Mikael etsi taas toiselta rannalta kalastajamökin. Kaksi asiaa
täytti hänen mielensä. Toinen oli se kuva, joka oli häipynyt hänen
katseiltaan iltasumuun: kasvien ja kukkien peittämä kukkula Tonavan
keskellä ja sen huipulla hento tyttönen, joka heilutti hänelle
jäähyväisiä nenäliinallaan niinkauan kuin hän oli näkyvissä,
toinen hänen oman mielikuvituksensa luoma kuva kotoisista oloista
Komornissa. No, tätä kuvaa hänellä olisi kyllin aikaa kehittää
pitkällä matkalla alisen Tonavan varsilta Komorniin.
Kun vanha kalastaja näki Timarin alkoi hän huokailla. (Kalastajat
eivät milloinkaan kiroile.)
"Ajatelkaapa, herra, joku varasnulikka on tulvan aikana varastanut
veneenne; hän on päälle päätteeksi murtautunut sisään majaan ja
vienyt airot. Voi, minkälaisia lurjuksia maailmassa sentään on!"
Timarille teki hyvää kuulla jonkun sanovan häntä suoraan vasten
kasvoja varkaaksi. Varashan hän juuri olikin. Jospa hän vain ei olisi
varastanut muuta kuin veneen!
"Älkäämme kumminkaan kirotko sitä ihmistä. Kuka tietää, missä
vaarassa hän on ollut ja kuinka välttämättömästi hän on tarvinnut
venettä. Me hankimme itsellemme pian toisen. Mutta nyt, kunnon
ukkoseni, istuudumme teidän veneeseenne ja koetamme jo tänään päästä
satamaan."
Kalastaja suostui suuresta maksusta pyyntöön. Aamun sarastaessa
saapuivat he satamaan, missä laivat tavallisesti ottivat lastia.
Rannalla olevassa majatalossa oli ajureita. Mikael pyysi yhtä
näistä kyyditsemään itseään Levetincz'iin. Hänen aikomuksensa oli
hankkia Levetincz'in tilanhoitajalta tietoja kaikesta, mitä hänen
viisikuukautisen poissaolonsa aikana oli tapahtunut, joten ei hänelle
olisi mikään uutta eikä mikään hämmästyttäisi häntä Komorniin
palatessa. Levetincz'issä oli yksikerroksinen herraskartanorakennus,
jonka toisessa siivessä asui tilanhoitaja vaimoineen ja toinen
oli varustettu Timarin varalle. Tästä rakennuksen osasta veivät
eräät portaat entiseen metsästyspuistoon, ja näitä portaita myöten
voi päästä suoraan siihen huoneeseen, jonka Timar oli valinnut
konttorikseen.
Mikaelin täytyi jännittää huomiokykynsä pienimpiinkin
pikkuseikkoihin, voidakseen johdonmukaisesti valehdella.
Hän oli ollut poissa viisi kuukautta ja tehnyt sinä aikana pitkän
matkan. Mutta tämän kanssa on huonosti sopusoinnussa se seikka,
että häneltä puuttuu kaikki matkakapineet. Metsästyslaukussaan ei
hänellä ole muuta kuin se liinainen, paidallinen puku, jonka Noëmi
on ommellut, sillä ne vaatteet, jotka hänellä oli yllään saareen
tullessa, olivat kylmemmän ajan varalle ajatellut ja ne ovat
sitäpaitsi nyt rikkinäiset ja kuluneet, kuten hänen saappaansakin.
Hänen olisi vaikeata selittää ulkoasuaan.
Jos hän pääsisi metsästyspuiston ja siipirakennuksen portaiden
kautta konttoriinsa, jonka avain hänellä oli taskussaan, pukeutuisi
hän nopeasti ja kun sitten hän olisi pitkältä matkalta palanneen
näköinen, kutsuisi hän sisään tilanhoitajan.
Alussa kävi kaikki hyvin. Kenenkään huomaamatta Timar pääsi aina
konttorinovelle asti.
Mutta juuri aikoessaan avata sitä avaimellaan, teki hän sen
yllättävän huomion, että toinen avain jo ennestään oli lukossa.
Joku oli huoneessa!
Mutta siellähän ovat hänen paperinsa, hänen kirjansa; sinne ei
kenkään saa mennä. Kuka se hävytön on?
Hän tempasi kiukustuneena auki oven ja syöksyi sisään.
Mutta nyt oli hänen vuoronsa säikähtyä.
Hänen kirjoituspöytänsä ääressä istui henkilö, jota hän kaikkein
vähimmin olisi odottanut täällä näkevänsä.
