Hänen kaikki ajatuksensa olivat jälleennäkemisen ilossa. Valveilla
ollen ja unessa hän oli täynnä polttavaa kaihoa.
Tuskin hän saattoi odottaa päivän sarastamista. Jo aamun koittaessa
hän nousi, ripusti metsästyslaukun selkäänsä, heitti pyssyn olalleen
eikä jäänyt odottelemaan isäntänsä ylösnousua. Lähtien pappilasta
hyvästiä sanomatta hän riensi alas metsäiselle Tonavan rannalle.
Tonava tekee hyvän työn laajentamalla vuosi vuodelta
rantametsikköään, sillä kuta kauemmas virta vetäytyy, sitä kauemmas
siirtyvät myös rajavartioiden vahtikojut, jotka rakennettiin jo
kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Se, joka aikoo passitta virran
toiselle puolelle, tapaa metsikössä täysin puolueettoman alueen.
Timar oli edeltäkäsin lähettänyt uuden veneen yllämainitun
kalastajamökin luo, jonne hänellä oli tapana käydä jalkasin. Hän
löysikin veneen sieltä ja läksi yksin soutamaan kaislikkoa kohti.
Vene liukui kuin kala veden pinnalla, mutta nopeus ei ollut
yksinomaan sen ansio.
Oltiin jo huhtikuussa ja kevät oli tullut. Ostrovasaaren puut olivat
vihreinä ja kukassa. Sitä enemmän hämmästyttävä oli näky toisella
puolella. Vapaalla Saarella ei näkynyt ensinkään vehreyttä. Se näytti
palaneelta.
Kuta lähemmäs hän tuli sitä tarkemmin hän saattoi erottaa kaiken.
Saaren pohjoispuolella olivat kaikki puut ruosteenkarvaisia.
Kiihtyvällä nopeudella liukui vene kaislikon halki. Kun Mikael
saapui rannalle, huomasi hän suuren joukon puita kuivuneeksi. Ne
olivat Terese-rouvan lempipuut -- pähkinäpuut. Ne olivat kaikki,
ensimmäisestä viimeiseen aivan kuihtuneet.
Mikael tunsi alakuloisuutta tämän nähdessään. Ennen, hänen
saapuessaan tänne seisoivat metsät ja ruusuaitaukset vehreydessään,
nyt olivat vastassa kuivuneet puut. Huono enne!
Hän tunkeutui saaren sisäosiin ja odotti tervehdykseksi tavanmukaista
koiranhaukuntaa. Ei ääntäkään kuulunut.
Hän kulki huolestuneena edelleen. Tiet olivat hoidotta, kuivien
syyslehtien peitossa, ja hänestä tuntui linnunlaulukin vaienneen
saarella.
Tullessaan majan läheisyyteen tuli hän levottomaksi. Minne sen
asukkaat olivat joutuneet? He saattoivat olla vaikka kuolleina
ja hautaamattomina. Hänhän oli puolen vuoden ajan työskennellyt
oikeusasioissa, oli loistanut nuorella vaimollaan ja koonnut rahaa.
Saaren asukkaista oli taivas saanut pitää huolta, jos sitä halutti.
Hänen tullessaan kuistille avautui eräs ovi ja Terese astui ulos.
Hän näytti vakavalta. Mikaelista tuntui kuin hän olisi ensin
säikähtänyt jotakin. Sitten levisi katkera hymy hänen kasvoilleen.
"Oi, oletteko vihdoinkin täällä?" sanoi rouva nähdessään Mikaelin.
Näin sanoen hän juoksi Mikaelia vastaan puristaakseen tämän kättä. Ja
nyt kysyi vuorostaan Terese, miksi Mikael näytti niin vakavalta.
"Ei kait vain liene tapahtunut onnettomuutta?" kiirehti Timar
kysymään.
"Onnettomuuttako? Ei!" huokasi Terese surumielisesti hymyillen.
