi
leskeksi, ei hänen onnelleen olisi enää mitään esteitä. Ja silloin
alkaisivat Atalialle helvetin tuskat.
Timarin ajatuksiin tästä vihatusta ihmisestä liittyi lisäksi ajatus,
että tämä paholainen, joka vihasi heitä molempia, rukoili hänelle
pitkää ikää, jotta heidän molempien kärsimykset kestäisivät kauan.
Kaikki ihmettelivät sitä suurta muutosta, joka oli tapahtunut
Timarissa keväästä syksyyn. Lähtiessään hän oli voimakas ja
elinvoimainen, nyt hän oli kuin voimaton, hiljainen varjo.
Hän vetäytyi työhuoneeseensa ja vietti siellä koko päivän. Hänen
kirjurinsa tapasi iltapäivällä pääkirjan auki samalla sivulla, missä
hän oli sen avannut. Timar ei edes ollut katsahtanut siihen.
Asiamiehet, joille oli ilmoitettu hänen paluustaan, kiirehtivät hänen
luokseen kyynäränpituisin selonteoin.
"Hyvä on!" hän vastasi kaikkeen ja kirjoitti kaiken alle, mitä hänen
eteensä pantiin, monet asiat väärään paikkaan, toiset kahteenkin
kertaan.
Lopuksi hän sulkeutui huoneeseensa eikä ottanut ketään vastaan,
sanoen syyksi haluavansa nukkua. Mutta kaikki kuulivat, miten hän
käveli tuntikausia edestakaisin huoneessaan.
Kun hän syödessä tapasi naiset, oli hän niin synkän näköinen, ettei
kukaan uskaltanut puhutella häntä. Hän tuskin koski mihinkään
ruokaan, eikä myöskään maistanut viiniä.
Mutta tunti päivällisen jälkeen hän soitti palvelijaa ja kysyi
harmistuneena, eikö ruoka vielä ollut valmista. Hän oli unohtanut jo
syöneensä.
Iltapuoleen hän ei voinut istua ylhäällä, niin heikoksi hän tunsi
itsensä. Heti kun hän istuutui, hän nukahti. Mutta kun hän riisuutui
ja paneutui levolle, haihtui uni taas hänen silmistään.
"Oi, kuinka kylmä tämä vuode on!"
Kaikki täällä kotona on niin kylmää! Jokainen huonekalu, valokuvat
seinillä, vieläpä vanhat kattomaalauksetkin näyttävät huutavan
hänelle: "Miksi olet tullut tänne? Tänne sinä et kuulu! Ei tämä ole
sinun kotisi! Sinä olet vieras täällä!"
Oi, kuinka kylmä tämä vuode on! Palvelija, joka tuli kutsumaan häntä
illalliselle, tapasi hänet jo vuoteessa.
Tämän sanoman saadessaan tuli Timeakin katsomaan, oliko hän sairas.
"En ole", vastasi Mikael. "Olen vain lopen uupunut matkasta."
"Tuotanko lääkärin?"
"Älä millään muotoa. En ole ensinkään sairas."
Timea toivotti hänelle hyvää yötä ja poistui koetettuaan hänen
otsaansa kädellään.
Mutta Timar ei voinut nukkua. Hän kuuli joka kolinan talossa. Hän
kuuli, kuinka kaikki puhuivat kuiskaten, jotta eivät herättäisi
häntä, kuinka he hiipivät varpaisillaan kulkiessaan hänen ovensa
ohitse.
Mutta hän mietiskeli, minne ihminen voisi paeta itseään. -- Untenko
maailmaan? -- Sinne juuri, kunpa tie vain löytyisi yhtä helposti
kuin kuoleman maailmaan. Mutta väkivalloin ei unten maailmaan voi
tunkeutua.
Opiuminko avulla? Se olisi hyvä keino. Unen itsemurha.
Näitä miettien hän huomasi huoneen vähitellen alkavan pimetä. Öiset
varjot kietoivat esineet tiheään huntuunsa, yö kävi yhä synkemmäksi.
Vihdoin hänet ympäröi pimeys, joka oli paksun sumun tai maanalaisten
syvyyksien yön kaltainen, sokeain yön. Sellaisen pimeyden "näkee"
ihminen vain unissa.
Mikael tietää nyt nukkuvansa, ja se sokeus, joka hänen silmilleen
painuu, on unen sokeutta. Onpa hän aivan tietoinen siitä, että
hän nukkuu. Hän makaa vuoteessaan Komornissa; -- vuoteen vieressä
on pöytä ja tällä pöydällä vanhanaikuinen pronssilamppu, jossa
on kiinalaisesta, maalatusta porsliinista tehty varjostin. Hänen
vuoteensa yläpuolella riippuu suuri soipa seinäkello; silkkiverhot
ulottuvat lattialle asti. Suuressa, vanhanaikuisessa vuoteessa
on sivuosa, joka voidaan vetää uudeksi vuoteeksi. Se on oikea
mestariteos. Sellaisia vuoteita tapaa vielä vanhemmissa taloissa.