Se oli Timea.
Vähemmän hän olisi säikähtänyt nähdessään haamun toisesta maailmasta
kuin tuon hennon olennon valkeine kasvoineen ja levollisine
katseineen, olennon, joka hänet nähdessään nousi kirjoituspöydän
äärestä laskien kynän kädestään.
Hänen edessään oli avoinna suuri pääkirja, jonka ääressä hän oli
työskennellyt.
Ristiriitaisten tunteiden myrsky kuohui Timarin sielussa. Siinä oli
hämmästystä siitä, että ensimmäinen henkilö, jonka hän salaperäisen
matkansa jälkeen kohtasi, oli Timea, siinä oli iloa siitä, että tämä
oli yksin ja yllätys oli se, että Timea istui työssä täällä.
Timea loi hämmästyneenä silmänsä ylös Mikaelin astuessa sisään.
Sitten hän heti kiirehti häntä vastaan ja ojensi vaiti hänelle
kätensä.
Nämä valkeat kasvot olivat nytkin selittämätön arvoitus hänen
puolisolleen. Hän ei osannut lukea niistä mitään. Tiesikö tämä nainen
jo kaikki? Aavistiko hän jotakin vai eikö? Mitä oli kätkettynä
tämän kylmän välinpitämättömyyden alle? Vaikenevaa halveksumistako?
Vai salattua, uhrautuvaa rakkautta? Vai oliko se vain lymfaattisen
verenkierron apaattinen ilmaisu?
Hänkään ei tiennyt, mitä sanoa Timealle. Tämä ei ollut huomaavinaan
Mikaelin risaisia vaatteita. Naiset osaavat taidon nähdä ja kuitenkin
olla näkemättä.
"Minua ilahuttaa, että olette palannut", sanoi Timea vihdoin
matalalla äänellä. "Minä olen joka päivä odottanut teitä. Viereisestä
huoneesta löydätte vaatteenne. Kun olette pukeutunut, pyydän teitä
tänne. Silloin olen minäkin valmis."
Näin sanoen hän pisti kynän hampaidensa väliin.
Mikael suuteli hänen kättään. Kynä, joka oli poikkipuolin hänen
suussaan ei juuri ollut omiaan viekottelemaan suutelemaan huulia.
Mikael meni viereiseen huoneeseen, missä hän tavallisesti pukeutui.
Sieltä hän löysi pesuvadin täynnä vettä, puhtaan paidan ja vaatteensa
sekä kiiltonahkasaappaat; kuten kotona Komornissa, -- Koska hän ei
voinut otaksua Timean tietäneen hänen palaavan juuri sinä päivänä,
oli jälellä vain mahdollisuus otaksua Timean joka päivä odottaneen
häntä -- ja kuka ties kuinka kauan.
Mutta kuinka oli rouva tullut Levetincz'iin?
Ja mitä hän teki siellä?
Mikael pukeutui nopeasti. Riisumansa vaatteet hän kätki
vaatekonttorin nurkkaan. Muutoin voitaisiin kysyä häneltä: "Mistä
ovat nämä reiät hihoissa, mistä nämä kuluneet kyynärpäät. Ja ennen
kaikkea, mistä tämä liinapuku monivärisine kirjailuineen?" Naiset
ymmärtävät koruommelneulan hieroglyyfien kieltä. Jonnekkin oli
vaatteet kätkettävä.
Hän teki ankarasti työtä saippualla. Eikö häneltä kysyttäne, mitä
hän on tehnyt noilla käsillä, joihin on kasvanut niin paksu nahka ja
jotka ovat niin karheat?
Kun hän oli valmis, meni hän konttorihuoneeseen. Timea oli häntä
vastassa jo ovella, pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:
"Menkäämme sisälle syömään aamiaista."
Konttorista oli kuljettava Mikaelin pukuhuoneen lävitse, ennenkuin
päästiin ruokasaliin. Siellä odotti Mikaelia uusi yllätys.
Pyöreä pöytä oli katettu kolmelle. Kuka olisi kolmas?
Timea soitti. Toisesta salinovesta tuli kamarineiti, toisesta Atalia.
Kun Atalia näki Timarin, leimahti hänen kasvoilleen raivoisan vihan
puna, jota hän ei voinut estää nousemasta.
"Ah, herra von Levetinczy, oletteko siis vihdoinkin palannut kotiin?