"Minä tunsin niin suurta ahdistusta nähdessäni kuivuneet puut", sanoi
Mikael selittääkseen vakavuuttaan.
"Viime vuoden tulvat saivat aikaan tämän hävityksen. Pähkinäpuut
eivät siedä vettä."
"Ja kuinka te molemmat voitte?" kysyi Timar levottomana.
Terese vastasi hiljaa:
"Me voimme hyvin, sekä minä että molemmat toiset."
"Minä ja molemmat toiset?"
Terese hymyili, huokasi ja hymyili. Sitten hän laski kätensä Mikaelin
olalle sanoen: "Eräs köyhä salakuljettajan vaimo sairastui luonamme.
Nainen kuoli, lapsi jäi tänne. Nyt tiedätte, keitä nuo molemmat
toiset ovat."
Timar ryntäsi taloon.
Etäisimmässä huoneen nurkassa seisoi pajunvitsoista punottu kehto.
Sen ääressä istui toisella puolella Almira, toisella Noëmi. Noëmi
keinutti kehtoa ja odotti istuallaan siksi kunnes Timar oli ehtinyt
hänen luokseen.
Kehdossa lepäsi pieni punaposkinen lapsi, jonka kirsikkasuukkonen
pisti niin somasti esiin. Se nukkui silmät puoliummessa, pienet
kätöset kasvoja kohti kohotettuina.
Mikael seisoi kuin lumottuna kehdon ääressä. Hän katsahti Noëmiin
ikäänkuin etsien selitystä arvoitukseen hänen kasvoistaan, joilla
leijaili taivaallinen autuus, missä kainous ja rakkaus viettivät
sovintojuhlaa. Hän luuli menettävänsä järkensä sinä hetkenä.
Terese laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"No, oletteko nyt pahoillanne siitä, että otimme omaksemme
salakuljettajan vaimoparan lapsen. Jumala on lähettänyt sen meille."
Kuinka hän olisi siitä vihainen! Hän heittäytyi maahan kehdon
viereen, sulki sen syliinsä puristaen sitä sydäntään vastaan.
Sitten hän alkoi kiivaasti itkeä ja nyyhkyttää ikäänkuin hänen
rintaansa olisi kokoontunut kokonainen tuskien järvi, jotka kaikki
nyt rikkoivat sulkunsa. Hän suuteli pienokaista, Jumalan lähettämää
vierasta, missä vain sopi, sen pikku kätösiä ja jalkoja, sen puvun
helmaa, sen punaisia poskia.
Lapsi teki enkelimäisiä ilmeitä hänen suudellessaan, mutta ei
tahtonut herätä. Äkkiä se avasi silmänsä suuret sinisilmänsä ja
katseli hämmästyneenä vierasta silmiin ikäänkuin kysyen: "Mitä tuo
mies minusta tahtoo?" Sitten se naurahti ääneen kuin kysyen: "Mitä
ihmettä hän minusta tahtoo?" Sitten se sulki jälleen silmänsä ja
nukahti yhä hymyillen ja häiriintymättä suudelmien myrskystä. Terese
hymyili ja sanoi:
"Sinä isätön ja äiditön lapsi raukka, tällaista et kait olisi osannut
aavistaa?" Noin sanottuaan hän käänsi päänsä pois kuivatakseen
kyyneleensä.
"No -- ja minulle ei enää riitä mitään", sanoi Noëmi rakastettavalla
tavalla yrittäen näyttää suuttuneelta.
Mikael lähestyi häntä polvillaan. Hän ei saanut sanottua sanaakaan,
painoi vain huulensa hänen kättään vastaan ja kätki kasvonsa
hänen helmaansa. Hän oli vaiti niin kauan kuin lapsi nukkui. Kun
pienokainen heräsi, alkoi se puhua omalla kielellään, jota me
kutsumme itkuksi. Onpa onni, että jotkut ymmärtävät sitäkin kieltä.
Se oli nälissään.
