Virta vei veneen muassaan. Alus, jolla saaren asukkaat olivat
saapuneet, oli aikoja sitten lahonnut eikä uutta oltu hankittu.
Vieras ei voinut lähteä saarelta, ennenkuin ensimäiset hedelmänostajat
laskivat maihin. Siihen kuluisi vielä viikkoja ja kuukausia.
Onnen viikkoja ja onnen kuukausia!
Lukemattomia ilon päiviä.
Vapaasta saaresta tuli Timarin koti. Siellä hänellä oli työtä ja
lepoa.
Tulvan asetuttua oli hänellä paljon työtä saaren alaviin paikkoihin
jääneen veden poisjohdattamisessa. Hän oli koko päivän kanavia
kaivamassa. Hänen käsiinsä kasvoi paksu nahka kuten päivätyöläisen.
Mutta illalla kun hän palasi lapio ja kirves olalla pieneen majaan,
tultiin häntä vastaan jo kauas ja otettiin hänet rakkaudella vastaan.
Alussa tahtoivat naiset auttaa häntä tässä vaivaloisessa työssä,
mutta Mikael epäsi hellästi: heidän asiansa oli hoitaa taloustoimia,
miehelle kuului lapion hoito.
Ja saadessaan yhden kanavan valmiiksi ja johdattaessaan sitä myöten
vettä pois saarelta, katseli hän ylpeänä työtään, aivankuin se
olisi ollut hänen elämänsä ainoa ihme, joka saattoi vaatia hyvän
työn nimeä, ainoa, johon hän voi vedota sisäisen tuomarinsa edessä.
Sellaisen kanavan avaamispäivän aatto oli saarella juhlapäivä. He
eivät viettäneet mitään suuria kirkkojuhlia eivätkä edes pitäneet
lukua sunnuntaipäivistä. Heille riitti juhlapäiväksi sellainen päivä,
jolloin Jumala antoi heille jonkun ilon.
Nämä saaren asukkaat olivat myös hyvin harvasanaisia. Saman, minkä
hurskas Daavid sanoi sadassa psalmissa, sen he ilmaisivat yhdellä
ainoalla huokauksella, ja sen, mitä runoilijat olivat laulaneet
runoiksi, lausuivat he yhdellä katseella. He oppivat lukemaan toinen
toistensa ajatukset kasvoista, he oppivat seuraamaan toistensa
ajatuksia, niin että he ajattelivat yhdessä.
Mikael ihaili Noëmia päivä päivältä yhä enemmän. Hän oli uskollinen,
kiitollinen olento, joka ei oikutellut eikä asettanut suuria
vaatimuksia. Hän ei ollut levoton tulevaisuudesta eikä surrut
edeltäkäsin. Hän oli onnellinen ja onnellistutti läheisyydellään. Hän
ei kysynyt Timarilta: Mitä on minusta tuleva, kun sinä lähdet pois?
Jätätkö minut tänne vai vietkö muassasi? Onko minulle onneksi, että
rakastan sinua? Mihin kirkkoon kuuluu pappi, joka meidät siunaa?
Voitko, saatko olla omani? Eikö kellään muulla ole oikeutettuja
vaatimuksia sinuun? Mikä asema sinulla on maailmassa? Missä piireissä
elät? Ei edes hänen kasvoillaan, eikä silmissään milloinkaan näkynyt
levottomuutta herättävää epäilystä, vaan tuo ainoa, ainainen kysymys:
"Rakastatko minua?"
Terese rouva sanoi eräänä päivänä Timarille, että tämä nyt laimin
löi paljon, mutta Timar lohdutti häntä sanoen Fabulan pitävän huolta
kaikesta; ja kun Terese katsoi Noëmia, jonka siniset, lempeät silmät
etsivät Mikaelin kasvoja niinkuin päivänkukka aurinkoa, huokasi hän
syvään: "Oi, kuinka tyttö rakastaa häntä!"