Olipa todella rakastettava päähänpisto kirjoittaa rouvallenne: 'Tässä
ovat avaimeni, tässä kirjani. Ole niin hyvä, rakas vaimoni, ja hoida
liikeasioita edestäni', ja sitten jättää meidät viideksi kuukaudeksi
tietämättömiksi siitä, missä te vaelsitte."
"Pyydän Atalia!" hillitsi häntä Timea.
"Enhän minä nuhtele herra Levetinczyä siitä, että hän on ollut niin
kauan poissa; sehän on erittäin rakastettavaa aviomiehen puolelta.
Tapahtuuhan muidenkin avioparien kesken sellaista, että toinen
matkustaa Karlsbadiin, toinen Emsiin. Mutta me kiitämme tällaisesta
huvista. Istua keväästä syksyyn täällä Levetinczyssä, missä paitsi
talonpoikia ja sääskiä ei ole ainoatakaan elävää olentoa, riidellä
aikaisesta aamusta myöhään iltaan myllärien ja merimiesten kanssa
tahi sulkeutua konttoriin, lähettää kirjeitä joka maanosaan ja
opiskella englannin ja espanjan kielioppeja voidakseen tulla toimeen
englantilaisten ja espanjalaisten asiamiesten kanssa -- se ei toden
totta ole mikään huvitus nuorille naisille."
"Atalia!" sanoi Timea ankarasti.
Mikael istuutui hiljaa paikalleen, jonka hän tunsi tavanmukaisista
veitsestä, kahvelista ja lasista.
"Olemme joka päivä odottaneet teitä, joka päivä on pöytä ollut
katettu teitäkin varten."
Mikael jaksoi tuskin odottaa siksi, kunnes ateria oli ohi. Atalia ei
enää puhunut mitään, mutta aina kun Timar katsoi häneen, saattoi hän
hänen silmistään lukea mitä selvintä suuttumusta.
Tämä oli hänelle rauhoittava merkki.
Kun he olivat aterioineet, pyysi Timea miestään seuraamaan
konttoriin. Mikael mietiskeli, minkä sadun hän kertoisi vaimolleen
tämän kysyessä hänen matkaansa.
Sellaisenko, jommoisia Teodor Kristyan keksi, niinkö?
Mutta Timea ei sanallakaan kosketellut sitä asiaa.
Hän työnsi kaksi tuolia kirjoituspöydän luo ja laski kätensä
avoimelle pääkirjalle.
"Tässä, herrani, näette liikeasioittenne kannan siitä lähtien, kun
jätitte niiden hoidon minun käsiini."
"Tekö itse olette hoitanut niitä?"
"Käsitin teidän sitä tarkoittaneen. Kirjeestänne näin teidän
alottaneen suurenmoisen yrityksen: unkarilaisten jauhojen
ulosviennin. Minä huomasin sekä omaisuutenne että luottonne ja
kauppiaskunnianne olevan tässä pantuna alttiiksi, vieläpä tärkeän
teollisuushaaran synnyn riippuvan tämän yrityksen onnellisesta
ratkaisusta. Minä en ymmärtänyt tätä liikettä, mutta minä ymmärsin
asian riippuvan suuremmassa määrin omantunnontarkasta, luotettavasta
huolenpidosta kuin liiketottumuksesta. Minä en senvuoksi luovuttanut
sitä kolmansiin käsiin. Heti saatuani teidän kirjelmänne lähdin
Levetincz'iin ja ryhdyin kehoituksenne mukaisesti johtamaan
kaikkea. Opiskelin kirjanpitoa ja opin tulemaan toimeen laskuissa.
Luulen teidän löytävän kaikki hyvässä järjestyksessä. Kirjat ja
kassansisältö pitävät yhtä."
Timar katseli ihmetellen tuota naista, joka niin levollisesti
harkiten osasi johtaa käsiensä kautta kulkevia miljoonia
määräpaikkaansa, vetää sisään ja antaa ulos ja nopeasti pelastaa ne
pääomat, jotka olivat vaarassa, -- ja joka ymmärsi vieläkin enemmän.
"Onni on suosinut meitä tänä vuonna", jatkoi Timea, "ja on korvannut
minun puuttuvat tietoni. Näiden viiden kuukauden nettotulo on
viisisataatuhatta guldenia. Tämä summa ei kumminkaan ole vapaana,
minä olen, teidän valtakirjaanne käyttäen, sijoittanut sen uusiin
liikeyrityksiin."
Minkähänlaatuisia liikeyrityksiä naisen järki keksinee?
