Timar tapasi kotiintullessaan Timean jonkun verran sairaana. Tämän
johdosta hän kutsui pari Wieniläistä lääkäriä neuvottelemaan hänen
tilastaan.
Lääkärit neuvoivat vaihtamaan ilmanalaa ja kehoittivat Timeaa
matkustamaan Meraniin.
Mikael saattoi vaimonsa ja Atalian sinne. Tässä lauhkeassa,
suojaisessa Tyrolin laaksossa etsi hän Timealle asunnoksi huvilan,
jonka puutarhassa oli pieni schweitziläis-tyylinen huvimaja. Hän
tiesi sillä ilahuttavansa Timeaa.
Talven kuluessa hän kävi siellä usein Timeaa tervehtimässä erään
vanhanpuoleisen miehen seurassa ja hän huomasi Timean todella pitävän
lempipaikkanaan huvimajaa puutarhassa.
Hän rakennutti nyt Komorniin samanlaisen. Szekliläismestari, jonka
hän oli vienyt mukanaan Meraniin oli mestari niissä asioissa. Hän
oli piirtänyt huvimajan Meranissa ja sen sisustuksen pienimpiä
pikkuseikkoja myöten sekä laittoi nyt työpajansa Timarin taloon
Serberkadulle ja ryhtyi toimeen. Ei kukaan saanut tietää asiasta,
sillä talo piti tulla yllätyksenä. Mutta nyt tarvitsi mestari sälliä,
joka auttaisi häntä työssä. Oli tuskin mahdollista löytää sellaista,
joka ei juoruaisi muille. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin että
Timar suostui rupeamaan sälliksi, ja nyt hän kilpaa mestarinsa kanssa
käsitteli kirvestä, poraa, sahaa, sorvia y.m. puusepänkaluja.
Mutta mitä mestariin itseensä tulee, ei hän olisi, vaikka hänen
suunsa olisi suljettu Salomonin sinetillä, voinut pitää salaisuutta
takanaan, vaan hän kertoi sunnuntai-iltana läheisimmille ystävilleen,
tietenkin salaisuudessa, minkä yllätyksen herra Levetinczy valmisti
rouvalleen. Nyt aluksi järjestettiin eri osat ja liitettiin ne
yhteen; sitten kun kaikki olisi valmista pystytettäisiin talo
Monostorpuutarhaan. Hän itse, upporikas herra von Levetinczy, ei
pitänyt itseään liian hyvänä työskentelemään puusepän työssä aamusta
iltaan ja hän oli jo niin taitava, että saattoi milloin tahansa
ruveta sälliksi. Hän ei ensinkään välittänyt liikeasioistaan, ne
hän jätti asiamiesten huoleksi, ja itse hän seisoi koko päivän
työpajassa sahaten, höyläten ja sorvaten. Mutta tätä ei saisi kertoa
kenellekään, sillä armolliselle rouvalle piti valmistaa todellinen
yllätys hänen kotiin palatessaan.
Mutta pian tiesi koko kaupunki salaisuuden, ja siten sai
Sohvi-rouvakin tiedon siitä. Hän kirjoitti asiasta Atalialle ja
Atalia kertoi Timealle, joten tämä jo edeltäkäsin tiesi, että
Mikael hänen palatessaan Komorn'iin keväällä ajaisi ensimmäisenä
kevätpäivänä Monostorkukkulalle, missä heillä oli kaunis
hedelmäpuutarha. Siellä, kukkulan Tonavan puoleisella rinteellä hän
olisi löytävä kauniin Meranilaisen huvimajansa sekä ompelupöytänsä
akkunan ääressä, valkopyökistä tehdyn kirjahyllynsä hänen
lempikirjoineen, koivunoksista punotun nojatuolinsa kuistilla ja
kaikki tämä on oleva hänelle yllätyksenä ja hänen on hymyiltävä
ikäänkuin ilostuisi suuresti, ja kun hän kiittelee mestaria, joka
on valmistanut kaikki niin hyvin on hän kuuleva tämän sanovan:
"Kiitos ei kuulu minulle, armollinen rouva, vaan sällilleni, joka
on suorittanut kauneimmat puuleikkaukset. Kuka on laittanut tämän
paneelin, nämä keveät ristikot, nämä pilarien kapiteelit? Sällini,
ja kuka oli sällini? Armollinen herra Levetinczy itse! Tämä malli on
hänen työtään, armollinen rouva."
Ja sitten täytyy Timean taas hymyillä ja etsiä sanoja
kiitollisuuttaan ilmaistakseen.
Vain sanoja! Sillä lahjoittakoon hän vaimolleen kalleuksia
tai antakoon hän hänelle kovaa ruisleipää, jota hän ansaitsee
päivätöillään, vaimonsa rakkautta hän ei kuitenkaan voi ostaa.
Kaikki kävikin näin.
Keväällä Timea palasi kotiin; Monostor-yllätys oli
suunnitelmanmukaisesti järjestetty suurin kemuin ja monin vierain.
Timean kasvoilla leijaili raskasmielinen hymyily, Timarin kaino
hyvyys, niin yhden kuin toisenkin vieraan kasvoilla kateus.
Naisvieraat arvelivat, ettei mikään vaimo ollut Timarin veroisen
miehen vertainen. Hän on aviomiehen ihanne. Mutta miehet olivat
toista mieltä. He pitivät sitä huonona merkkinä, että miehen täytyi
pyrkiä vaimonsa suosioon lahjoilla ja imartelulla.
Vain Atalia vaikeni. Hän etsi salaisuuden ariadnelankaa, mutta
turhaan.
Timeaan nähden hän oli varma asiastaan. Hän kärsi lakkaamatta ja
kuihtui. Se myrkky surmaa hitaasti, joka ei ole ruumiissa vain
sielussa.
Se surmaa hitaasti mutta varmasti.