Timarin täytyi kaivaa ojaa päivät pitkät, hakata maahan paaluja ja
sitoa risukimppuja, tukahuttaakseen sitkeällä ruumiillisella työllä
vieläkin sitkeämmin työskentelevät ajatuksensa.
Mitähän tapahtunee ulkona maailmassa? Kolmekymmentä hänelle kuuluvaa
alusta ui pitkin Tonavaa, laiva kyntää merta, koko hänen liikkeensä,
omaisuus, joka nousee miljooniin, on naisen käsissä.
Ja jos tämä nainen nyt kevytmielisesti ja ylimielisesti hävittää
omaisuuden, jakaa sen ja tekee miehensä rutiköyhäksi, voiko hän
silloin moittia tuota naista? Eikö hän itse ole tahtonut juuri sitä?
Hän tunsi itsensä onnelliseksi tässä kodissa; mutta hän olisi sentään
mielellään tahtonut tietää, mitä toisessa kodissa tapahtui.
Hänen henkensä oli kahtaalla, oli jaettu kahtia. Toisaalla sitoi
hänet hänen omaisuutensa, hänen kunniansa, hänen asemansa maailmassa,
toisaalla hänen rakkautensa.
Tosin olisi hän helposti saattanut lähteä täältä. Tonava ei ole
mikään meri ja hän oli hyvä uimari. Näin ollen hän olisi hyvin
voinut uida toiselle rannalle. Häntä ei olisi täällä pidätetty;
tiedettiinhän hänellä olevan asioita toimitettavana. Mutta kun hän
taas oli Noëmin kanssa, unohti hän koko maailman. Silloin hän tunsi
vain rakkautta, autuutta ja ihailua.
"Oi, älä rakasta minua niin suuresti!" kuiskasi tyttö hänelle.
Ja niin meni päivä toisensa perästä.
Näin joutui sekin aika, jolloin hedelmät alkoivat kypsyä. Puiden
oksat painuivat maahan suloisen taakkansa alla. Oli ilo nähdä
hedelmien kehittyvän päivä päivältä täydellisyyttään kohti.
Päärynät ja omenat alkoivat saada heimovärinsä; vihreä ruskettui
nahankeltaiseksi tai sai kultaisia ja punaisia viiruja; tämä
ruskea värivivahdus muuttui päivän puolella purppuranpunaiseksi;
kullankeltaiseen sekaantui karmiinipilkkuja ja karmiinin pieniä,
vihreitä pisteitä, ja hedelmä hymyili kuin iloiset lapsenkasvot.
Timar auttoi naisia hedelmien korjuussa. He täyttivät kokonaisia
koreja näillä jumalanantimilla. Timar laski hedelmät aina koriin
heittäessään. Kuinka monta sataa, kuinka monta tuhatta? Mikä
aarre! Oikeata kultaa! Eräänä päivänä auttaessaan Noëmia kantamaan
täysinäistä koria hedelmävarastoon näki hän vieraita majan edustalla.
Hedelmänostajat olivat saapuneet.
Moniin kuukausiin olivat nämä ainoat, jotka toivat tietoja
ulkomaailmasta!
He keskustelivat parhaillaan Terese-rouvan kanssa hedelmien ostosta.
Tässäkin harjoitettiin tavanmukaista vaihtokauppaa.
Terese-rouva tahtoi kuten ainakin, viljaa hedelmistään; mutta
kauppiaat eivät tahtoneet antaa hänelle vastineeksi niin paljon kuin
ennen. He sanoivat viljan tulleen hyvin kalliiksi. Viljakauppiaat
Komornissa olivat ostaneet suuret määrät viljaa ja korottaneet
hinnat; he jauhattivat sitä ja lähettivät sen meren tuolle puolen.
Tätä ei Terese-rouva tahtonut uskoa, se oli vain kauppurijuorua.
Timar kiinnitti seikkaan sitä suurempaa huomiota. Se oli hänen
keksintönsä. Kuinka olisi asia nyt kehittynyt?
