Taaskin valkeni uusi aamu. Mikaelia alkoi vaivata unettomuus. Hän ei
voinut sulkea silmiään eikä nukkua. Sitäpaitsi häntä vaivasi ajatus,
mitä pikku Dodi teki. Hän lähetti Noëmin lakkaamatta ulos katsomaan,
eikä häneltä puuttunut mitään.
Ja joka kerta mennessään ulos, Noëmi suuteli paareilla lepäävää pikku
Dodia puhuen hyväileviä sanoja pettääkseen siten Mikaelia.
"Pikku Dodiseni, rakas Dodiseni! Vieläkö nukut? Pidätkö vielä
minusta?"
Ja sitten hän tuli takaisin sanomaan Mikaelille, ettei Dodilta
puuttunut mitään.
"Poika nukkuu liian paljon", sanoi Mikael. "Miksi et herätä häntä?"
"Minä herätän kyllä hänet pian", vastasi Noëmi hiljaa.
Mikael nukahti nyt vähäksi aikaa. Vain muutamaksi minuutiksi ja
sitten hän äkkiä hypähti ylös.
"Noëmi", hän huusi, "Dodi on laulanut. Minä kuulin hänen laulavan ja
hän lauloi niin kauniisti!"
Noëmi painoi molemmat kätensä sydäntään vasten pidättäen
yli-inhimmillisellä voimainponnistuksella tuskaansa purkautumasta.
Hän laulaa jo taivaassa, enkelien kuorossa, seraafimiljoonien
keskuudessa.
Iltapuoleen Mikael lähetti Noëmin ulos.
"Mene panemaan Dodi nukkumaan. Suutele häntä minunkin puolestani."
Noëmi teki niin.
"Mitä Dodi sanoi?" kysyi Mikael Noëmin palattua.
Noëmi ei voinut saada sanotuksi sanaakaan vastaukseksi. Hän vain
kumartui Mikaelin puoleen painaen suudelman tämän huulille.
"Sitäkö hän sanoi, pikku aarteeni!" huudahti Mikael ja nukahti
suudelmaan. Lapsi oli antanut hänelle osan untaan.
Seuraavana aamuna Mikael taas puhui vain pojasta.
"Kanna Dodi ulos raittiiseen ilmaan. Hänelle ei ole terveellistä aina
olla huoneessa. Kanna hänet puutarhaan."
He juuri valmistautuivatkin siihen.
Terese oli tänä yönä kaivanut haudan kyynelpajun juurelle.
"Mene sinäkin nyt ulos. Jää hänen luokseen", sanoi Mikael Noëmille.
"Minä nukun sillä aikaa. Voin aivan hyvin."
Noëmi lähti sairashuoneesta ja väänsi oven lukkoon. Sitten he
kantoivat ulos kuolleen enkelin, jättäen hänen tomunsa luontoäidin
helmaan.
Noëmi ei tahtonut hautakumpua hänen päälleen. Sen nähdessään tulisi
Mikael aina surulliseksi, ja se vaikeuttaisi aina hänen toipumistaan.
Sensijaan laittoivat he kyynelpajun juurelle sileän kukkapenkin ja
istuttivat sen keskelle ruusupensaan, sitä lajia, jonka Mikael itse
oli oksastanut, valkokukkaisen, jonka puhdasta valkeutta ei mikään
muu väri vivahdus sekoittanut.
Sitten Noëmi palasi sairaan luo.
Mikaelin ensimmäiset sanat olivat:
"Minne jätit Dodin?"
"Ulos puutarhaan."
"Mitä hänellä on pukuna?"
"Valkoinen koltti sinisine nauhoineen."
"Se pukee häntä parhaiten. Onko hän hyvin peitetty?"
"Oi, on, sangen hyvin."
(Kolme jalkaa multaa päällä.)
"Kanna hänet tänne, kun taas menet ulos."
Nämä sanat kuullessaan ei Noëmi enää voinut pysyä huoneessa. Hän
meni ulos puutarhaan, heittäytyi Teresen kaulaan ja painoi häntä
kiihkeästi vastaansa. Mutta ei hän nytkään itkenyt. Se ei ollut
hänelle luvallista.