Mutta miten on Timarin laita? Hänen kasvoillaan välähti jotakin
onnen tapaista, mutta mistä hän oli sen varastanut? Hän oli pelkkää
huomaavaisuutta ja pyrkii Timean suosioon kaikin voimin. Mitä hän
sillä tahtoo salata? Maailman silmissä hän näyttäytyi mitä hellimpänä
ja onnellisimpana puolisona. Mitä etuja hän voisi sillä saavuttaa?
Seurassa hän on puhelias ja hyvällä tuulella, Atalian seurassa
vapaa, miltei hyväntahtoisen välinpitämätön, ikäänkuin hän jo olisi
unohtanut, mitä hän oli tältä kuullut ja mikä oli loukannut häntä
sydänjuuria myöten. Vieläpä hän tanssikin Atalian kanssa kotiljonkia.
Onko hän onnellinen? Vai onko hän vain olevinaan? Olisiko hän jo
tylstynyt vai tahtoisiko hän saavuttaa mahdottomia? Tahtooko hän
valloittaa Timean sydämen? Olisi turha vaiva yrittääkin. Tietäähän
Atalia sen omista tunteistaan. Hänelle on ilmestynyt uusia kosijoita,
useampiakin -- rehellisiä pikku porvareita, jotka pystyivät
elättämään vaimon; mutta hän on hyljännyt heidän tarjouksensa.
Hänelle ovat kaikki miehet välinpitämättömiä. Hän ei voi rakastaa
muita kuin sitä yhtä, jota hän vihaa. Vain Atalia ymmärsi Timeaa.
Mutta vaikka hän ymmärtääkin Timeaa, ei hän saata käsittää Mikaelia.
Tämä mies, jolla on niin hymyilevät kasvot ja imarteleva käytös ja
niin hyväntahtoinen mielenlaatu pysyy hänelle arvoituksena. Hän on
kultapoika, jossa ei voi keksiä ainoatakaan ruostetahraa.
Mikael huomasi usein Atalian silmissä tutkivan katseen, ja silloin
sanoi joku ääni hänen sielunsa tummassa syvyydessä hymyillen:
"Mieti, mieti sinä vain, jos saat selville! Et sinä eikä kukaan
muukaan ole saapa selville, miksi minä tein puusepäntyötä koko
talven. Minä olen tehnyt sitä oppiakseni rakentamaan samanlaisen
rakennuksen eräälle nimettömälle olennolle eräässä maailman etäisessä
kolkassa. Rakkaudesta erääseen olentoon, joka asuu siellä, olen
tehnyt työtä käteni rakoille. Arvaa sinä, talon suojeluspaholainen,
mikä sen olennon nimi on!"
Timar kutsui taas etevimmät lääkärit luokseen neuvottelemaan
Timean terveyden tilasta. Tällä kertaa ehdotettiin Biarritzin
kylpylaitosta. Mikael saattoi itse Timean sinne, järjesti hänen
asuntonsa mahdollisimman mukavaksi, huolehtien siitä, että hän
puvuissa ja vaunuissa saattoi kilpailla minkä englantilaisen ladyn
tai venäläisen ruhtinattaren kanssa hyvänsä sekä jätti hänelle
täysinäisen rahakukkaron pyytäen hänen jättämään sen takaisin
tyhjänä. Ataliaakin kohtaan hän osottautui sangen jalomieliseksi.
Kylpyvieraiden luetteloon hän merkitsi hänet Timean serkuksi ja hänen
täytyi samoinkuin Timeankin, muuttaa pukua viisi kertaa päivässä.
Voiko perheenpäämiehen velvollisuuksia täyttää oivallisemmin?
Sitten hän kiiruhti pois, ei kotiin vaan Wieniin.
Siellä hän osti kaiken, mitä hyvin varustetussa puusepän-, rakennus- ja
sorvausverstaassa tarvitaan sekä antoi pakata kaikki tarpeet
laatikkoihin, jotka lähetti Pancsovaan.
Mutta nyt hänen täytyi keksiä uusi veruke, millä saattoi kuljettaa
nämä laatikot Vapaalle Saarelle.
Hänellä olikin täysi syy olla varovainen. Vasemman Tonavan rannan
kalastajat, jotka olivat useita kertoja nähneet hänen kulkevan
Ostrova-saaren ohitse, olivat jo kauan vaivanneet päitään
kysymyksellä, kuka tämä mies oli, ja miksi hän niin usein harhaili
näillä seuduin?
Kun laatikot saapuivat Pancsovaan, lastautti hän ne vaunuihin ja
kuljetutti ne poppelimetsään Tonavanrannalle, missä ne uudelleen
nostettiin pois. Senjälkeen hän lähetti sanan kalastajille ja
kehoitti näitä kulettamaan laatikot Vapaalle Saarelle. Niissä oli
muka aseita.
Näillä sanoilla hän oli upottanut salaisuuden meren syvyyteen.
Tästälähtien hän saattoi matkustaa edes takaisin sekä auringon- että
kuunvalossa; ei kenkään ilmaisisi hänestä sanaakaan. Kaikki tiesivät
nyt hänen olevan serbialaisten ja montenegrolaisten vapaussankarien
asiamiehen, ja tätä tietoa ei mikään kidutuspenkki olisi voinut
pakottaa esiin näistä ihmisistä. Hän oli nyt heidän silmissään pyhä
ja loukkaamaton ihminen.
Kätkeytyäkseen itse pimeyteen hän siis petti jokaista, jonka kanssa
hän vaihtoi sanankin.
Kalastajat kuljettivat laatikot yöllä ja Timar seurasi heitä.
Saarella he etsivät valkamapaikan siinä, missä oli tihein metsä ja
kantoivat laatikot maihin. Mikael tahtoi maksaa heille, mutta he
eivät ottaneet vastaan äyriäkään, vaan puristivat ainoastaan hänen
kättään.
Hän jäi saarelle, kalastajat palasivat takaisin.
Oli kaunis kuutamoyö. Satakieli lauloi pesänsä yläpuolella.
