Pitkä talvi kului liikeasioiden hoidossa. Ainakin nimittävät rikkaat
raharuhtinaat tätä liikeasiainhoidoksi.
Levetinczy alkoi tottua asemaansa. Rikkaus synnyttää hyviä unia.
Hän matkusti usein Wieniin ja otti osaa suurten pankkiirien
huvituksiin. Hän näki edessään monta hyvää esimerkkiä. Se, joka
omistaa miljoonia, voi sallia itselleen ylellisyyden ostaa
jalokivikauppiaalta uudenvuodenlahjoja kaksi kappaletta joka lajia
ilahuttaakseen yhtä aikaa kahta sydäntä -- toisella rouvaansa, joka
istuu kotona vastaanottamassa vieraita juhlia vietettäessä, muun
ajan kuluessa perhehuolissa; toisella jotakin toista naista, joka
joko tanssii tai laulaa, mutta kummassakin tapauksessa vaatii hienon
hotellin asunnokseen, koruja ja pitsejä. Timar oli kyllin onnellinen
saadakseen olla mukana sekä rahaparoonien kotoisissa juhlissa,
joissa kunnioitettavat naiset kaatavat teetä ja kysyvät vieraalta,
miten hänen perheensä voi, että myös näissä toisin järjestetyissä
iltakutsuissa, joissa sangen kursailemattomat naiset ilmeisellä
mieltymyksellä antautuvat samppanjan nauttimiseen, ja missä
jokainen härnää Timaria kysymyksellä, eikö hänellä vielä ole mitään
tuttavuuksia oopperassa.
Punastuminen, jolla hyväluontoinen Timar vastaa sentapaisiin
viittauksiin, lisää vain yleistä iloa. "Mitä te ajattelette!" sanoo
eräs miljoonanomistaja totisena; "herra Levetinczy on hyveellisen
aviomiehen esikuva." -- "Ei siihen mitään taitoa tarvita", sanoo
toinen, "kun vaimo on niin kaunis ja sielukas, ettei sellaista ole
koko Wienissä." -- "Hän on saituri", sanoo hänen selkänsä takana
kolmas, jota puistattaa ajatellessaan, mitä sellainen pitsejä ja
silkkiä nielevä olento tulee maksamaan. -- Toiset taas juttelevat
keskenään ja levittelevät salaisuutta, että Timar on onneton
mies, jonka sydän pysyy kylmänä, vaikka kuka tahansa panisi sen
koetukselle. -- Itse asiassa häntä viekottelevatkin monet kauniit
ja nerokkaat naiset, jotka ovat opetelleet taitoa valloittaa miehiä
ja saavuttaneetkin jonkunlaisen taituruuden; mutta Timar pysyy
kylmänä ja luoksepääsemättömänä kaikille viehätyksille, kaikille
viekotuksille. Hän on tunteeton.
"Oikean aviomiehen esikuva!" sanovat hänen ihailijansa. "Inhoittava
ihminen!" kuuluu sitävastoin hänen vihamiestensä leiristä.
Mutta hän vaikenee ja ajattelee -- Noëmia.
Mikä ijäisyys olikaan tämä kuuden kuukauden aika, jolloin hänen oli
elettävä erossa Noëmista, jolloin hänen aina täytyi ajatella häntä,
eikä voinut uskoa kenellekään ajatustensa sisältöä!
Usein hän yllättää itsensä juuri kertomassa niistä. Kerran hänen
istuessaan aterialla kotonaan, ovat nämä sanat livahtamaisillaan
hänen suustaan: "Kas! Juuri tuollaisia omenia saa sillä saarella,
missä Noëmi asuu." Kun Timean silmät joskus ilmaisivat hänellä olevan
päänsärkyä, tuntee Timar kiusausta sanoa hänelle: "Ah, kun Noëmilla
oli päänsärkyä haihtui se heti, kun panin käteni hänen otsalleen." Ja
kun hän näkee Timean suosikin, valkoisen kissan, on hänen huulillaan
kysymys: "Oi, Narcissa, minne emäntäsi on joutunut?"
Mutta hänellä on täysi syy olla varoillaan, sillä talossa on eräs
olento, joka argussilmin vartioi ei ainoastaan Timeaa, vaan myös
häntä.
Atalialta ei saattanut jäädä huomaamatta, että Timar paluunsa jälkeen
oli vähemmän raskasmielinen kuin ennen. Kaikkia hämmästytti hänen
vilkas ulkonäkönsä. Siinä piili joku salaisuus. Eikä Atalia voinut
sallia kenenkään tuntevan onnea tämän katon alla. Mistä hän oli
varastanut onnensa? Miksi hän ei kärsi, niinkuin Atalia tahtoo nähdä
hänen kärsivän?