"Teidän ensimmäinen jauholähetyksenne Brasiliaan onnistui
täydellisesti. Unkarilaiset jauhot tulivat Etelä-Amerikan
markkinoilla suosituiksi. Niin kirjoittavat teidän asiamiehenne
Rio Janeirosta, jotka kaikki yksimielisesti ylistävät teidän
pääasiamiehenne, Teodor Kristyanin kuntoa ja rehellisyyttä."
Timar ajatteli itsekseen: "Menettelen minä kuinka hullusti tahansa,
on teollani aina hyvät seuraukset, ja suurinkin hullutus, johon
ryhdyn, muuttuu viisaudeksi. Milloin tämä on päättyvä?"
"Saatuani nämä tiedot harkitsin, miten te itse olisitte menetellyt.
Ajattelin, että on käytettävä tilaisuutta hyväkseen ja kaikin voimin
vallattava ne markkinat, jotka täten avautuivat. Vuokrasin heti
useita myllyjä. Hankin uusia laivoja ja lastautin ne, ja tällä haavaa
on teillä uusi jauholähetys matkalla Etelä-Amerikkaan, ja sillä te
voitte lyödä laudalta kaikki kilpailijat."
Mikael hämmästyi. Tämä nainen oli rohkeampi kuin moni mies. Jonkun
toisen vaimo olisi huolellisesti lukinnut saadut rahat, hukkumisen
pelosta, mutta tämä uskaltaa jatkaa puolisonsa alkamaa liikeyritystä
kymmenkertaisen mittakaavan mukaan!
"Minä arvelin, että te olisitte menetellyt samalla lailla", sanoi
Timea.
"Olisin kyllä."
"Muutoin osottautui alotteemme oikeaksi, koska heti meidän
ryhdyttyämme kasvavalla innostuksella yritykseen, tuli jäljessämme
heti kokonainen kilpailijoiden sarja, jotka nyt päätäpahkaa
jauhattavat vehnää ja kuljettavat jauhoja tynnyreissä Brasiliaan.
Mutta teidän ei tarvitse olla huolissanne siitä. Me voitamme ne
kaikki. Ei kenkään niistä tunne sitä salaisuutta, jossa unkarilaisten
jauhojen etu oikeastaan on."
"Mikä se sitten on?"
"Jos joku olisi kysynyt sitä vaimoltaan, olisi hän kenties voinut
saada tietää sen. Minä pääsin perille asiasta vertailemalla
amerikkalaisen viljan hintoja. En nähnyt missään niin raskasta vehnää
kuin unkarilainen on. Meidän täytyy siis jauhattaa täysipainoista
tavaraa, voittaaksemme amerikkalaisen. Mutta tähänastiset
kilpailijamme ovat ottaneet kevyempää tavaraa, ja siksi he
epäonnistuivat meidän pysyessämme voitonpuolella."
Mikael hämmästyi hämmästymistään. Sillä aikaa kuin hän itse
kuukausimääriä oli maannut väijymässä paratiisin kiellettyä hedelmää,
uhrasi tämä hento nainen päivät ja yöt voittaakseen ne vaikeudet,
jotka liittyivät tähän laajakantoiseen yritykseen. Hän askarteli
kuivassa, sieluaherpaisevassa työssä ja hankki uutta ylistystä,
loistoa ja kunniaa miehensä nimelle, kieltäytyen itse kaikesta
nautinnosta. Hän kätki ihanan, nuorekkaan olentonsa tänne kauas
tasankojen suoperäisiin viljaviin seutuihin. Hän tyytyi kaikkiin
vaikeuksiin, rasittui, solmi liikeyrityksiä ja piti silmällä kaikkea,
-- tekipä hän enemmänkin, hän, suloinen puoliso, joka kaivautui
liikeasioiden vaivoihin, vaikka oli luotu elämännautintoihin, ei edes
kysynyt kotiinpalaavalta mieheltään: No, mitä sinä olet tehnyt sillä
aikaa?
Mikael suuteli Timean kättä pyhällä, aralla kunnioituksella,
jommoisella me suutelemme kallista vainajaa, joka ei enää kuulu
meille, vaan hautaan eikä enää tunne suudelmaamme.
Kun hän muisteli Timeaa sinä aikana, jonka hän oli viettänyt saarella
itseunhotuksen juopumuksessa, ajatteli hän aina: Hän etsii itselleen
huvitusta matkustelemalla tai lähtemällä kylpylaitokseen. Rahaahan
hänellä oli yllin kyllin ja hän saattoi sillä tehdä, mitä halusi, --
nyt hänen täytyi nähdä, mikä oli ollut Timean huvina: tehdä laskuja,
istua konttorissa, vaihtaa kirjeitä ja oppia ilman kielienopettajaa
kahta vierasta kieltä -- ja kaikkea tätä hän oli tehnyt täyttääkseen
puolisonsa toivomuksen.