Noëmi kehoitti nyt Mikaelia menemään ulos huoneesta, hän ei saisi
tietää, mitä vieraalle lapselle annettiin ruuaksi.
Mikael meni mökin edustalla olevalle aukealle. Hän oli kuin
humalassa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut toisella planeetalla,
josta katsellaan alas maahan, josta on lähdetty, kuin vieraaseen
taivaankappaleeseen.
Hän on jättänyt maan päälle kaiken, mitä hän on sanonut omakseen,
eikä hän enää tunne mitään huimausta, mikä vetäisi häntä sinne alas.
Hän on kadottanut jalkainsa alta sen piirin, jossa hänen elämänuransa
ori tähän saakka liikkunut ja uusi painopiste on vetänyt häntä
luokseen.
Uusi päämäärä, uusi elämä on hänen edessään -- yhtä hän vain ei
ymmärrä: kuinka hänen on mahdollista kadota vanhasta maailmastaan?
Ihmishermot eivät kestä oleskelemista toisessa maailmassa samaan
aikaan kuin maan päällä, nousemista taivaaseen ja laskeutumista
maan päälle, taivaassa seurustelemista enkelien kanssa ja maan
päällä rahojen laskemista, oi, sitä ei ihminen kestä tulematta
mielisairaaksi!
Pikku lapsia ei suotta nimitetä enkeleiksi, sillä sana enkeli on
johtunut kreikkalaisesta "angelos"-sanasta, joka merkitsee lähetti.
He ovatkin lähettejä toisesta maailmasta, jonka outo, magneettinen
ilmapiiri loistaa lapsenkasvoista, lapsen silmistä siihen, jolle
lapsi on lähetetty. Lapsensilmissä on usein ihmeellinen, sininen
säde, jolla on sanoin selittämätön taikavoima, joka myöskin puhuu
meille. Tämä väri katoo silmistä heti kun lapsi oppii puhumaan,
vain vastasyntyneen lapsen silmissä saattaa erottaa tämän sinisen
välähdyksen.
Oi, kuinka usein Timar istui tuntikausia ihailemassa tätä sinistä
välkettä. Kun lapsi laskettiin ruohikolle lampaannahan päälle,
heittäytyi Timar pitkälleen sen viereen katsellen sen ensi leikkejä.
Hän poimi silloin tällöin kukkasen, jota kohti lapsi ojenteli
kätösiään, sanoen: "No, tuosta sen saat!" ja sitten taas oli
hänellä täysi työ saada se pois, sillä lapsella on tapana pistää
kaikki, mikä sitä miellyttää, suuhunsa. Hän tutkisteli ensimmäisiä
äänneyhtymiä, jotka tunkeutuivat lapsen huulilta, ja koetti selvittää
niiden merkitystä. Hän antoi sen vetää itseään parrasta ja lauleli
kehtolauluja saadakseen sen nukkumaan.
Hänen tunteensa Noëmia kohtaan oli nyt aivan toisen laatuinen kuin
ennen.
Tässä tunteessa ei ollut mitään aistillista himoa, pelkkää ihastusta
vain. Himon hehku oli vaihtunut suloiseen, kylläiseen lepoon. Hän
tunsi samaa hyväätekevää tunnetta kuin kuumeesta vapautunut sairas.
Noëmikin oli muuttunut suuresti sitten heidän viime tapaamansa. Hänen
kasvoillaan oli lempeä, miellyttävä ilme. Vieno kärsivällisyys, jota
ei voi teeskennellä eikä salata, ilmeni hänen mielenlaadussaan. Tyyni
ylevyys yhtyneenä kainouteen säteili nuoresta naisesta, vaatien
ehdotonta kunnioittamista ja arvonantoa.
Timar ei voinut kyllästyä onneensa. Tuli päiviä, jolloin Timar epäili
kaikkea uneksi, tätä puoliksi savesta, puoliksi puusta rakennettua
mökkiä ja sisällä hymyilevää naista lepertelevä sylilapsi polvellaan.