Liikeasiat kävivät hyvin. Uuden vuoden ensimmäisenä kuukautena tuli
tietoja Amerikasta. Jauholähetys oli onnellisesti tullut perille, ja
nyt oli menestys varma. Unkarilaiset jauhot olivat saavuttaneet niin
suuren maineen Etelä-Amerikassa, että myytiin kotimaisiakin jauhoja
unkarilaisina. Brasiliassa oleva Itävallan konsuli kiirehti antamaan
hallitukselleen tietoja tästä huomattavasta seikasta, jonka avulla
ulkomaankauppaa oli lisätty tärkeällä vientitavaralla. Seurauksena
tästä sai Timar kuninkaallisen neuvoksen nimen ja sitäpaitsi Pyhän
Stepanuksen ritarikunnan pienemmän ristin tunnustukseksi niistä
palveluksista, joita hän oli tehnyt isänmaalle kaupan ja yleisen
talouselämän alalla.
Kuinka hymyilikään hänen sisäinen ivanhenkensä, kun ritarikunnan
merkki ripustettiin hänen rinnalleen ja häntä kutsuttiin arvonimellä
"Teidän armonne." Ja pahahenki kuiskasi hänen korvaansa: "Siitä saat
kiittää kahta naista, Timeaa ja Noëmia."
Vähätpä siitä! Purppuraväri keksittiin siten, että erään rakastuneen
paimenen pieni koira söi purppurasimpukan, ja sen kuono tuli
punaiseksi. Siitä huolimatta on purppurasta tullut maankuulu
kauppatavara.
Herra Levetinczy alkoi nyt vasta nousta komornilaisten silmissä.
Ei ole kylliksi, että on rikas. Mutta kun henkilö sitäpaitsi on
kuninkaallinen neuvos, silloin täytyy häntä jo kunnioittaa.
Kaikki riensivät onnittelemaan häntä; virkamiehet, ammattikunnat,
maistraatti, papisto ja kirkkoneuvosto. Hän vastaanotti heidät kaikki
armollisesti.
Herra Johan Fabulakin tuli hänen luokseen onnitellakseen laivurien
ammattikunnan puolesta. Hän esiintyi arvonsa mukaisessa juhlapuvussa.
Unkarilaisessa lyhyessä, tummansinisestä silkistä tehdyssä
takissa loisti kolme riviä pähkinänsuuruista näkinkengänmuotoista
hopeanappia, toiselta olkapäältä toiselle riippui kämmenenlevyinen
hopeaketju suurine lukkomaisine medaljongeineen, johon Komornin
kultaseppä oli painanut Julius Caesarin kuvan. Lähetystön muutkin
jäsenet olivat samanlaisissa puvuissa ja yhtä komeasti varustettuja.
Vielä siihen aikaan kuului Komornin laivurien juhlapukuun hopeanapit
ja ketjut.
Oli tavallista pyytää onnittelijoita jäämään päivälliselle.
Fabulaakin kohtasi tämä kunnia.
Fabula oli sangen avomielinen mies, joka puhui suunsa puhtaaksi.
Kun viini oli hellittänyt hänen kielensä siteet, ei hän voinut olla
sanomatta armolliselle rouvalle, että hän, ensi kerran nähdessään
armollisen rouvan neitinä, ei olisi voinut luulla hänestä tulevan
niin hyvää perheenemäntää ja sitäpaitsi herra Levetinczyn puolisoa.
Olipa hän oikeastaan pelännytkin häntä. Ja kas, miten ihmeellisesti
jumalallinen kohtalo johtaa kaiken ja miten lyhytnäköinen ihmisen
silmä on! Kuinka kaikki onkaan kääntynyt hyväksi! Mikä onni
vallitseekaan tässä kodissa! Kuulkoon vain kohtalo niidenkin
huokaukset, jotka rukoilevat taivasta suomaan sydämenhyvälle herra
Levetinczylle onnen nähdä uuden vieraan, pienen enkelin haahmossa!
Timar peitti säikähtyneenä lasinsa kädellään. Jos tämä viini saa
ihmisen puhumaan kaikki, mitä ajattelee, niin hän ei uskalla juoda
enää pisaraakaan. Hänen sielussaan välähti ajatus:
"Se rukous voisi tulla kuulluksi odottamattomalla tavalla!"