Nyt ei hän enää saanut rauhaa. Huolet liikkeestä ja omaisuudesta
vaivasivat häntä. Tämä tieto oli hänelle samaa, kuin torven toitotus
sotilaalle, joka kuullessaan sotatorven toitahduksen kaipaa takaisin
taistelukentälle, vaikkapa rakastajattarensa syleilystä.
Naisten mielestä oli aivan selvää, että Mikael teki lähtöä. Hänen
velvollisuutensa kutsui. Ja tulisihan hän ensi keväänä takaisin.
Noëmi pyysi vain, ettei Mikael heittäisi matkustettuaan pois niitä
vaatteita, jotka hän itse oli kutonut ja ommellut ja joita Mikael oli
käyttänyt saarella ollessaan.
Ei suinkaan hän heittäisi, hän tulisi säilyttämään niitä
kalleuksinaan.
Ja sitten pitää hänen joskus ajatella pikku Noëmi-raukkaa.
Siihen hän ei voinut vastata sanaakaan.
Hän lahjoi kauppiaat jäämään vielä yhdeksi päiväksi.
Tänä päivänä hän ei tehnyt muuta kuin kulki käsi kädessä Noëmin
kera vuoron perään kaikissa tutuissa paikoissa, jotka olivat olleet
todistajina heidän mykälle onnelleen. Milloin tempasi Timar lehden
jostakin puusta, milloin kukkaistertun ja pisti sen povelleen
muistoksi. Näille lehdille oli kirjoitettu kokonaisia satuja, joita
vain kaksi ihmistä osasi lukea.
"Rakastatko minua sittenkin, kun et enää näe minua?"
Tämä viimeinen päivä vierähti niin nopeaan! Kauppiaat tahtoivat
lähteä illalla saadakseen kulkea illan viileydessä. Mikaelin täytyi
sanoa jäähyväiset.
Noëmi oli järkevä. Hän ei itkenyt. Tiesihän hän Mikaelin tulevan
takaisin. Hän ajatteli paljon enemmän matkarepun täyttämistä.
"Tulee jo yö siksi kun pääset toiselle rannalle", hän sanoi hellällä
huolenpidolla Mikaelille. "Eikö sinulla ole asetta?"
"Ei. Ei kukaan tee minulle pahaa."
"Mutta kas, tuossahan onkin pistooli repussasi", sanoi Noëmi vetäen
uteliaana ampuma-aseen esiin.
Mutta silloin hän kalpeni.
"Se on _hänen_ aseensa!"
Timar säikähtyi tytön ilmettä.
"Silloin kun sinä lähdit luotamme viime kerralla", sanoi tyttö
kiivaasti, "väijyi hän sinua toisella rannalla ja ampui jälkeesi
tällä pistoolilla."
"Kuinka pistää päähäsi sellainen ajatus?"
"Minä kuulin hänen molemmat laukauksensa ja sitten sinun. Niin se on.
Sinä otit häneltä pistoolin."
Timar hämmästyi sitä, että rakastavaiset näkevät sellaistakin, jota
eivät heidän silmänsä erota. Hän ei voinut väittää vastaan.
"Oletko surmannut hänet?" kysyi tyttö.
"En."
"Mitä olet sitten hänelle tehnyt?"
"Älä enää pelkää häntä. Hän on lähtenyt Brasiliaan. Välillämme on nyt
puolet maapalloa."
"Minä näkisin mieluummin välillämme kolme jalkaa maata!" huudahti
Noëmi kiivaasti tarttuen Mikaelin käteen.
Mikael katsahti hämmästyneenä Noëmin kasvoihin.
"Sinä? Sinullako on tuollaisia murha-ajatuksia, sinulla, joka et voi
nähdä kanaakaan tapettavan, jolla ei ole omaatuntoa polkea kuoliaaksi
hämähäkkiäkään eikä pistää perhosta neulaan!"
"Mutta hänet, joka voisi riistää sinut minulta, hänet voisin minä
surmata, samantekevää, olisiko se ihminen tai paholainen tai aave!..."
Ja näin sanoen hän syleili intohimoisesti rakastettua miestä. Mies
värisi ja hehkui.
Neljäs luku.