Ja hän ajatteli, miten kaikki olisi päättyvä.
Hän harhaili ympäri saarta miettien tulevaisuutta.
Mitä on sinulla annettavaa lapselle? -- Rahojako? -- Suuria
maatilojako? -- Tällä saarella ei välitetä rahasta etkä saata
liittää tähän saareen uusia maa-alueita. -- Otatko poikasi muassasi
ja kasvatatko hänestä hienon herran, arvossapidetyn miehen? --
Suostuisivatkohan naiset siihen? -- Vietkö heidätkin mukanasi?
-- Vaikka he haluaisivatkin, et sinä voisi tehdä niin, sillä silloin
he saisivat tietää, kuka sinä olet, ja he halveksisivat sinua. Vain
täällä he voisivat olla onnellisia, vain täällä, missä ei kukaan
kysele sen nimeä, saattaa se kulkea pää pystyssä. Naiset ovat
antaneet pojalle vain yhden nimen _Adrodat_, Jumalanantama; muuta ei
se tarvitse ja minkä nimen sinä antaisitkaan?
Eräänä päivänä hän ajatuksiinsa vaipuneena tunkien näreikön lävitse
harhaili saarella, vailla varsinaista päämäärää, ja joutui silloin
äkkiarvaamatta erääseen paikkaan, missä kuiva lehdikkö kahisi hänen
jalkojensa alla. Hän katseli ympärilleen: hän huomasi olevansa
surullisella tavalla kuivettuneiden pähkinäpuiden alla. Kauniit,
jalot puut olivat kaikki kuolleet; kevät ei ollut pukenut niiden
oksia tuoreeseen vihreyteen vaan putoilleet, kuihtuneet lehdet
peittivät maan.
Täällä puuhautausmaalla teki Timar päätöksen. Kiireesti hän läksi
takaisin mökille. "Terese, ovatko ne puusepänkalut vielä tallella,
joita te käytitte taloa rakentaessanne?"
"Ne ovat kamarissa."
"Antakaa ne minulle. Minä olen tehnyt suunnitelman. Minä kaadan
kuivuneet pähkinäpuut rakentaakseni niistä kauniin talon Dodille."
Terese löi kätensä ihmeissään yhteen ja Noëmi vastasi suutelemalla
pikku Dodiaan ikäänkuin sanoakseen hänelle: "kuuletko?"
Mikael käsitti Teresen ihmetyksen hiljaiseksi epäilykseksi.
"Niinpä niin", jatkoi Timar. "Minä rakennan yksinäni, ilman vierasta
apua talon -- pienen talon, sellaisen kuin szeklit ja valakialaiset
rakentavat tammesta ja jotka ovat sieviä kuin korurasiat. Minä
rakennan pähkinäpuusta ruhtinaallisen asunnon, josta tulee Dodin talo
hänen tultuaan suureksi."
Terese vain hymyili.
"Hyvä, Mikael, sepä oivallista! Minähän olen itsekin rakentanut
pesäni kuin pääskynen. Minä olen itse rakentanut seinät savesta ja
peittänyt ne kaisloilla. Mutta puusepäntyö ei ole _yhden_ miehen
työtä. Vanhassa sahassamme on kaksi kädensijaa, _yksi_ ei saa sillä
toimeen mitään."
"Mutta meitähän onkin kaksi!" huudahti Noëmi vilkkaasti. "Enkö minä
voi auttaa häntä? Ettekö usko käsivarsiani kyllin voimakkaiksi?"
Ja hän kääri ylös hihansa aina olkapäähän saakka näyttääkseen, kuinka
vahvat ne olivat. Näkyviin tuli voimakas Diana-käsivarsi voimakkaine
lihaksilleen. Mikael suuteli käsivartta ylhäältä olkapäästä aina alas
sormenpäihin saakka ja sanoi sitten:
"Se käy laatuun."
"Oi, me työskentelemme yhdessä!" sanoi vilkas Noëmi Timarin ajatuksen
innostuttamana.