Timar sai kuulla vaimoltaan suuremmoisesti laajennetun liikkeensä
kaikista haaroista. Tämä käsitti välitys-, diskontto- ja
pörssiasioita, maanviljelystä ja tehdasteollisuutta, ja kaikista
näistä liikkeenhaaroista teki Timea miehelleen tarkan tilin.
Konsolin, pörssipaperien ja metallirahan kurssista, vuokrista,
alivuokraajista, raskaasta ja kevyestä tavarasta, välityspalkkioista,
liikapainosta, tonnipainosta, ulkomaisten rahalajien sekasotkusta,
mitasta ja painosta -- kaikessa tässä hän liikkui niin nopeasti kuin
hän olisi aivan nuoruudestaan asti ollut tottunut siihen. Hänen oli
myös usein täytynyt ajaa riita-asioita ja solmia vaikeita sopimuksia,
jotka vaativat suurta asioihin perehtymistä; mutta nämäkin hän oli
suorittanut tyydyttävällä tavalla. -- Timar oli varma siitä, että jos
hän itse olisi suorittanut kaiken tämän viidessä kuukaudessa, olisi
hän ollut työssä aamusta iltaan. Kuinka vaikea olikaan sellainen
tehtävä ollut nuorelle naiselle, jonka vielä lisäksi oli ensin
perehdyttävä näihin toimiin. Eihän hänelle voinut jäädä kylliksi
aikaa edes levätäkseen.
"Mutta tehän olette minun edestäni tehnyt täällä hirvittävän työn."
"Se on tosi; alussa joutui työ hitaasti, mutta sitten minä totuin
siihen, eikä se silloin enää väsyttänyt. Työ tekee hyvää."
Mikä surumielinen lohdutus! Nuori vaimo löytää lohdutusta työstä!
Mikael veti Timean käden luokseen. Syvä surumielisyys kuvastui hänen
kasvoillaan. Hänen sydämensä oli niin raskas.
Oi jospa hän vain olisi tiennyt, mitä Timea sillä hetkellä ajatteli!
Hän ei voinut saada kirjoituspöydän avainta mielestään.
Jos Timea on päässyt hänen salaisuutensa perille, niin on hänen
menettelytapansa vain hirvittävä tuomio, joka on langetettu hänen
päälleen osoittamaan, mikä erotus on syyttäjän ja syytetyn välillä.
"Ettekö ole koko tänä aikana oleskellut Komornissa?" hän kysyi.
"Vain kerran kun minun täytyi kirjoituspöytänne laatikosta etsiä
Scaramellin kanssa tehtyä sopimusta."
Timar tunsi veren hyytyvän suonissaan.
Timean kasvot eivät ilmaisseet kerrassaan mitään.
"Nyt me lähdemme Komorniin", sanoi Timar; "asiat ovat järjestyksessä;
meidän on odotettava tietoja laivojemme kohtalosta, ja ne tiedot
eivät voi saapua ennen kuin talvella."
"Hyvä on!"
"Tai tahdotteko kenties mieluummin matkustaa Schweiziin tai Italiaan?
Nyt on juuri soveliain aika."
"Ei, Mikael, me olemme kyllin kauan olleet erossa; olkaamme nyt
yhdessä."
Mutta ei ainoakaan kädenpuristus osoita, miksi hän tahtoisi olla
Mikaelin kanssa.
Mikael ei rohjennut sanoa hänelle ainoatakaan hellää sanaa.
Valehtelisiko hän vielä enemmän?
Ja siitä huolimatta -- kuinka paljon hänen olikaan valehdeltava!
Aamusta iltaan! Onhan hänen vaitiolonsakin valhetta!
Kirjojen ja paperien tarkastamiseen meni koko iltapäivä. Illalliseksi
oli kutsuttu kaksi vierasta, tilanhoitaja ja korkea-arvoinen herra
tuomiorovasti.
Herra tuomiorovasti oli pyytänyt heti saada tiedon herra von
Levetinczyn paluusta saadakseen käydä häntä tervehtimässä. Saatuaan
sanoman hän heti kiirehti linnaan. Hänellä oli myös rinnassaan
kunniamerkkinsä.