Mikael meni rantaa pitkin etsimään sitä polkua, joka johti taloon.
Hän tuli rakennuspaikalle, missä hän edellisenä syksynä oli jättänyt
työnsä kesken. Hakatut puunrungot olivat huolellisesti peitetyt
kaisloilla, ettei talven lumi vahingoittaisi niitä.
Sieltä johti tie kukkaislehtoon. Ruusut olivat jo ammoin
kukkineet siihen aikaan, jonka Timar oli viettänyt Timean kera
Monostorhuvilassa ja kylpylaitoksessa. Tänä vuonna hän oli
laiminlyönyt ruususadon. Häntä oli varmaankin jo levottomuudella
odotettu. Mutta hänen oli täytynyt pitää huolta siitä, että hänellä
oli "sumua edessä ja sumua takana."
Hän lähestyy pientä taloa varpaisillaan. On hyvä merkki, ettei kuulu
mitään melua. Hän selitti Almiran vaikenemisen johtuvan siitä, että
koira oli pantu yöksi keittiöön, jotta se ei herättäisi nukkuvaa
lasta. Siitä päättäen siis kaikki talossa elävät ja ovat terveinä.
Oi, kuinka usein hän olikaan uneksinut tästä talosta valveilla ollen
ja unessa! Kuinka usein hän olikaan nähnyt itsensä lähestymässä majaa!
Toisinaan hän luuli talon palaneen. Nokiset kattohirret olivat sisään
pudonneet ja seinillä kasvoi rikkaruohoa. Ei kukaan voinut kertoa
hänelle, miten asukkaiden oli käynyt.
Välistä hän taasen kuvitteli mielessään, että hurjia, aseellisia
joukkoja syöksyi hänen sisäänastuessaan häntä vastaan, tarttuen hänen
kurkkuunsa huutaen: "Juuri sinua me olemme odottaneet!" sulkien hänen
suunsa ja työntäen hänet kellarin luukusta alas.
Välistä hän näki rakkaansa verisen ruumiin edessään. Noëmin pitkät,
kultaiset kiharat olivat poljetut tomuun ja hänen vieressään makasi
lapsi pää murskana. Oi, mitä tuskia hän olikaan tuntenut näitä kuvia
nähdessään! Hänen oli täytynyt jättää rakkaansa niin pitkäksi ajaksi
yksin tänne. Välistä hän uneksi Noëmin luo astuessaan kohtaavansa
kylmät alabasterikasvot Noettiin hymyilevien kasvojen sijaan ja
nämä kasvot kysyivät: "Missä olette viipynyt näin kauan, herra von
Levetinczy?"
Mutta nyt, kun hän seisoi pienen rakennuksen edessä hävisivät
kaikki kauhunkuvat. Täällä oli kaikki kuten ennen. Täällä asuivat
edelleenkin ne, joita hän rakasti.
Kuinka hän ilmoittaisi heille tulostaan? Kuinka hän yllättäisi heidät?
Hän asettui pienen, matalan akkunan eteen, joka oli aivan
ruusupensaan peitossa ja alkoi laulaa pientä lauluaan:
"En linnoihinkaan vaihtaisi
Ma majaa armahaisen..."
Hän ei ollut erehtynyt. Seuraavassa minuutissa akkuna aukesi ja
Noëmin ilosta säteilevät silmät katsoivat ulos.
"Oma Mikaelini!" änkötti pikku raukka.
"Niin, juuri sinun Mikaelisi!" kuiskasi hän tarttuen molemmin käsin
Noëmin rakkaaseen päähän. Hänen seuraavat sanansa olivat: "Entä Dodi?"
"Hän nukkuu."
"Hiljaa, niin että emme herätä häntä!"
Ja nyt kuiskasivat vain huulet sanottavansa.
"Mutta tule toki sisään!"
"Hän saattaa herätä ja alkaa itkeä."
"Oi, eihän hän ole enää itkevä lapsi. Hän on jo yli vuoden vanha..."
"Mitä? Kokonaisen vuodenko vanha? Silloinhan hän on jo aika mies."
"Hän osaa jo sanoa sinunkin nimesi."
"Mitä? Puhuuko hän jo?"
"Hän opettelee parhaillaan kävelemään."
"Ei, mutta käveleekö hän myös?"
"Nykyään hän jo syökin joka lajia."
"Se ei ole mahdollista! Se on vielä liian aikaista."
"Mitä _sinä_ siitä ymmärrät? Näkisitpä vain hänet."
"Vedä verho sivulle ja anna kuun paistaa sisään niin saatan nähdä
hänet."
"Ei, se ei käy päinsä. Kun kuu paistaa nukkuvaan lapseen, tulee se
sairaaksi."
"Lorua."
"Lapsissa on paljon ihmeellistä. Siihen täytyy uskoa. Sentähden
uskotaan lapset naisten huostaan, sillä nämä uskovat kaikkea. Tule
katsomaan häntä tänne sisälle."
"En minä tule sisälle niin kauan kuin hän nukkuu. Voisin herättää
hänet. Tule sinä mieluummin minun luokseni."
"En voi. Hän heräisi heti, kun minä menen ulos ja äiti nukkuu
sikeästi."
"No, mene sitten takaisin hänen luokseen. Minä jään tänne ulos."
"Etkö tahdo panna nukkumaan."
"Pianhan on päivä. Mene takaisin hänen luokseen, mutta anna akkunan
olla auki."
Ja niin hän jäi avoimen akkunan ääreen katsellen huoneeseen, jonka
lattialle kuu piirteli hopeakuvioita ja koetti käsittää niitä ääniä,
joita tunkeutui sisältä, ensiksi lyhyttä valitusta kuin heräävän
lapsen itkun alkua, sitten hiljaista laulua, joka ikäänkuin unessa
toisti säveltä: "En linnoihinkaan vaihtaisi...", viimeksi suudelman,
jommoisen hyvä lapsi saa nukuttuaan kiltisti kehtolauluun.