"Me menemme molemmat metsään. Pikku Dodille ripustamme riippumaton
puiden oksien väliin. Siellä työskentelemme koko päivän. Sinä, äiti,
tuot meille ruokaa ja sitten me istuudumme kaadetun puun rungolle ja
syömme samasta vadista. Voi, kuinka se on maistuva hyvältä!"
Ja niin tapahtuikin.
Mikael tarttui heti kirveeseen ja meni pähkinäpuulehtoon ryhtyäkseen
työhön. Jo ennenkuin hän oli ennättänyt kaataa yhden puun ja karsia
sen oksat, olivat hänen kätensä täynnä rakkoja. Noëmi lohdutti häntä
sanoen, ettei naisten käsiin ikinä nouse rakkoja.
Kun sitten kolme puuta oli kaadettu, niin että voitiin asettaa kolmas
kahden toisen päälle poikittain, oli Noëmin apu tarpeen.
Noëmi piti lupaustaan täytenä totena. Hän ryhtyi toimeen täydellä
voimalla. Hänen hento ruumiinsa oli sangen voimakas ja sitkeän
joustava. Hän käsitteli suurta sahaa niin taitavasti kuin olisi hän
saanut opetusta siinä työssä.
Täten oppi Timar kokemuksesta tuntemaan rakennustyömiehen ja hänen
vaimonsa elämän, jotka auttavat tosiaan aamusta iltaan sahaustyössä.
Päivällisajan tullessa kannetaan heille ruokaa ruukkuvadissa.
He istuutuvat vierekkäin puun rungolle syöden hyvän papukeiton
viimeistä pisaraa myöten, juovat yhteisestä ruukusta raikasta vettä
ja laskeutuvat sitten hetkiseksi levolle. Vaimo asettuu pehmeille
sahajauhoille, mies asettuu pitkälleen maan päälle. Vaimo peittää
kasvonsa esiliinalla suojellakseen itseään nukkuessaan kärpäsiltä
tai ottaa sylilapsen helmaansa koettaen kaikin tavoin saada sitä
vaikenemaan niin kauan kunnes mies on nukahtanut.
Illalla he menevät yhdessä kotiin. Rakentaja ottaa työkalunsa
olalleen, vaimo lapsen syliinsä. Kotona leimuaa tuli takassa ja
jo kauas tuntuu paistin tuoksu. Lapsi tuuditetaan uneen, vaimo
etsii miehen piipun ja menee keittiöön etsimään palavaa tikkua
sitä sytyttääkseen. Kun sen jälkeen höyryävä vati kannetaan sisään
yrittävät he tehdä huomiseksi kaunista ilmaa ja kertovat toinen
toisilleen, mitä lapsi on tehnyt päivän kuluessa.
Ja sitten -- he eivät kysy toisiltaan:
"Rakastatko minua?"
Timar perehtyi pian työhön ja oppi valmistamaan pähkinäpuunpalkeista
rakennusainesta. Kirves oli hänelle hyväksi avuksi.
Noëmi katseli ihmetellen häntä.
"Sano minulle, Mikael", hän kysyi eräänä päivänä, "etkö olekin joskus
ollut rakentaja?"
"Olenpa kyllä", vastasi tämä, "ja päälle päätteeksi laivanrakentaja."
"Mutta kuinka sinusta on tullut sellainen herra, että voit olla
poissa työstäsi koko päivän ja viettää aikasi toisaalla? Sillä nythän
olet oma herrasi, etkö olekin? Eihän kukaan voi käskeä sinua?"
"Siihen vastaan sinulle toiste", vastasi Mikael; mutta hän ei
milloinkaan kertonut Noëmille mitenkä hänestä oli tullut niin
ylhäinen herra, että hän saattoi kokonaisia viikkoja sahata puita.