Heti sisääntultuaan hän sytytti kaunopuheliaan ilotulituksen,
jossa hän ylisti Timaria seudun hyväntekijänä. Hän vertasi Timaria
Noak'iin, joka rakensi arkin, Josefiin, joka pelasti kansansa
nälänhädästä, ja Mosekseen, joka antoi sataa mannaa alas taivaasta;
Timarin alkaman jauhokaupan hän sanoi olevan suurenmoisimman
yrityksen, joka oli milloinkaan lähtenyt Europasta. Eläköön jauhojen
viennin Columbus!
Timarin täytyi vastata tähän tervetuliaispuheeseen. Hän puhui
sangen hajamielisesti ja paljon pötyä. Hänen oli vaikea pidättäytyä
nauramasta ja sanomasta korkea-arvoiselle herralle: "Hahaha! Älkää
kuvitelkokaan minun ryhtyneen tähän yritykseen tehdäkseni teitä
onnelliseksi; minulle oli tärkeätä karkoittaa tyhmä poika erään
pikku tytön läheisyydestä, ja jos tämä tyhmyys on vienyt joihinkin
viisaihin tuloksiin, niin on ansio kokonaan tämän vierelläni istuvan
naisen. Naurakaa toki, herrasväki!"
Syödessä nousi hyvä tuuli. Yhtävähän tuomiorovasti kuin tilanhoitaja
olivat viinin ylenkatsojia. Herra tuomiorovasti oli "kalugyer",
rumanian kielellä pappi, jonka vaimo oli kuollut ja joka ei saanut
mennä uusiin naimisiin. Siitä huolimatta hän jatkuvasti ihaili
kaunista sukupuolta eikä säästänyt kohteliaisuuksia Timealle ja
Atalialle, jolla hän taas joutui tilanhoitajan sukkeluuksien
maalitauluksi.
Vanhan, hupaisan herran päähänpistot ja jutut saivat Timarinkin
hymyilemään, mutta niin pian kuin hän heitti silmäyksen Timean
jääkylmiin kasvoihin, kuoli hymy hänen huulillaan.
Timea oli jättänyt hyvän tuulensa jonnekin muualle.
Oli jo tullut hämärä ennenkuin ateria oli päättynyt. Molemmat vanhat
herrat huomauttivat toisiaan vallattomasti siitä, että oli jo aika
lähteä, sillä herra puoliso oli äskettäin palannut nuoren vaimonsa
luo pitkän poissaolon jälkeen, ja heillä varmaankin oli paljon
puhuttavaa toisilleen.
"Tekisivätpä he todella oikein, jos pian menisivät tiehensä",
kuiskasi Atalia Timarille. "Timean päätä alkaa joka ilta kivistää
niin ankarasti, että hän ei saa nukuttua ennen puoliyötä. Katsokaapa,
miten kalpea hän on!"
"Timea, voitko pahoin?" kysyi Timar hellästi.
"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Timea.
"Älkää uskoko häntä. Aina siitä saakka, kun tulimme Levetincz'iin,
vaivaa häntä hirveä päänsärky. Se on hermosärkyä, jonka hän on saanut
aivorasituksesta ja epäterveellisestä ilmanalasta. Äskettäin näin
hänen päässään harmaan hiuksen. Mutta hän salaa tautinsa, siksi
kunnes makaa vuoteessa, eikä enää nouse, eikä hän siinäkään valita."
Timar tunsi hengessä samoja tuskia kuin rikollinen, joka on
kidutuspenkillä.
Eikä hänellä ollut rohkeutta sanoa vaimolleen: "Jos sinä olet sairas,
niin salli minun maata huoneessasi, että voisin hoitaa sinua."
Ei, ei, hän pelkäsi unessa lausuvansa Noëmin nimeä ja vaimon voivan
kuulla sen, kun tuskat pitivät häntä valveilla puoli yötä.
Hänen täytyi paeta häävuodettaan.
Seuraavana päivänä he läksivät Komorniin. He matkustivat
postihevosilla. Mikael istui vastapäätä naisia. Matka oli ikävä.
Elo oli jo korjattu ja yksitoikkoiset niittymaat kohtasivat silmää
kaikkialla. Ei kenkään ajajista puhunut mitään. Kaikkien kolmen oli
vaikea pysyä hereillä.
Mutta iltapäivällä ei Timar enää voinut kestää vaimonsa mykkää
katsetta ja hänen salaperäisiä, arvoituksellisia kasvojaan. Muka
saadakseen polttaa hän istuutui ajajan viereen ja jäikin sinne.