Käsivarret nojaten akkunalautaan ja kuunnellen nukkuvien hengitystä,
odotti Timar kunnes aamu alkoi sarastaa makuuhuoneessa.
Aamuruskon loistoon heräsi ensin lapsi, joka ilmaisi heräämisensä
valoon helähtävällä naurulla ja nyt eivät muut voineet ajatellakaan
nukkumista: Poika melusi ja leperteli, hänen puhettaan ymmärsivät
ainoastaan Noëmi ja hän.
Kun Mikael vihdoin oli saanut lapsen käsivarrelleen, sanoi hän sille:
"Nyt jään tänne niin pitkäksi aikaa, kunnes saan talosi valmiiksi,
Dodi."
Lapsi vastasi tähän jotakin, joka Noëmin tulkinnan mukaan merkitsi:
"Juuri sitä tahdonkin."
Timar vietti nyt kaksoiselämänsä onnellisimpia hetkiä.
Ei mikään häirinnyt hänen onneaan, ei muu kuin ajatus, että hänen oli
vielä palattava toiseen elämään.
Jos hän voisi keksiä keinon, millä päästä tästä toisesta elämästä,
miten rauhallisesti hän viettäisikään elämäänsä täällä!
Eikö mikään ollut yksinkertaisempaa kuin päästä siihen. Hän jäisi
vain yksinkertaisesti tänne. Häntä etsittäisiin vuoden ajan,
ehkä kolmen vuoden aikana joskus muisteltaisiin, sitten hänet
unohdettaisiin, maailma unohtaisi hänet ja hän maailman, mutta Noëmi
olisi tallella.
Ja Noëmi onkin aarre.
Häneen on kätketty kaikki naisen viehättävyys, kaikki viat puuttuvat.
Hänen kauneutensa ei ole sitä lajia, johon pian väsyy. Jokainen
mielialan vaihtelu antaa hänen kauneudelleen uutta lumoa. Hänen
mielenlaatuunsa on yhtynyt hellyyttä, lempeyttä ja tulta. Neitsyt,
hengetär ja vaimo sulavat yhteen hänessä. Hänen rakkaudessaan ei ole
mitään itsekästä; koko hänen olemuksensa on sulautunut siihen, jota
hän rakastaa. Rakastetun kärsimykset ja ilot ovat hänen kärsimyksiään
ja ilojaan, muita hän ei tunnekaan. Kotona hän ajattelee aina
rakkaansa mukavuutta, työssä hän auttaa häntä lakkaamatta. Aina hän
on iloinen ja reipas ja jos joskus pahoinvointi vaivaa rakasta, niin
parantaa hän sen suutelemalla tätä otsalle. Hän on alistuvainen
jumaloivan ihailijansa tahtoon. -- Ja kun Noëmi ottaa lapsensa
polvelleen leikkiäkseen sen kera silloin täytyy hänen iloita, joka
omistaa ja ei omista Noëmia.
Mutta Timar ei vielä ole aivan poissa suunniltaan. Hän hieroo vielä
sopimusta kohtalon kanssa. Hinta on vielä liian korkea, vieläpä
tästäkin aarteesta, joka oli:
"Nuori vaimo hymyilevä lapsi polvellaan."
Mutta hintana onkin koko maailma. On uhrattava omaisuus, joka nousee
miljooniin, yhteiskunnallinen asema, ylhäinen sääty, ylhäiset
tuttavuudet ja alotetut yritykset, joilla on maailman merkitys ja
joiden onnellisesta ratkaisusta riippuu tärkeän, isänmaallisen
teollisuudenhaaran tulevaisuus. Ja lisäksi Timea!
Kenties hän olisi mukautunut ajatukseen heittää aarteensa maailman
jalkojen juureen. Ne ovat tulleet virran pohjalta, menkööt ne
takaisin sinne mistä ovat tulleetkin. Mutta hänen turhamaisuutensa
ei voinut tyytyä siihen ajatukseen, että valkokasvoinen nainen, jota
hänen miehensä hehku ei voinut lämmittää tuli jo tässä elämässä
onnelliseksi -- toisen kanssa.
Hän ei kenties itsekään tiennyt, mitä paholaista hän elätti povessaan.
Vaimo, joka ei voi rakastaa häntä, kuihtuu hänen silmiensä edessä.
Mutta hän itse viettää onnellisia hetkiä siellä, missä osataan
rakastaa häntä.
Ja näinä onnellisina päivinä kohosi nopeasti se talo, jonka palkkeja
nyt oppinut rakennusmestari taitavin käsin liitti yhteen. Jo
olivat seinät pystyssä, tehtyinä kauniista, sileäksihöylätyistä
pähkinäpuulankuista, jotka olivat sovitetut yhteen niin hyvin, ettei
pieninkään tuulenpuuska voinut tunkeutua lävitse. Kattokin oli jo
valmiina ja peitettynä leveillä kattopäreillä, jotka szeklien tapaan
olivat leikatut suomun tapaisiksi. Puusepäntyö oli nyt aivan valmiina
ja sitten alkoi puunleikkaajan työ. Tämän suoritti Mikael ilman apua
ja hänet saattoi nähdä aamusta iltaan verstaassa, jonka hän oli
valmistanut itselleen uuteen taloon. Siellä hänen kuultiin laulavan
höylätessään ja sahatessaan.
Ahkeran käsityöläisen tavoin hän poistui työstään vasta yön tullessa.
Silloin hän palasi majaan, missä hyvä ateria odotti häntä. Illallisen
jälkeen hän istuutui penkille majan edustalle ja sytytti piippunsa.
Noëmi istuutui hänen viereensä ottaen pojan syliinsä antaakseen
Mikaelin kuulla, mitä tämä oli oppinut päivän kuluessa. Yhden uuden
sanan.
Oi, eikö tämä yksi sana ole suurempaa tietoa kuin koko maailman
viisaus?