Hän kertoi tosin Noëmille paljon matkoistaan eri maissa; mutta hän
ei milloinkaan tullut niin pitkälle tarumaisissa kertomuksissaan,
että olisi maininnut jotakin itsestään. Hän osasi karttaa Noëmin
uteliaisuutta olemalla koko päivän työssä kiinni, ja illalla levolle
pannessa häneltä ei saanut mitään tietää -- vaikka useiden vaimojen
tapana on juuri silloin kysellä niin paljon kuin mahdollista, kun
mies ei voi päästä pakoon. Mutta onneksi oli taivas antanut hänelle
suojan tätäkin vastaan. Heti paneuduttuaan levolle hän nukahti ja
siten ei kuulustelusta voinut tulla mitään.
Sinä pitkänä aikana, jonka Timar vietti Vapaalla Saarella oli hän
vähitellen tehnyt sen huomion, että saari ei ollutkaan niin kätkössä
maailmalta, ettei kenkään olisi, tiennyt sen olemassaolosta.
Sen olemassaolosta tietää tosin eräs kokonainen yhteiskuntaluokka,
mutta se ei ilmaise mitään. Tämän yhteiskuntaluokan muodostavat
sivistyksen villit.
Valtioiden rajalla laukeavat yhteiskunnalliset lait samoin kuin
kirkkolainkin käskyt ja säädökset.
Tämä yhteiskuntaluokka asustaa Unkarin ja Serbian raja-alueella.
Maaperä on suotuisa. Mutkikas virta metsärikkaine saarineen, jonka
toisistaan etäällä olevat rannat ovat aarniometsien peitossa. Puiden
oksat ulottuvat veden pintaan asti.
Avonaisia, raivatuita teitä on ani harvassa, kylät hajallaan eikä
läheisyydessä ole ainoatakaan suurta kaupunkia. Näennäisesti
vallitsee sotilaallinen komento, itse asiassa villikansan vapaus.
Sotilaslaitos on menettänyt merkityksensä, syy, joka sen synnytti,
nimittäin rajan vartioitseminen, on vuosisatoja sitten lakannut
vaikuttamasta; vanha perivihollinen, turkkilainen on jo kauan sitten
kadonnut sieltä. Nykyään käytetään aseita vain salakuljetuksen
ehkäisemiseksi, ja siitä on ollut seurauksena, että salakuljetus
on täällä todellinen elämänkutsumus. Sillä on oma järjestelmänsä,
oma koulunsa, oma salainen hallituksensa ja se muodostaa valtion
valtiossa.
Timar löysi usein ihmeekseen pajupensaiden väliin kiinnitetyn veneen
tai aluksen, jota ei kukaan vartioinut.
Kun hän jonkun tunnin perästä palasi, ei sitä ollut enää.
Toisinaan hän löysi näreiköstä kokonaisia kangaspakkoja, jotka myös
olivat poissa silloin kun hän palasi harhailumatkoillaan samoille
paikoille.
Kaikki nämä salaperäiset ihmiset, jotka valitsivat saaren
lepopaikakseen, näyttivät tahallaan karttavan mökin läheisyyttä. He
tulivat ja menivät polkematta polkuja ruohikkoon.
Oli kumminkin toisia tilaisuuksia, jolloin he tulivat mökin luo.
Vierailut koskivat silloin aina Tereseä.
Niin usein kuin Almira ilmaisi haukunnallaan vieraita lähestyvän,
jätti Timar työnsä, kiirehti mökille ja meni sisimpään huoneeseen.
Hän ei uskaltanut näyttäytyä kenellekään. Tosin hänen kasvattamansa
parta oli muuttanut hänen kasvojaan; mutta voisihan helposti sattua
saarelle tulemaan joku henkilö, joka oli nähnyt hänet toisaalla ja
joka tuntisi hänet.
Yhteiskunnan villit tulivat Teresen luo, kun joku onnettomuus oli
kohdannut heitä. Nämä ihmiset kulkevat usein sellaisissa paikoissa,
joissa he saavat haavoja, pahoja syviä asehaavoja. He eivät voi mennä
niitä näyttämään rykmentinlääkärille, sillä seuraus olisi kuulustelu.