Ystävämme Fabula ei vain tyytynyt toivomaan kaikkea hyvää; hän luuli
olevansa pakotettu myös antamaan hyviä, käytännöllisiä neuvoja.
"Mutta armollinen herra rasittaa itseään varmasti liian paljon.
Ei se kelpaa. Ihminen elää vain kerran ja miksi hän elää? Minä
en, totta tosiaan, antaisi niin kauniin ja niin kelpo vaimon olla
niin kauan yksin. Mutta mitä sille kukaan voi, että maa polttaa
armollisen herran jalkojen alla! Alituisesti hän vaivaa aivojaan
jollakin uudella aatteella ja hänen täytyy aina olla itse mukana.
Siksi onnistuvat kaikki hänen yrityksensä. Kenen muun päähän olisi
pistänyt lähettää jauhoja Unkarista Brasiliaan? Tunnustaakseni
totuuden: kuullessani asiasta puhuttavan arvelin itsekseni --
anteeksi karkeuteni! -- Armollinen herra on tullut hulluksi, kun
lähettää jauhoja toisesta maanosasta toiseen. Ennenkuin se tulee
perille, muuttuu se liisteriksi. Sitäpaitsi kasvaa siellä suurissa
puissa kokonaisia leipämetsiä ja pienissä sämpylöitä. Ja nyt -- mitä
kunniaa olemmekaan saaneet osaksemme yrityksestä! Mutta tietysti,
missä armollinen herra itse pitää silmällä kaikkea..."
Tässä puheessa oli niin paljon tiedotonta ivaa, ettei Mikael voinut
pidättäytyä vastaansanomasta.
"Rakas John, jos tämä oli syynä yrityksen onnistumiseen, niin on
sinun käännyttävä ylistyksinesi vaimoni puoleen, sillä hän se johti
kaikkea."
"Niinpä kyllä, kaikella kunnioituksella puhuen armollisen rouvan
ominaisuuksista; mutta armollisen herran luvalla tiedän, mitä tiedän.
Tiedän varsin hyvin, missä armollinen herra on oleskellut koko kesän."
Mikael tunsi hiuksiensa nousevan pystyyn. Tietäisikö tämä mies, missä
hän oli ollut? Se olisi kauheata.
Fabula iski silmää Timarille kohotetun lasin takaa.
"No, sanonko armolliselle rouvalle, niissä armollinen herra on
oleskellut koko kesän? Ilmaisenko sen?"
Timar tunsi kangistuvansa kauhusta. Atalia oli kiinnittänyt silmänsä
hänen kasvoihinsa. Hän ei uskaltanut edes ilmeellään ilmaista, miten
noloksi viinin autuaaksi tekemä kielikello oli saattanut hänet.
"No, sanoppa sitten, John, missä olen ollut", sanoi Timar
ulkonaisesti levollisena.
"Hyvä on. Minäpä sanonkin ja syytän teitä armollisen rouvan edessä!"
huudahti Johan Fabula asettaen lasinsa pöydälle. "Armollinen
herra matkusti sanomatta kenellekään, minne. Hän nousi kaikessa
hiljaisuudessa laivaan ja matkusti Brasiliaan. Hän oli itse
Amerikassa järjestämässä kaikkea. Senvuoksi päättyikin kauppa meille
niin suotuisasti."
Timar hengähti syvään.
"Te olette suuri hupsu, Janos ystäväni. Pyydän, Atalia, ojennappa
herra Fabulalle kuppi mustaa kahvia."
"Asia on kuten sanoin", vahvisti Johan, "minä tiedän, mitä minä
tiedän. Minä pääsin selville kaikesta, niin huolellisesti kuin keitto
olikin keitetty. Armollinen herra on ollut Brasiliassa. Hän on
kulkenut merellä kolmetuhatta penikulmaa. Hyvä Jumala yksin tietää,
miten monessa myrskyssä hän on ollut ja miten monen ihmissyöjän
kanssa hän on otellut. Mutta että hän tosiaan on ollut siellä, sen
tiedämme kaikki varsin hyvin. No, nyt olen minä puolestani ilmaissut
armolliselle rouvalle asian, ja nyt voi hän rangaista rikollista
ansion mukaan, eikä enää sallia hänen tehdä sellaisia harhahyppäyksiä
Atlantin yli."
Timar katsahti molempiin naisiin. Timean piirteissä kuvastui
levottomuutta ja hämmästystä; Atalia näytti harmistuneelta. Hän uskoi
kertomuksen yhtä todeksi kuin Fabulakin, joka olisi voinut luvata
päänsä pantiksi siitä, että se oli tosi.