Koko perhe voisi mukavasti viettää yönsä siinä.
Timar tietää myös, ettei hän ole sulkenut huoneensa ovea. Kuka
tahansa voi tulla sisälle. Mitä, jos joku tulisi murhaamaan hänet? Ja
mikä erotus olisi silloin unen ja kuoleman välillä?
Sitä hän tahtoi tietää unissaan.
Vihdoin hän näki sellaista unta, että ovi avautui hiljaa ja joku
astui sisään; ne olivat naisen askeleet.
Vuodeverhot kahisivat hiljaa, joku kumartuu hänen ylitseen.
Naisenkasvot.
"Sinäkö se olet, Noëmi?" ajattelee Mikael itsekseen unissaan ja
kauhistuu. "Kuinka sinä olet tullut tänne? -- Jos joku näkee sinut!"
On pimeä. Hän ei voi nähdä mitään, mutta hän kuulee, kuinka joku
istuutuu hänen vuoteensa reunalle ja kuuntelee hänen hengitystään.
Täten oli Noëmi pitkät yöt istunut saaren pienessä mökissä.
"Sinä tulit siis jälessäni, Noëmi, hoitamaan minua? Siinä teit
kiltisti. Mutta mene takaisin, kun tulee aamu. Valoisalla päivällä et
saa olla täällä."
Suuri seinäkello lyö; syvät kellonlyönnit ilmaisevat myöhäistä yön
tuntia. Vuoteen reunalla istuja nousee ylös ehkäisemään heiluria,
jotta ei soitto herättäisi nukkujaa. Hänen täytyy silloin kumartua
vuoteen yli, niin että Mikael voi kuulla hänen sydämensä lyönnit.
"Kuinka hitaasti sinun sydämesi nyt lyö!" hän sanoo unissaan.
Senjälkeen hänestä tuntuu kuin käsi etsisi kemiallisia tulitikkuja
yöpöydältä.
"Et kait aikone sytyttää valkeata? Sehän olisi hyvin varomatonta.
Joku voisi käytävästä nähdä sisään ikkunasta ja huomaisi sinut
täällä."
Sytyttävä platinalaatta alkoi hehkua ja yölamppu sytytettiin. Sen
teki eräs nainen. Timar ei nähnyt hänen kasvojaan, mutta se oli
varmasti Noëmi. Kuka muu valvoisi hänen vuoteensa vieressä?
Nainen vetää varjostimen varovasti lampunvalon eteen, ettei se
loistaisi sairaan kasvoihin.
"Oi, Noëmi, aiotko sinä taas valvoa koko yön? Milloin sinä sitten
nukut?"
Ikäänkuin vastatakseen tähän kysymykseen lankee nainen polvilleen ja
vetää vuoteen sivuosan ulos.
Mikaelin rinnan täyttää samalla kertaa kauhu ja ilo.
"Sinä tahdotkin nukkua vierelläni? Oi, kuinka minä rakastan sinua! Oi
kuinka vapisen tähtesi!"
Ja niin valmistaa nainen vuoteen itselleen ja paneutuu levolle.
Nukkujan povessa taistelevat vielä ilo ja pelko.
Hän tahtoisi kumartua hänen puoleensa, syleillä ja suudella häntä
ja toiselta puolen hän tahtoisi huutaa hänelle: "Mene, riennä pois!
Sinut voidaan nähdä täällä." Mutta hän ei voi liikuttaa jäseniään
eikä kieltään. Ne ovat kuin lyijystä.
Ja sitten nukahti nainenkin.
Ja Timarin unet kuljettivat häntä yhä kauemmas. Ne veivät häntä
menneisyyden läpi ja tulevaisuuden kautta näkymättömyyden
valtakuntaan. Ja yhä uudelleen ne palasivat tuohon nukkuvaan naiseen.
Toisinaan hän uneksi heräävänsä ja näkevänsä haamun yhä vierellään...
Yht'äkkiä alkoi hämärtää ja aurinko paistoi akkunasta sisään. Se
loisti niin ihmeellisesti, ettei se milloinkaan ollut niin loistanut.
"Herää jo! Herää jo!" kuiskasi Timar unessa, "mene toki kotiin jo!
Sinua ei päivänvalo saa tavata täältä. Jätä minut nyt jo!"
Hän taisteli unensa kanssa.
"Mutta ethän sinä ole täällä. Kaikkihan on vain unta."
Ja näin sanoen hän pakottaa itsensä hereille ja katkoo unen kahleet,
ja herää vihdoinkin.
Onkin itse asiassa jo aamu; auringonsäteet tunkeutuvat akkunaverhojen
läpi. Lampunliekki lepattaa vielä maalatun porsliinivarjostimen
takana ja vuoteessa makaa nukkuva nainen kasvot käsivartta vasten.