Mutta saaren rouvalla on lääkkeitä, millä parantaa haavoja; hän osaa
sitoa ammottavia haavoja ja antaa heille haavapalsamia; hän osaa
myös hoitaa luumurtoa. Näillä seuduin, etenkin Turkin puolella, on
eräänlaatuinen ilkeä ihopaise yleinen. Niitäkin osasi Terese parantaa
yksinkertaisilla yrteillä, joiden voiman hätä oli opettanut hänen
keksimään. Senkintähden etsivät sairaat häntä ja pitävät salassa
hänen oleskelupaikkansa, syystä että he tietävät lääkärien ja
apteekkarien vihaavan puoskareita.
Yhteiskunnan villeillä on myös usein riitaisuuksia keskenään. Näitä
he eivät voi jättää tuomarin ratkaistaviksi. He tietävät liian
hyvin tämän panevan sekä syyttäjän että syytetyn häpeäpaaluun. He
tulevat senvuoksi viisaan saarenrouvan luo ja jättävät riitansa hänen
ratkaistavakseen, ja hänen tuomionsa on heille sellainen tuomio,
johon jokaisen on tyydyttävä. Useimmissa tapauksissa on kysymys
verikostosta. Terese osaa rauhoittaa raivoisia riitapuolueita ja nämä
pitävätkin ne rauhanlupaukset, jotka he tekevät hänen edessään.
Välistä eksyy hänen mökkiinsä joku umpimielinen olento, joka arkana
karttaa ihmiskatseita ja pakenee ihmisten ilmoilta -- rikollinen,
jota omatunto ajaa ja jolla ei ole rohkeutta mennä sielunpaimenen
luo peläten helvettiä ja vankeutta. Saarenrouva osaa parantaa
niitäkin. Hän vuodattaa lievittävää palsamia heidän sydämiinsä, uskoa
jumalalliseen armahdukseen, johon hän itse uskoo.
Välistä tulee vainottu, väsynyt ja nälän ja janon näännyttämä
ihminen salaa hänen ovensa kynnykselle. Hän ei kysy: "Mistä olet
ja minne menet?" Hän ottaa hänet ystävällisesti vastaan ja päästää
hänet luotaan virkistyneenä ja levänneenä täytettyään hänen pussinsa
eväillä.
Hänet tuntee moni, jonka uskonto on vaitiolo, eikä ole ainoatakaan
salaista liittoa, joka kykenisi liittämään vanhaa ja nuorta niin
lujasti yhteen kuin nämä ihmiset ovat kiintyneet saarenrouvaan.
Kaikki myös tietävät, ettei hänellä ole rahoja; ahneudellakaan ei ole
mitään syytä tahtoa pahaa hänelle.
Timar tuli siihen vakaumukseen, että hän oli paikassa, minkä ylitse
vuosisadat saisivat vierähtää, ennenkuin sen ja sen asukkaiden
historia olisi vedetty siihen kaaokseen, jota kutsutaan maailmaksi.
Timar saattoi täällä jatkaa rakennustyötään pelkäämättä, että
maailma milloinkaan tulisi tietämään Mikael Timar von Levetinczyn,
hovineuvoksen, maatilainomistajan, pankkiirin, joka käsitteli
miljoonia, toimivan täällä rakennustöissä ja levätessään raskaan
päivätyönsä jälkeen ottavan esiin kynäveitsensä leikelläkseen
varjostinta pajunvitsoista lapsiparalle, jolla ei ollut isää eikä
äitiä eikä edes kunnon nimeä.
Ja mitä riemua hän täällä tunsikaan! Kuinka hartaasti hän
kuunteleekaan lapsen ensimmäisiä puheyrityksiä. Kuinka lapsukainen
paneekaan parastaan yritellessään muodostella tottumattomilla
huulillaan tätä sanaa!
"Pappa!"