Noustessaan pois eräällä asemalla valitteli Atalia huonoja teitä,
hirvittävää kuumuutta, vaivaavia kärpäsparvia, tukahuttavaa pölyä
ja matkan muita vaikeuksia. Majatalot olivat likaisia, vuoteet
epämukavia, ruoka vastenmielistä, viini hapanta, vesi ei ollut
puhdasta, kasvot, joita näki, aivan kauhistuttavia. Hän tunsi
olevansa koko matkan ajan kuolemansairas, hän oli ylönantamaisillaan,
hänellä oli kuumetta, pää oli halkeamaisillaan; miten silloin Timea
mahtoikaan kärsiä, hän kun oli niin hermostunut.
Koko tien oli Timarin pakko kuunnella tätä valitusta. Timea ei
sitävastoin päästänyt kuuluviin ainoatakaan valituksen ääntä.
Kun he tulivat Komorniin, otti Sohvi-rouva heidät vastaan selittäen
aivan harmaantuneensa yksinäisyydessään. Hänkö olisi harmaantunut!
Päinvastoin hän oli viihtynyt kuin kala vedessä saadessaan päivät
päästään vaeltaa talosta taloon juoruamassa oikein sydämensä pohjasta.
Timar tunsi sydäntänsä ahdistavan astuessaan omaan kotiinsa. Koti on
joko taivas tai helvetti. Nyt hän vihdoinkin saa kokea, mitä näiden
selittämättömien marmorikasvojen kylmyys kätkee.
Seuratessaan vaimoaan tämän huoneeseen sai Timar kirjoituspöytänsä
avaimen.
Hän tiesi jo niin paljon, että Timea oli avannut laatikon ja etsinyt
hänen papereittensa joukosta mainittua sopimusta.
Kirjoituspöytä oli vanha taidekalu, jonka yläosaa peitti kaareva,
viuhkamainen pyöräkansi, jonka saattoi työntää ylös. Sen takana oli
suuria ja pieniä laatikoita. Suuremmissa oli sopimuksia, pienemmissä
arvopapereita ja kalleuksia. Koko kaappi oli tehty raudasta ja
maalattu mahonginväriseksi; lukko oli taideteos, joka ei auennut
-- käänsi sitten avainta oikealle tahi vasemmalle, ellei tuntenut
salaista koneistoa. Timea oli selvillä salaisuudesta ja hän saattoi
helposti päästä laatikkoihin.
Levottomasti sykähtelevin sydämin veti Timar ulos laatikon, jossa
hän säilytti niitä kalleuksia, joita hänestä oli varovaisinta olla
myymättä. Sellaisilla kalleuksilla on tuntijansa joka taholla; se on
tiede, samanlainen kuin muutkin, professoreineen ja opetuslapsineen,
jotka määrätyistä tuntomerkeistä erottavat, mistä tämä kivi ja tuo
kamé ovat kotoisin. Ja sitten seuraa kysymys: Kuinka te olette
joutunut sen omistajaksi? Vasta "hankkijan" jälkeläinen kolmannessa
polvessa uskaltaa avoimesti näyttää sen.
Jos Timea on ollut kyllin utelias vetämään ulos laatikon, niin
on hän myös nähnyt nämä kalleudet. Siinä tapauksessa hän myös on
tuntenut timanttikoristeen, jossa on hyvin hänen näköisensä kuva. Se
on varmaankin hänen äitinsä kuva, ja silloin hän tietää kaikki. Hän
tietää Timarin ottaneen haltuunsa hänen isänsä kalleudet. Pimein,
kenties rikollisin keinoin hän on silloin myös hankkinut itselleen
tämän satumaisen rikkauden, jolla hän on voittanut Timean käden,
näyttelemällä jalomielisen osaa sitä kohtaan, jonka on ryöstänyt.
Kenties hän ajattelee jotakin vielä pahempaa kuin todellisuudessa
on tapahtunut. Hänen isänsä salaperäinen kuolema, hänen yhtä
salaperäinen hautaamisensa voisivat helposti johtaa ajattelemaan,
että Timarin sormi on mukana tässäkin jutussa.
Ja jos Timea on päässyt perille kaikesta tästä, jos hänellä on
sellaisia epäluuloja, mitä silloin merkitsee hänen uhrautuva
uskollisuutensa, hänen levoton huolenpitonsa miehensä kunniasta ja
maineesta? Eikö se kaikki ole vain sen syvän halveksumisen ilmaisua,
jota hänen ylevä sielunsa varmasti tuntee kunniansa unohtanutta
miestä kohtaan, jonka nimeä hän kantaa, johon hänet on yhdistetty
ja jota ylpeys käskee kunnioittamaan sen valan tähden, jonka hän on
vannonut alttarin ääressä.
Tämä olisi toki sietämätöntä miehelle!