Nyt Timar hymyili salaperäisen näköisenä. Nyt oli hän valehtelija
eikä Johan Fabula.
Kultapojan täytyi valehdella, aina valehdella.
Johan Fabulan kertomus oli Timarille hyödyksi. Unkarin kansa
sepittelee mielellään kaskuja etevistä miehistään, ikäänkuin ihailun
syyt eivät sinänsä olisi riittävät. Keksijä uskoo itse keksimänsä
jutun todenmukaiseksi ja kun yleisö lisäksi alkaa uskoa, saa se
historiallisen tositapahtuman leiman.
Timarilla oli tästä lähtien veruke salaperäiseen katoamiseensa.
Jos hänen oli pakko peittää syy poissaoloonsa, niin etsittiin syy
hänen salaamiseensa hänen hienotunteisuudestaan, että hän nimittäin
ei tahtonut kertoa Timealle niin vaarallisesta matkasta, jommoinen
Amerikan matka vielä siihen aikaan oli.
Hän saattoi nyt muodostella kertomusta niin todenperäiseksi, että
Ataliakin uskoi sitä.
Itse asiassa petti hän Ataliaa parhaiten. Tämä tyttö tunsi
naissydämen. Hän tiesi varsin hyvin, mitä Timea tunsi, mitä
sisäisiä taisteluja hän taisteli. Ja alituisesti seurasi hän Timean
sieluntilan vaiheita. Tämä nainen, jonka sydän oli sairas, kielsi
sielunsa tuskat ja pakeni paikkaan, niissä ei ainoatakaan ystävää
ollut hänen lähellään, missä hän ei voinut iloita mistään, missä ei
mikään herättänyt eloon intohimoa: unkarilaiselle pustalle. Siellä
hän hautautui kauppakirjojen kuiviin laskelmiin ja ryhtyi työhön,
joka ei salli sijaa intohimoille, rahanansaitsemiseen. Näin teki
vaimo-parka tukahuttaakseen onnetonta rakkauttaan.
Jos kerran vaimo pystyi siihen, miksi ei mieskin pystyisi? Eikö
häneltä ollut paremminkin odotettavissa, että hän vetäytyisi toiseen
erämaahan, merelle, ja että hän kullanhankkimisen jääkellarissa
jäähdytti kaiken sielunsa lämmön.
Mistähän Atalian mieleen oli juolahtanutkin hullunrohkea ajatus, että
Timar olisi keksinyt parannuskeinon kuolettavaan tautiinsa ja oli
onnellinen ollessaan poissa kotoa?
Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi päässyt salaisuuden perille!
Mutta Vapaata Saarta ympäröivä kaislikko ei juorua kuten se
kaislikko, jolle kuningas Midaan parturi uskoi salaisuutensa.
Ataliaa ahdisti keltainen kateus, kun hän turhaan yritti etsiä
arvoituksen selitystä.
Timar ja Timea olivat kotona sekä maailman silmissä avioparin
esikuvat.
Mikael lahjoitti Timealle koruja, joiden arvo oli kokonainen aarre,
ja Timea käytti niitä pidoissa. Hän tahtoi loistaa niillä.
Mika vakuuttaisi miehen rakkautta paremmin kuin vaimon timantit?
Atalia mietti näitä.
Ovatko Timar ja Timea tosiaan niitä, joiden rakkaus näkyy timanttien
antamisessa ja ottamisessa? Vai onko ihmisiä, jotka voivat olla
onnellisia ilman rakkautta?
Atalian epäluulot olivat yhä kohdistuneet Timeaan eikä Timariin.
Mutta Timar tuskin taisi odottaa talven kulumista ja kevään tuloa.
Myllyjenhän piti silloin alkaa käydä ja liikemieshän aina ajattelee
sellaisia asioita. Edellisen vuoden onnellisen tuloksen jälkeen
jatkettaisiin jauholiikettä vielä suuremmassa mittakaavassa kuin
ennen.
Mutta nyt kielsi Timar Timeaa turmelemasta terveyttään johtamalla
yritystä, Hän aikoi antaa johdon asiamiestensä käsiin, jota
vastoin Timean tulisi viettää kesänsä meren rannalla, jossakin
kylpylaitoksessa parantaakseen hermotautiaan.
Minne hän itse aikoi, sitä ei kukaan kysynyt. Arvattavasti hän taas
lähtisi Etelä-Amerikkaan ja sitten hellästä hienotunteisuudesta
sanoisi olleensa Egyptissä ja Italiassa.
Mutta hän riensikin alisen Tonavan varsille. Poppelipuiden silmujen
alkaessa puhjeta ei hänellä ollut enää mitään rauhaa kodissaan.