Sen jälkeen hän hoiperteli kauemmas. Hän meni kyynelpajun luo,
taittoi puoliauenneen nupun ruusupensaasta ja meni takaisin Mikaelin
luo.
"No, kuinka on Dodin laita?" kysyi Mikael kärsimättömästi.
Noëmi polvistui hänen vuoteensa viereen ja ojensi hänelle ylpeänä
hymyillen -- valkoisen ruusun nupun.
Mikael otti sen alkaen haistella sitä.
"Kummallista!" hän sanoi. "Tämä ruusu ei ensinkään tuoksu, aivankuin
se olisi kasvanut haudalla."
Noëmi nousi ylös ja meni ulos.
"Mikä hänen on?" kysyi Mikael kääntyen Teresen puoleen.
"Älkää pahastuko", sanoi Terese hiljaisella, lepyttelevällä äänellä.
"Te olette ollut vaarallisesti sairas. Taivaalle olkoon kiitos,
että se nyt on onnellisesti ohi, mutta tauti tarttuu, etenkin
toipumistilassa. Olen senvuoksi kieltänyt Noëmia tuomaan lasta
luoksenne, ennenkuin te olette täysin terve. Kenties tein väärin,
mutta tarkoitin hyvää."
Mikael puristi Teresen kättä.
"Olette menetellyt aivan oikein. Ja minä tyhmyri, joka en itse
ajatellut sitä! Olipa se hyvä ajatus! Kenties hän ei ensinkään
oleskele viereisessä huoneessa?"
"Ei. Me olemme valmistaneet pienen asunnon puutarhaan."
Hän ei valehdellut -- raukka!
"Olette hyvin hyvä, Terese. Menkää nyt Dodin luo ja lähettäkää Noëmi
tänne. En enää milloinkaan pyydä häntä tuomaan Dodia luokseni. Mutta
heti, kun voin nousta ylös, heti kun voin mennä ulos, viette minut
hänen luokseen?"
"Viemme kyllä, Mikael."
Tällä hurskaalla petoksella heidän onnistui rauhoittaa. Mikaelia,
siksi kunnes hän nousi ylös ja oli onneksi voittanut taudin.
Hän oli kuitenkin vielä hyvin sairas ja saattoi tuskin kävellä.
Noëmi auttoi häntä pukeutumaan. Noëmin olkapäähän nojaten hän lähti
huoneesta ja Noëmi vei hänet talon edustalla olevalle penkille. Itse
istuutui Noëmi hänen viereensä, pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja
antoi hänen päänsä nojata olkapäähänsä.
Oli kaunis, lämmin kesäinen iltapäivä. Mutta Mikaelista tuntui
lakkaamatta, kuin puiden suhina kuiskaisi hänelle jotakin, kuin
toisivat surisevat mehiläiset hänelle jotakin tietoa, kuin
ruohonkorret soittaisivat hänelle. Kaikki kohisi hänen päässään.
Mutta ylinnä _yksi_ ajatus.
Katsoessaan Noëmia kasvoihin alkoi tuskaisa ajatus herätä hänen
sielussaan. Hän ei voinut jotakin selittää Noëmin kasvojenilmeessä.
Hän tahtoi tietää, mitä se oli.
"Noëmi!"
"Mitä tahdot, oma Mikaelini?"
"Rakas Noëmi! Katso minuun!"
Noëmi loi silmänsä häneen.
"Missä pikku Dodi on?"
Tämän kysymyksen kuullessaan ei naisparka enää voinut tukahuttaa
tuskaansa. Hän kohotti marttyyrikasvonsa taivasta kohti, ojensi
molemmat kätensä ylöspäin änköttäen:
"Tuolla!... Tuolla!"
"Hän on kuollut!?" sanoi Mikael matalalla äänellä.
Noëmi vaipui hänen kaulaansa. Hän ei enää saattanut pidättää
kyyneleitään, vaan itki kiivaasti eikä voinut lakata.
Mikael kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja antoi hänen itkeä
tarpeekseen.