Tietysti oppii lapsi ensinnä tämän sanan.
Sen mielestä ei toisin saata olla, kuin että mies, joka hymyilee
hänelle niin hellästi on hänen isänsä.
Kuinka poika tietäisi olevansa köyhän salakuljettajan poika, jonka
isä ja äiti ovat kuolleet?
Vihdoin alkaa hänkin tuntea elämän surullisia puolia. Lapsentaudit
alkavat. Kuinka paljon tuskaa, kuinka monta unetonta yötä uuden
hampaan puhjetessa! Noëmi jää koko päiväksi hänen luokseen ja Mikael
lyö joka tunti kirveensä lankkuun ja juoksee kotiin katsomaan, miten
pikku Dodi voi. Sitten hän ottaa hänet Noëmin käsivarrelta, kantaa
häntä ympäri huonetta tuntikausia laulaen hänelle kehtolaulua:
"En linnoihinkaan vaihtaisi
Ma majaa armahaisen..."
Ja kun hänen onnistui tuudittaa lapsi uneen ja lieventää sen tuskat
oli hän ylpeä voitostaan.
Eräänä päivänä oli Timar päässyt niin pitkälle, että hän oli jo
tehnyt lankuiksi kaikki pähkinäpuut. Tähän saakka hän oli osannut
työnsä, mutta ei siitä eteenpäin. Sillä rakennustyö on taidokasta,
ja hän ei ollut puhunut totta sanoessaan Noëmille ymmärtävänsä asian
perinpohjin. Hän ei tiennyt, miten jatkaa.
Syksy lähestyi. Terese ja Noëmi olivat jo tottuneet, että Timar lähti
pois heidän luotaan syksyn tullessa. Olihan hänellä omat toimensa.
Hänen toimensa oli varmaankin sen laatuinen, että se meni kesällä
itsestään, mutta talvella oli hänen ehdottomasti omistettava sille
kaikki voimansa.
Niinhän muutkin kauppiaat menettelivät, ja kauppiaana häntä pidettiin
jo laajemmissakin piireissä.
Timea taasen luuli Timarin juuri kesän aikana täytyvän kaikin voimin
antautua teollisuus-, maanviljelys- ja kauppatoimiin ja senvuoksi
viipyvän poissa kotoa.
Syksystä kevääseen hän petti Noëmia keväästä syksyyn Timeaa. Ei hän
voinut syyttää itseään epäjohdonmukaisuudesta.
Tänä vuonna hän lähti saarelta vielä aikaisemmin kuin ennen. Hän
riensi takaisin Komorniin.
Hänen poissaolonsa aikana olivat kaikki hänen alotteensa onnistuneet
odottamattoman hyvin. Päälle päätteeksi oli hän voittanut päävoiton
valtion suurissa arpajaisissa. Kauan sitten unohdettu arpalippu
makasi jossakin laatikossa muiden paperien joukossa ja vasta kolme
viikkoa vetämisen jälkeen meni Timar nostamaan nuo odottamattomat
satatuhatta markkaa, kuten henkilö, joka tuskin kiinnittää huomiota
sellaiseen vähäpätöisyyteen. Ihmiset saivat yhä uutta syytä
ihmettelyynsä.
"Hänellä on niin paljon rahaa, ettei hän tarvitse enempää", sanottiin.
Ja mitä hän tekisi niillä?
Hän kutsui eteviä rakennusmestareita ja puuseppiä Szeklien ja
Zarend'in alueelta, missä osataan rakentaa oivallisia puutaloja,
todellisia palatseja puusta. Szeklit ja rumaanilaiset aateliset
tilanomistajat asuvat sellaisissa rakennuksissa ja sisustus on
samanlaista puutyötä. Talo samoinkuin huonekalut, pöydät, tuolit ja
kaapit ovat saman mestarin tekoa. Kaikki on puusta; ei ainoatakaan
raudanpalaa eikä edes naulaa ole koko rakennuksessa.
Kuudes luku.