"Kuinka paljosta möisit Dodin?" kysyi Noëmi kerran häneltä
veitikkamaisesti hymyillen. "Koko maailmastako, jos se olisi täynnä
timantteja?"
"En edes taivaasta täynnä enkeleitä."
Mutta pikku Dodi oli sinä päivänä hyvällä tuulella. Vallattomasti
se tarttui pikku kätösellään piippuun, joka oli Mikaelin hampaiden
välissä ja vetäsi varresta, kunnes sai piipun pois suusta ja heitti
sen sitten äkkiä maahan. Pää oli savesta ja särkyi tietysti heti.
Timar kiihtyi hiukan ja antoi lapselle rangaistukseksi tehdystä
vahingosta kevyen lyönnin kädelle. Pienokainen katsahti häneen
suurilla silmillään ja kätki sitten kasvonsa äitinsä povelle alkaen
itkeä.
"Näetkö", sanoi Noëmi surullisesti, "sinä olisit antanut hänet
yhdestä vaivaisesta piipustakin ja tämä oli lisäksi vain savesta."
Mikael katui syvästi, että oli lyönyt poikaa. Hän koetti rauhoittaa
häntä hyväilevin sanoin ja suuteli kättä, jota oli lyönyt, mutta
poika pysyi arkana ja piiloutui Noëmin kaulahuivin alle. Hän oli
koko yön levoton. Hän ei tahtonut nukkua, vaan itki lakkaamatta.
Timar suuttui siitä. Hän sanoi pojalla olevan uhkamielisen luonteen.
Hänen itsepäisyytensä olisi murrettava ajoissa. Noëmi katsahti häneen
tällöin lempeän nuhtelevasti.
Seuraavana aamuna lähti Timar tavallista aikaisemmin työhönsä.
Mutta hänen ei kuultu laulavan koko päivänä. Hän jätti työnsäkin
aikaisemmin kuin ennen iltapäivällä ja tullessaan kotiin hän saattoi
Noëmin katseesta huomata tämän kovin säikähtyvän hänen ulkomuotoaan.
Hänen kasvojensa väri oli aivan muuttunut.
"Minä voin pahoin", hän sanoi Noëmille; "minun pääni on niin raskas,
jalat tuskin kantavat ja koko ruumistani kolottaa. Minun täytyy panna
maata."
Noëmi kiirehti tekemään hänelle vuodetta sisähuoneeseen ja auttoi
häntä riisuutumaan. Huolestuneena hän huomasi Timarin käsien olevan
kylmät ja hengityksen kuuman.
Terese-rouvakin tuli kiireesti sisälle koetteli hänen käsiään ja
otsaansa ja neuvoi häntä peittämään itsensä hyvin, koska hän saisi
kuumeen.
Mutta Timar tunsi jotakin vielä pahempaa olevan tulossa. Lavantauti
raivosi paikkakunnalla. Tonavan tulviessa se oli levinnyt tavattoman
laajalle.
Laskiessaan päänsä tyynylle oli hän vielä niin tajuissaan, että
saattoi ajatella, mitä seuraisi, jos hän sairastuisi täällä
hermokuumeeseen.
Läheisyydessä ei ole ainoatakaan lääkäriä, joka voisi auttaa häntä.
Hän voi kuolla täällä. Ei kenkään ole saapa tietää hänen kohtaloaan.
Miten on Timean käyvä? Ja miten Noëmin?
Kuka ottaa huolehtiakseen hänestä, josta on tullut leski ennenkuin
hän on tullut vaimoksi. Kuka on kasvattava pikku Dodia ja mikä
kohtalo odottaa häntä, kun hänestä on tullut täysi-ikäinen ja
Mikael jo makaa maan alla? Ja kuka sanoo Timealle, milloin hänen
on pukeuduttava surupukuun ja milloin riisuttava se? Onko Timean
odotettava hänen paluutaan aina kuolinpäiväänsä asti?
Kuinka onnettomaksi tuleekaan kaksi naista hänen kuolemansa tähden!
Ja sitten hän kuvitteli, mitä hän kuumehoureissaan sanoisi niiden
kahden kuullen, jotka päivät ja yöt valvoisivat hänen vieressään
-- miten hän kertoisi aarteistaan, palvelijoistaan, palatseistaan,
kalpeasta vaimostaan ja miten hän näkisi Timean edessään, nimittäisi
häntä vaimokseen ja kutsuisi häntä nimeltä. Ja Noëmi tuntee jo tämän
nimen!
Timarista oli kauheata tajussaan ollessaan ajatella kuinka hän pian
joutuisi tilaan, missä kaikki hänen salaisuutensa pujahtaisivat hänen
huuliltaan, missä hänen suunsa kuumekohtauksissa juoruisi, kuka hän
on.
Paitsi tätä tuskaa ja ruumiillista kipua vaivasi häntä vielä
yksi asia, nimittäin se ajatus, että hän oli lyönyt Dodia. Tämä
vähäpätöisyys lepäsi nyt suurena sentnerinpainoisena rikoksena hänen
sielussaan.
Paneuduttuaan vuoteeseen hän halusi vielä kerran nähdä lastaan
suudellakseen sitä.
"Noëmi!" hän huohotti kuumasti hengittäen.
"Mitä tahdot?" kuiskasi Noëmi.
Mutta hän ei enää tiennyt, mitä hän tahtoi.
Kuume puhkesi heti koko voimassaan. Hän oli voimakas mies, ja juuri
sellaiset heittääkin viikatemiehen pyövelirenki helpointen maahan ja
kiusaa niitä ankarimmin.
Tästä hetkestä alkaen hän houri lakkaamatta.
Ja Noëmin täytyi kuulla joka sana.
Sairas ei enää ollut tajuissaan.
Kuumesairaan unet ovat sukua mielisairaan kuvitelmille. Ne liikkuvat
itsepäisesti yhden ja saman ajatuksen ympärillä; vaihdelkoot unikuvat
kuinka paljon tahansa, niin tulee kuitenkin aina se haahmo, joka
muodostaa keskipisteen, uudelleen hänen mielikuviinsa.