"Noëmi!" huudahti Mikael.
Nukkuva nainen heräsi huutoon ja katsahti ylös.
Se oli Timea...
"Tahdotteko jotakin?" hän kysyi, nopeasti nousten.
Hän oli herännyt _ääneen_ eikä _nimeen_.
Mikael oli vielä unensa pauloissa. Hän katseli ihmeissään merkillistä
muutosta. Noëmi on muuttunut Timeaksi.
"Timea..." hän änkötti unissaan.
"Tässä minä olen", vastasi Timea laskien kätensä vuoteen laidalle.
"Kuinka tämä on mahdollista?" huudahti Mikael vetäen peitteen
leukaansa saakka ikäänkuin peläten niitä kasvoja, jotka kumartuivat
hänen puoleensa.
"Minä olin levoton tähtenne. Pelkäsin teille voivan käydä huonosti
yöllä ja tahdoin olla luonanne täällä."
Hänen äänessään, hänen katseessaan oli luonnollista, rehellistä
hellyyttä, jota ei voi teeskennellä. Naisen vaisto on uskollisuus.
Mikael tuli tajuihinsa. Hänen ensimmäinen tunteensa oli kauhua,
seuraava itsesyytöstä.
Hänen vaimoraukkansa makaa tässä hänen vuoteensa vieressä -- leskenä,
vaikka miehensä vielä on elossa. Hänellä ei milloinkaan ole ollut
yhteisiä iloja miehensä kanssa, mutta nyt, kun tämä kärsii, tulee hän
jakamaan kärsimykset.
Mutta nyt seurasi taas ikuinen valhe. Tätä hellyyttä ei saa ottaa
vastaan, se täytyy torjua.
Mikael teeskenteli levollisuutta:
"Pyydän, Timea, älkää tulko enää makuuhuoneeseeni. Minä olen potenut
vaikeata tautia. Matkalla sairastuin itämaiseen ruttoon. Pelkään
henkenne puolesta, jos tulette lähelleni. Pyydän teitä, pysykää
loitolla minusta. Tahdon olla yksin -- päivät ja yöt. Nyt ei minulta
enää puutu mitään, mutta luulen täytyväni välttää kaikkia, jotka
pitävät minusta. Siksi pyydän teitä mitä hartaimmin, älkää tehkö sitä
enää, älkää millään muotoa!"
Timea huokasi syvään, loi silmänsä alas ja lähti huoneesta.
Hän ei edes ollut riisuutunut, vaan paneutunut pukeutuneena levolle
miehensä jalkojen juureen.
Kun hän oli poistunut nousi Mikaelkin ylös ja pukeutui. Hän oli aivan
sekaisin. Kuta kauemmin hän jatkoi tätä kaksoiselämää sitä syvemmin
hän tunsi kaksinkertaisten velvollisuuksiensa välisen ristiriidan,
niiden velvollisuuksien, jotka hän oli ottanut päälleen, Hän on
yht'aikaa ottanut vastuulleen kahden jalon, uhrautuvaisen olennon
kohtalon. Hän on tehnyt molemmat onnettomiksi ja on itse vielä
onnettomampi. Mistä hän voi etsiä pelastusta?
Jos edes toinen heistä olisi jokapäiväinen olento, jota hän voisi
vihata, halveksia tai tyydyttää rahoilla. Mutta toinen on yhtä jalo,
yhtä ylevä kuin toinenkin, ja kummankin kohtalo on niin raskas syytös
sen aiheuttajaa vastaan, ettei ole mitään anteeksiantoa.
Kuinka hän voisi sanoa Timealle, mikä tämä Noëmi on ja kuinka
Noëmille, mikä Timea on?
Entä jos hän jakaisi omaisuutensa molempien kesken? Tahi jos hän
antaisi toiselle omaisuutensa, loiselle sydämensä?
Mutta toinen ehdotus on yhtä mahdoton kuin toinenkin.
Sillä ei kumpikaan ole ollut hänelle uskoton, hänellä ei ole oikeutta
hyljätä kumpaakaan. Molemmat ovat niin jaloja ja puhtaita.
Oleskelu kotona pahensi Mikaelin tilaa. Hän ei poistunut huoneustaan
koko päivänä, ei jutellut kenenkään kanssa ja istui myöhäiseen yöhön
saakka samassa paikassa tekemättä mitään. Ei voitu saada selville,
mikä häntä vaivasi. Jos joku kysyi, miksi hän oli niin surullinen,
niin hän vastasi sen johtuvan jälkitautina itämaisesta rutosta.
Vihdoin turvautui Timea lääkäreihin. Tuloksena neuvotteluista oli,
että Mikaelin oli lähdettävä merenrannalle kylpemään saadakseen
vedestä takaisin sen, mitä maa oli häneltä riistänyt.