Hänen oli hankittava varmuutta! Hänen oli otettava avuksi vieläkin
uusi valhe.
Hän otti laatikosta timantteihin upotetun valokuvan ja lähti se
kädessään Timean luo.
"Rakas Timea", sanoi Mikael istuutuen vaimonsa viereen, "minä olen
oleskellut jonkun aikaa Turkinmaalla. Saatte myöhemmin tietää, mitä
olen tehnyt siellä. Ollessani Skutarissa tarjosi eräs amerikkalainen
jalokivikauppias minulle erästä timantteihin upotettua kuvaa, joka
on sangen suuresti teidän näköisenne. Minä ostin sen ja saan täten
jättää korun teille."
Näin hän oli pannut kaikki yhden kortin varaan.
Jos Timean kasvot kuvan nähdessään säilyttäisivät tavallisen, kylmän
välinpitämättömyyden ilmeen, jos hän antaisi silmiensä rankaisevan
katseen siirtyä koristeesta puolison kasvoille, silloin hän tahtoisi
sanoa: "Sinä et ole ostanut tätä koristetta Skutarista -- se on jo
kauan virunut pöytälaatikossasi. Herra ties mistä olet sen ostanut.
Kuka tietää missä sinä olet kuljeskellut? Kuka tietää, mikä pimeys
sinua ympäröi?"
Ja silloin Timar olisi hukassa.
Mutta ei mitään tällaista tapahtunut.
Nähdessään kuvan muuttuivat Timean kasvot äkkiä. Hänen
marmoripiirteissään kuvastui sellainen mielenliikutus, jota ei voi
peittää eikä salata. Hän taittui molemmin käsin kuvaan ja suuteli
sitä kiihkeästi. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Tunne
purkautui esiin. Timean kasvot alkoivat elää.
Mikael oli pelastettu.
Kauan pidätettyjen tunteittensa voittamana Timea alkoi kiivaasti
nyyhkyttää.
Silloin astui Atalia sivuhuoneesta esiin. Hän näytti hämmästyneeltä.
Hän ei milloinkaan ollut kuullut Timean itkevän sillä lailla.
Kun Timea huomasi hänet juoksi hän häntä vastaan kuin lapsi ja huusi
itkun ja naurunsekaisella äänellä: "Katso, katso! Äitini kuva!...
Hän on antanut sen minulle!"
Ja näin sanoen hän juoksi takaisin Mikaelin luo, kietoi käsivartensa
hänen kaulaansa ja kuiskasi liikutettuna:
"Kiitoksia... tuhansia kiitoksia!..."
Timarista tuntui kuin se hetki olisi tullut, jolloin hänen olisi
pitänyt suudella noita huulia ja sen jälkeen suudella ja yhä vain
suudella niitä.
Mutta hänen sydämensä lyönnit sanoivat hänelle: "Sinun ei tule
varastaa."
Kaiken senjälkeen, mitä "Vapaalla Saarella" oli tapahtunut, olisi
suudelma näille huulille ryöväystä.
Samassa hän tuli ajatelleeksi jotakin muuta.
Hän meni takaisin huoneeseensa ja otti esille kaikki korut, joita oli
säilyttänyt pöytälaatikossa.
(Ihmeellinen vaimo, joka, vaikka avain on hänen käsissään, jättää
koskematta salaiset laatikot ja etsii vain sitä paperia, jota
tarvitsee!)
Senjälkeen hän sulloi kaikki kalleudet metsästyslaukkuunsa, joka oli
ollut hänen selässään hänen tullessaan Levetincz'iin ja palasi sen
kera vaimonsa luo.
"Minä en ole vielä sanonut teille kaikkea", hän puhui Timealle.
"Samasta paikasta, mistä sain kuvan, löysin nämäkin korut ja ostin
ne teille. Ottakaa ne lahjaksi minulta." Ja näin sanoen hän laski
korun toisensa jälkeen Timean helmaan, kunnes säkenöivä joukko peitti
tämän koko esiliinan. Se oli kuin haltijattaren lahja "Tuhannesta ja
Yhdestä yöstä."
Atalia seisoi vieressä, kalpeana kateudesta ja kädet nyrkkiin
puristettuna katkeruudesta. -- Sillä kaikki tuo olisi voinut olla
hänen!
Mutta Timean kasvot synkistyivät ja muuttuivat jälleen
marmorikylmiksi. Hän katseli välinpitämättömänä sylissään olevia
jalokiviä. Timanttien ja rubiinien säteet eivät lämmittäneet häntä.
Viides luku.