Timarinkin kuumeisissa unissa oli tuollainen hallitseva haahmo. Se
oli eräs nainen. Mutta tämä nainen ei ollut Timea, vaan Noëmi. --
Hänestä Mikael puhui lakkaamatta. Timean nimi ei milloinkaan tullut
hänen huulilleen. Hän ei täyttänyt Mikaelin sydäntä.
Noëmille oli sekä kauhuksi että iloksi kuunnella näitä
kuumehourailuja.
Kauhuksi senvuoksi, että Mikael puhui niin kummallisia asioita ja
vei hänet muassaan niin tuntemattomille paikoille, että hänen täytyi
väristen ajatella kuumetta, joka pani hänet näkemään sellaisia
ihmeitä -- ja iloksi oli kuunnella senvuoksi, että Mikael puhui
lakkaamatta hänestä.
Kerran Mikael oli muka ruhtinaallisessa palatsissa ja puhui
ylhäiselle herralle.
"Kenelle teidän armonne aikoo antaa tämän kunniamerkin? Minä tunnen
erään tytön Vapaalla Saarella, ei kukaan ansaitse niitä paremmin
kuin hän. Antakaa ne hänelle. Hänen nimensä on Noëmi. -- Mikä hänen
sukunimensä on? -- Onko kuningattarellakin sukunimeä? -- Ensimmäinen.
Noëmi ensimmäinen, Jumalan armosta. Vapaan Saaren ja ruusupensasten
kuningatar."
Hän kehitti edelleen tätä ajatusta.
"Kun minusta tulee Vapaan Saaren kuningas, perustan minä
ministeristön. Almirasta teen lihantarkastajan, Narcissasta
maidontarkastajan. Minä vaadin heidän tekemään tiliä ja kutsun heitä
uskollisikseni."
Senjälkeen hän alkoi puhua palatseistaan.
"Mitä pidät näistä saleista, Noëmi? Mitä pidät katon kultauksesta?
Nuo kultapohjalle maalatut tanssivat lapset muistuttavat meidän
Dodiamme. Eikö niin? Vahinko, että ne ovat niin korkealla. Sinua
viluttaa näissä suurissa saleissa? Niin minuakin. Tule, menkäämme
pois täältä! Meidän pienen majamme takan ääressä on paljon parempi
olla, vai kuinka? Minä en pidä korkeista palatseista. Tätä kaupunkia
rasittavat maanjäristykset. Minä pelkään holvien syöksyvän päällemme.
Tuolla tuon pienen oven takana on joku väijymässä meitä. Siellä on
erään kateellisen naisen kasvot. Älä katso sinne, Noëmi! Hänen paha
silmänsä voisi kohdata sinut. Kerran oli tämä talo hänen; nyt hän
kulkee täällä kuin aave. Katso, hänellä on tikari kädessään. Hän
tahtoo sillä murhata sinut. Menkäämme pian pois täältä!"
Mutta tiellä oli jokin este. Siinä olivat rahasummat. -- Minä en voi
nousta ylös, kulta painaa rinnallani. Ota se pois, Noëmi! Oi, minä
vaivun kultaan. Katto syöksyy sisään ja kulta kierii päälleni. Minä
tukahdun. Noëmi, anna minulle kätesi; vedä minut pois tästä kauheasta
kultakasasta.
Hänen kätensä oli jo Noëmin kädessä ja Noëmi ajatteli väristen
itsekseen, mikä hirvittävä voima se mahtoi olla, joka tällä tavoin
vaivasi _köyhää_ laivuria kullanunelmilla.
Taas tuli Mikael Noëmin luo.
"Sinä et pidä timanteista, Noëmi? Pikku hupakko! Luuletko sinä
timanttien tulen polttavan? Sitä ei sinun tarvitse peljätä. -- Haa!
Olet oikeassa. Se polttaa todella. Sitä en ole tiennyt ennenkuin
nyt. Se on helvetin tulta. Nimetkin ovat sukua: Diamant, Diabolus
[lat. Paholainen]. Me heitämme ne veteen. Minä tiedän, mistä ne ovat
tulleet. Minä kannan ne takaisin sinne. Älä pelkää, minä en ole kauan
veden alla. Pidätä henkeäsi ja rukoile. Niin kauan kuin sinä voit
pidättää hengitystäsi, voin minä kestää siellä. Minä sukellan vain
uponneeseen laivaan, sen kajuuttaan. -- Haa, kuka tässä vuoteessa
makaa?"
Nyt hän alkoi vavista kauheasti ja hypähti ylös vuoteestaan aikoen
rientää ulos. Noëmi tuskin saattoi viedä hänet takaisin vuoteeseen.
"Tässä sängyssä makaa joku!"
"Mutta minä en uskalla sanoa hänen nimeään."
"Katso kuinka punainen kuu loistaa sisään akkunasta! Sulje kuunvalo
pois täältä! Minä en tahdo sitä kasvoilleni. Se tulee yhä lähemmäksi.
Vedä verho eteen!"
Mutta rullaverho oli jo laskettu alas ja ulkona vallitsi syvä pimeys.
Kun kuume lieveni sanoi hän Noëmille:
"Oi, kuinka sinä olet kaunis ilman timantteja, Noëmi!"
Sen jälkeen alkoi uusi mielikuva kiusata häntä.
"Tämä mies seisoo maailman toisella puolella meitä vastassa. Jos
maapallo olisi lasia, näkisi hän suoraan meidät. Ja niinkuin minä
näen hänet, näkee hänkin minut joka tapauksessa. Mitä hän tekee
siellä? Hän pyydystää kalkkarokäärmeitä. Miksi hän niitä pyydystää?
Päästääkseen ne takaisin tullessaan irralleen tällä saarella. Älä
anna hänen astua tähän saareen. Älä anna hänen tulla takaisin.