Olisi ollut rikos Jumalaa vastaan ehkäistä näitä kyyneleitä
vuotamasta.
Itse hän ei itkenyt -- hän vain ihmetteli.
Hän ihmetteli sitä sielunvoimaa, joka kohotti tämän naisraukan niin
korkealle hänen yläpuolelleen.
Että hän olikin voinut kätkeä niin kauvan hirveän tuskansa hänen
tähtensä, jota rakasti.
Kuinka suuri olikaan hänen rakkautensa!
Kun Noëmi vihdoin oli itkenyt kyllikseen, katsahti hän Timariin kuin
aurinko sadepilven takaa.
"Ja sinä saatoit salata asian minulta."
"Minä pelkäsin henkeäsi."
"Sinä et uskaltanut itkeä, etten minä näkisi sinun itkeneen!"
"Minä odotin aikaa, jolloin saisin itkeä."
"Kun sinä et ollut luonani, vaalit sairasta lastamme, ja minä toruin
sinua siitä."
"Sinä et sanonut minulle pahaa sanaa, Mikael."
"Antaessasi minulle hänen suudelmansa, tiesit sen olevan
jäähyväis-suudelman! Kun nuhtelin sinua siitä, että ompelit
koristuksia itsellesi, ompelitkin sinä hänen kääreliinojaan. Kun sinä
näytit minulle hymyilevät kasvot oli sinun sydämessäsi Jumalan Äidin
seitsemän miekkaa. Oi, Noëmi, kuinka sinua jumaloin!"
Mutta Noëmi raukka pyysi vain hänen rakkauttaan.
Mikael veti hänet syliinsä.
Puiden lehdet, ruohonkorret, surisevat mehiläiset kuiskivat nyt niin
selvästi; nyt hän alkoi tajuta niiden kieltä.
Pitkän synkän vaitiolon perästä Mikael kysyi:
"Minne olette panneet hänet? Vie minut sinne!"
"Ei tänään", sanoi Noëmi, "sinne on liian pitkä matka sinun kävellä.
Huomenna!"
Mutta ei seuraavana eikä vielä seuraavinakaan päivinä Noëmi vienyt
Mikaelia haudalle.
"Sinä istuisit vain aina siellä haudalla ja sairastuisit uudelleen.
Minä en myöskään ole luonut mitään hautakumpua enkä pystyttänyt
ristiä hänen päälleen, jotta sinä et voisi mennä sinne suremaan."
Mutta Timar tuli kuitenkin yhä surullisemmaksi.
Saatuaan voimansa takaisin siinä määrin, että hän saattoi kävellä
yksikseen saarella, hän aina kulki etsimässä sitä, mitä hänelle ei
tahdottu näyttää.
Erään kerran hän palasi mökkiin kasvot kirkastuneina. Kädessä hänellä
oli valkoinen ruusunnuppu, niitä ruusuja, jotka eivät tuoksuneet.
"Onko se siellä?" hän kysyi Noëmilta.
Tämä nyökkäsi ihmeissään päällään.
Häneltä ei siis kuitenkaan voinut salata asiaa! Ruusupensas oli
vienyt hänet jäljille. Hän tiesi, että se oli vastikään istutettu
sinne.
Senjälkeen hän tuli levolliseksi kuin henkilö, joka on lopettanut
elämäntehtävänsä.
Koko päivän hän istui pienellä penkillä talon edustalla, kaiveli
kepillään sileitä sorakiviä ja höpisi itsekseen:
"Sinä et tahtonut antaa häntä pois koko maailmasta täynnä timantteja,
etkä taivaasta täynnä enkeleitä, -- mutta kurjan savipiipun vuoksi
olet lyönyt häntä kädelle!"
Pikku Dodin kaunis talo oli jo puolivalmiina, ja korkea nardus-ruoho
oli kasvanut sen kaikkien seinien yli; mutta Mikael ei enää astunut
jalkoineen sinne sisälle.
Ainoa, mikä piti yllä hänen tuskin palannutta elinvoimaansa ja hänen
murtunutta mieltään, oli Noëmi.
Seitsemäs luku.