Viehkeä kuva täytti kaikki hänen unelmansa, vangitsi kaikki hänen
ajatuksensa.
Hän ei pysähtynyt edes Levetincz'iin, antoi vain tilanhoitajalle
ja asiamiehilleen niin ylimalkaisia ohjeita, että he saattoivat
tehdä, mitä halusivat. Sieltä hän matkusti Golovacz'iin, missä asui
kunniamerkin saanut tuomiorovasti. Tämän luo hän aikoi jäädä.
Oli jo myöhäinen ilta hänen saapuessaan pappilaan. Hän meni sisään
keittiön ovesta. Siellä oli nuori, kaunis tyttö keittämässä ja
paistamassa ja sisällä, missä hän tapasi papin yksinään, oli pöytä
katettu kahdelle hengelle.
Hänen korkea-arvoisuutensa vastaan otti ylhäisen vieraansa mitä
kohteliaimmin. Kaikkein ensiksi hän onnitteli vierastaan ritarimerkin
johdosta; sitten hän pyysi lupaa saada mennä keittiöön huolehtimaan
arvokkaasta kestityksestä kunnioitetulle vieraalle.
"Sillä", hän sanoi, "me elämme muutoin sangen yksinkertaisesti."
"Me?" kysyi Timar leikillisellä äänellä.
"No, no, no", huudahti leskimies, uhaten sormellaan vierasta. "Älkää
toki olko niin häijy."
Isäntä ryhtyi toimenpiteisiin ja palasi muassaan pullo hyvää
Syrmeriviiniä, jota hän tarjoili vieraalleen heidän odotellessaan
illallista.
Mutta joka kulauksen perästä hän uhkasi Timaria uudelleen sormellaan,
aivankuin olisi tahtonut nuhdella ajatuksesta, jonka luki tämän
kasvoista.
"Voi, miten maailma sentään on paha! Kaikessa se tahtoo nähdä vain
huonoa. Mutta ihminen on ihminen. Ihminen ei ole kivestä, hän ei ole
puupölkky eikä ovenpieli."
Timar vakuutteli olevansa samaa mieltä.
Mutta isäntä pudisteli yhä päätään ja kuta enemmän hän joi -- eikä
hän säästellyt viiniä edes herkullisen aterian aikana -- sitä
puheliaammaksi hän kävi.
Nuori, kaunis tyttö tarjoili ruuat ja aina kun Timar katsahti häneen,
uhkasi pappi sormellaan valitellen maailman pahuutta.
"Mutta todistakaa minulle raamatusta edes yksi, joka todistaisi
maailman pahuudessaan olevan oikeassa!"
Timar selitti, ettei hän edes piispanistuimesta ottaisi todistaakseen
jotakin sellaista.
"Eikö isä Abraham ollut maailman kunnianarvoisin ja
jumalaapelkääväisin patriarkka? Sanokaa, eikö hän ollut Saran
uskollinen puoliso? Ja kuitenkin, tunnemmehan kertomuksen Hagarista,
vai miten? Mutta Abraham oli siitä huolimatta hurskas."
Mikaelin täytyi tunnustaa tämän todistuksen totuus.
"Tai ottakaamme patriarkka Jakob esimerkiksi. Hän menee naimisiin
Lean kanssa, mutta on sitä ennen rakastunut Rakeliin ja ottaa
hänetkin vaimokseen; mutta kenen mieleen on milloinkaan juolahtanut
tehdä kannetta häntä vastaan kaksoisavioliiton tähden? Jatkakaamme!
Katsokaamme pyhää kuningas Davidia. Kuinka monta vaimoa hänellä oli?
Kuusi. -- Kaikki yhtaikaa. Eivätkä ne hänelle riittäneet. Hän erotti
Salthielistä Michal'in ja nai hänet, sitten hän rakastui Batsebaan,
Uriaan vaimoon, surmautti Uriaan ja nai Batseban. Eikä hän silti
ollut huonompi. David ylistää kuudessa sadassa viidessäkymmenessä
psalmissa itseään pyhänä miehenä. -- Ja kuinka viisas Salomo sitten
käyttäytyi? Hänellä oli kokonaista 400 vaimoa. Kuka siis vaatisi
meitä olemaan viisaampia kuin viisas Salomo?"
Hyväsydäminen leskipappi ei aavistanut täten antaneensa vieraalleen
matkapassin, jolla tämä saattoi matkustaa Tonavan poikki.
* * * * *
Timar oli vain puolen päivänmatkan päässä Noëmista.