Almira! Almira! Herää! Raatele hänet palasiksi! Ahaa! Nyt tapasi hän
jättiläiskäärmeen, joka heittäytyy hänen ylitseen ja nielaisee hänet.
Jospa minun vain ei tarvitsisi nähdä miten käärme nielee hänet! Jospa
hän vain lakkaisi katselemasta minua! Nyt on vain pää enää ulkona ja
kuitenkin hän yhä tuijottaa minuun. Oi, Noëmi, peitä minun kasvoni,
niin että en näe häntä."
Taas muuttui unikuva.
"Kokonainen laivasto keinuu merellä. Millä laivat ovat lastatut?
Jauhoilla. Nyt tulee tuulenpuuska, myrskyn vihuri, tarttuu laivoihin,
tempaa ne muassaan pilviin ja särkee ne pirstaleiksi. Kaikki jauhot
hajaantuvat tuuleen. Koko maailma tulee valkoiseksi siitä. Meri,
taivas ja ilma ovat kaikki valkoiset; kuu sukeltaa esiin pilvien
takaa, ja kas vain, kuinka tuuli tuhrii sen silmät jauhoilla! Eikö se
ole vanhan punanenäisen akan näköinen, joka puuteroi naamaansa? Mutta
naura toki, Noëmi!"
Mutta Noëmi väänteli käsiään ja värisi.
Oi, Noëmi raukka istui päivät yöt Timarin vuoteen vieressä. Päivisin
hän istui tuolilla, öisin hän muutti oman sänkynsä aivan Timarin
viereen ja nukkui hänen vierellään. Välittämättä tartunnasta hän
painoi päänsä Mikaelin tyynylle, veti hänen kuumeesta polttavan
otsansa poskeaan vasten ja suuteli pois hänen kuumeenkuivilta
huuliltaan huokaukset.
Terese-rouva koetti lievittää kuumetta vaarattomin kotilääkkein ja
otti pois akkunat, jotta raitis ilma pääsisi huoneeseen. Sehän onkin
lavantautisairaan paras parannuskeino.
Hän sanoi Noëmille, että tavallisen ihmisjärjen laskun mukaan
tapahtuisi kolmantenatoista päivänä käänne joko hyvään tai pahaan,
elämään tai kuolemaan.
Oi, kuinka hartaasti Noëmi polvistui näinä päivinä sairaan vuoteen
viereen ja rukoili Jumalaa, joka lähetti hänelle niin raskaita
koettelemuksia, olemaan armollinen hänen sydänparkaansa kohtaan.
Antakoon hän Mikaelin takaisin elämälle, ja jos kuolema välttämättä
tahtoisi uhrin, niin olisihan hän itse valmis kuolemaan hänen
puolestaan.
Taivasta joskus miellyttää sellainen iva.
Noëmi tarjosi julmalle kuolemalle koko maailman, itsensä siihen
luettuna, jos tämä antaisi Mikaelin jäädä eloon. Hän luuli olevansa
tekemisissä hyvän ihmisen kanssa, jonka kanssa voi neuvotella.
Ja hirveä murhanenkeli suostuikin vaihtokauppaan!
Kolmantenatoista päivänä lauhtui kuume ja kuumehoureet lakkasivat.
Tämä oli merkki siitä, että sairaus oli kääntynyt. Oli toivoa siitä,
että potilas jäisi eloon, jos häntä huolellisesti ja rakkaudella
hoidettaisiin ja vaalittaisiin sekä osattaisiin elähyttää hänen
mieltään sekä poistaa kaikki levottomuuden ja kiihoituksen syyt.
Sairas on tässä tilassa erittäin ärtyisä ja hänen paranemisensa
riippuu juuri siitä, ettei hänen rauhaansa häiritä. Ankara
mielenliikutus voisi viedä häneltä hengen.
Noëmi pysyi koko yön sairasvuoteen vieressä. Hän ei edes mennyt Dodia
katsomaan. Poika nukkui Teresen kanssa ulkomaisessa huoneessa.
Neljännentoista päivän aamuna, kun Mikael makasi sikeässä unessa,
kuiskasi Terese Noëmin korvaan:
"Pikku Dodi on sangen sairas."
Lapsikin!
Noëmi parka!
Pikku Dodilla oli kuristustauti, pahin lastentauti, johon nähden
lääkärien taito useimmiten on aivan voimaton.
Mikael nukkui, kuten sanottu, silloin kun Terese ilmoitti Noëmille
asian.
Kuolemankauhussa Noëmi riensi lapsensa luo. Lapsiraukan viattomat
kasvot olivat aivan muuttuneet. Se ei itkenyt. Tähän tautiin ei kuulu
valitushuutoja, mutta sitä hirveämmät ovat tuskat.
Oi kuinka ne olivat hirveät! Lapsi, joka ei saata valittaa ja
ihminen, joka ei saata auttaa!
Noëmi katsahti äitiinsä tuijottavin katsein ikäänkuin kysyen:
"Eikö sinulla ole mitään parannuskeinoa tähän sairauteen?"
Terese ei voinut kestää hänen katsettaan. "Niin monta kurjaa,
sairasta, kuolevaa olet sinä auttanut ja häntä yksin et osaa
pelastaa?"
"Ei ainoatakaan keinoa!"
Noëmi polvistui pojan vuoteen viereen, painoi huulensa hänen huuliaan
vastaan ja änkötti hiljaa:
"Mikä sinua vaivaa, pieni, rakas lapseni, mikä sinua vaivaa,
enkelini? Katso minuun kauniilla silmilläsi!"
Mutta lapsi ei tahtonut katsoa häneen kauniilla silmillään, ja kun se
vihdoin, monien suudelmien ja rukousten perästä avasi silmänsä, oli
sen katse niin kaamea. Lapsen katse, joka jo on tullut siihen, että
se pelkää kuolemaa.
"Oi, älä katso minuun, älä katso!"
Lapsi ei itkenyt, vaan päästi vain kuuluviin käheän yskähdyksen.
"Kunhan sairas tuolla sisällä vain ei kuulisi!"
Noëmi piti vavisten lasta sylissään kuunnellen koko ajan, oliko
viereisessä huoneessa nukkuja herännyt.
Kuultuaan Mikaelin äänen, hän laski lapsen vuoteeseen ja meni
Mikaelin luo.
Tämä oli ärtyinen ja äkäinen.
"Missä sinä taas olet ollut?" hän torui. "Sinä jätät minut aivan
yksin! Sinä et milloinkaan ole paikalla, kun minä tarvitsen jotakin!"
"Oi, älä ole pahoillasi!" pyysi Noëmi. "Minä olin hakemassa sinulle
raikasta vettä."
"Miksi ei Terese hae sitä? Eihän hänellä ole mitään tekemistä. Akkuna
on auki, sisään voi tulla vaikka rotta minun nukkuessani. Etkö näe
rottaa missään?"
Lavantautisairailla on päähänpistona nähdä rottia kaikkialla.
"Ei kukaan voi tulla tänne, rakkaani. Akkunan edessä on teräslankaa."
"Vai niin. No missä vesi on?"
Noëmi ojensi hänelle vettä.
Silloin hän taas suuttui.
"Eihän se ole raikasta vettä. Sinä annat minun nääntyä janoon."
Noëmi nieli kärsivällisesti hänen toransa.
Ja kun Mikael nukahti, juoksi hän taas Dodin luo.
Naiset vuorottelivat siten, että Terese istui Mikaelin luona tämän
nukkuessa, mutta antoi Noëmille merkin heti kun hän alkoi herätä,
joten Noëmi saattoi jättää sairaan lapsensa palatakseen Mikaelin
luokse.
Tällä tavoin kuluivat monet pitkät yöt. Noëmi kulki toisen vuoteen
vierestä toisen viereen.
Sitäpaitsi piti hänellä aina olla hätävalhe varalla, jos Mikael
kysyisi, missä hän taas oli ollut.
Sairaat ovat epäluuloisia. He ovat vakuutettuja siitä, että koko
heidän ympäristönsä on liittoutunut heitä vastaan tehdäkseen jonkun
ennenkuulumattoman, hirveän petoksen.
Se, joka on tekemisissä heidän kanssaan, saa olla valmistautunut
marttyyriksi.
Noëmi oli sellainen marttyyri.
Lapsi tuli yhä huonommaksi. Terese ei tiennyt mitään neuvoa. Eikä
Noëmi uskaltanut itkeä.
Eräänä aamuna tunsi Timar voivansa paremmin ja pyysi lihakeittoa.
Noëmi riensi ulos noutamaan sitä. Se oli valmiina Mikaelia varten.
Hän söi sen ja sanoi sen tekevän hyvää.
"No", kysyi Mikael, "mitä pikku Dodi toimii?"
Noëmi säikähtyi ja pelkäsi Timarin huomaavan kuinka kiivaasti hänen
sydämensä alkoi sykkiä.
"Hän nukkuu", vastasi Noëmi.
"Nukkuuko? Mutta eihän hän tavallisesti nuku tähän aikaan. Onko hän
kipeä?"
"Oi, ei, hän voi sangen hyvin."
"Miksi et kanna häntä luokseni kun hän on valveilla?"
"Siksi, että sinä tavallisesti nukut."
"Sehän on totta. Mutta kun me joskus molemmat olemme hereillään
yhtäaikaa, niin tuo hänet luokseni ja anna minun nähdä hänet."
"Teen sen, Mikael."
Noëmin oli pakko jatkuvasti salata Mikaelilta, että Dodi oli sairas
ja hän kertoili tälle kaikenlaisia juttuja lapsesta, sillä Mikael
kyseli alituisesti poikaa.
"Leikkiikö Dodi pienellä puumiehellä?"
"Oi, hän leikkii aina sen kanssa (sen kauhean luurankomiehen!...)"
"Puhuuko hän minusta?"
"Hän puhuu paljon sinusta (hän on pian puhuva sinusta ylhäällä hyvän
Jumalan luona!)"
"Mene hänen luokseen ja anna tämä suudelma minulta."
Noëmi meni lapsen luo antamaan sille isän jäähyväissuudelman.
Taaskin oli kulunut päivä.
Aamulla oli sairas yksin herätessään.
Noëmi oli valvonut tämän yön lapsensa luona. Hän oli nähnyt sen
kuolinkamppailun ja niellyt kyyneleensä sydämeensä. Ihme, ettei sydän
haljennut!
Tullessaan Mikaelin luo, hän hymyili jälleen.
"Olitko pikku Dodin luona?" kysyi sairas.
"Olin, olin hänen luonaan."
"Nukkuuko hän nytkin?"
"Nukkuu."
"Se ei ole totta."
"Toden totta, hän nukkuu..."
Noëmi oli juuri painanut hänen silmänsä umpeen ikuiseen uneen.
Eikä hän uskaltanut ilmaista tuskaansa! Hänen täytyi näyttää
sairaalle hymyilevät kasvot!
Iltapäivällä Mikael taas oli ärtyinen, kuta pitemmälle päivä kului,
sitä hermostuneemmaksi ja kärsimättömämmäksi hän kävi. Hän huusi
Noëmille, joka oli viereisessä huoneessa.
Noëmi riensi sisään katsoen häneen hellästi.
Sairas oli epäluuloinen ja huonolla tuulella.
Hän huomasi Noëmin povella neulan, jonka silmässä oli silkkilankaa.
"Voi, neulotko taas? Onko sinulla nyt aikaa siihen? Mitä koristuksia
sinä taas teet?"
Noëmi katsoi häneen ja ajatteli itsekseen: "Minä neulon pikku Dodille
kuolinpaitaa."
Mutta ääneen hän sanoi:
"Minä neulon pukuuni kaulusta."