Tultuaan toiselle rannalle jätti Mikael veneen erään kalastajan
huostaan siihen asti kuin hän palaisi.
Mutta palaisiko hän?
Hän aikoi jalan käydä sille majalle, minne Fabula, huolehtiakseen
hänen laivojensa kuljettamisesta, oli asettunut asumaan. Vastavirtaan
soutaminen on vaivalloista ja Timar ei sillä hetkellä ollut suinkaan
voimisteluharjoituksiin halukas.
Hänen sielussaan kohisi vielä voimakkaampi virta kuin se olikaan,
jota vastaan hänen oli taisteltava koko voimallaan.
Seutu, jonka kautta hänen oli kulkeminen, oli niitä laajoja
virran kasvattamia maa-aloja, joita alisen Tonavan varsilla
tavataan niin runsaasti. Oikullinen virta puhkaisee siellä täällä
sulun ja muuttaa siten suuntaansa. Vuodesta vuoteen se sieppaa
maakaistaleen toiselta rannalta ja liittää sen toiseen. Siten
muodostuneella alueella kasvaa maan mukana kulkeutuneista puista
uusi metsikkö, joten poppeleista, joiden latvat porrasmaisesti
kohoavat toistensa yläpuolelle, selvästi saattaa nähdä jokaisen uuden
vuosittaismuodostuman.
Tämän tiheän, villinä kasvavan metsän lävitse kulkee sikin sokin
polkuja. Ne ovat kalastajien ja kaislanniittäjien teitä. Siellä
täällä tapaa hyljätyn mökkipahasen, katto kallellaan, lengallaan,
seinät köynnöskasvien peitossa. Sellainen mökki voi olla metsästäjän
asunto, ryövärin piilopaikka tahi susiemon ja hänen pentujensa
pesäpaikka.
Ajatuksiinsa vaipuneena asteli Timar hiljakseen tämän erämaan
lävitse. Pyssy riippui hänen olallaan.
... Tänne sinä et voi, etkä saa enää palata, -- sanoi hän itsekseen.
Jos jo on vaikeata hoitaa _yhtä_ valhetta, kuinka sitten voisi
kahta ehkäistä ilmi tulemasta. Kahta vastakkaista valhetta! Tule
toki järkiisi! Sinä et enää ole lapsi, jonka kanssa intohimot
leikittelevät. Ja kenties ei tunteesi ole edes intohimoa. Kenties
se on vain ohimenevä ihastus tahi -- mikä vielä pahempaa --
vain turhamaisuutta. Sydäntäsi hivelee tieto, että nuori tyttö,
kieltäytyessään nuoren, kauniin miehen kosinnasta, heittäytyy
itsestään sinun syliisi sanoen: "Minä rakastan sinua." Tukahuta
turhamaisuutesi! Tyttö ei saata rakastaa tätä nuorta miestä, syystä
että hän on huono mies; sinua hän jumaloi, koska luulee sinua
puolijumalaksi. Mutta jos hän tietäisi, mitä sinä tiedät, jos hän
tietäisi sinutkin petturiksi, vain tuota toista onnellisemmaksi
petturiksi, rakastaisikohan hän silloin sinua?
... Ja jos hän todella olisi kuolettavasti rakastunut sinuun,
millaista olisi sinun, millaista hänen elämänsä, jos ottaisit vastaan
hänen rakkautensa? Silloin sinä olisit erottamattomasti yhdistetty
Noëmiin. Silloin on sinun viettäminen kaksoiselämää, joista kumpikin
on valheellista. Tahdotko sitoa kohtalosi kahtaalle? Niin pian kuin
jätät toisen tai toisen, seuraa levottomuus sinua. Toisaalla sinä
olet vapiseva rakkautesi, toisaalla kunniasi vuoksi.
... Vaimosi ei sinua rakasta, mutta on sinulle uskollinen kuin
kulta. Sinä kärsit, mutta eikö Timeakin kärsi? Ja teidän molempien
kärsimykset eivät ole hänen syytään, vaan yksinomaan sinun. Sinä olet
varastanut hänen aarteensa ja sen jälkeen hänen vapautensa; tahdotko
nyt varastaa häneltä uskollisuutesikin, jonka olet antanut hänelle
lunnaaksi?
... Hän ei luultavasti milloinkaan ole saava kuulla mitään, eikä asia
niin ollen ole tuottava hänelle mitään tuskaa. Sinä olet näihinkin
saakka viettänyt aikasi poissa kotoa. Kauppiaan on liikeasioissaan
vaellettava kaukaisissa maissa, toisissa maanosissa. Keväästä
syksyyn saatat olla täällä, ilman että kukaan kiinnittää huomiota
poissaoloosi. Ja jos joku sinulta kysyy, missä olet ollut, vastaat
vain: Virkamatkoilla.
... Mutta miten on tytön käyvä?
... Noëmi ei olekaan sellainen kevytmielinen letukka, joka voitaisiin
tänään uhrata himojen tyydytykseen ja jolle huomenna kyllästyttyä
annetaan palkkioksi suuri summa ja joka sitten kyllä etsii lohdutusta
muualta. Hänen isänsäkin on kuollut tekemällä itsemurhan. Tällä
sydämellä ei käy leikkiminen.
... Ja jos se siunaus, jota rakastava pariskunta rukoilee Jumalalta,
lankeaisi osaksesi siellä, missä et ole sitä anonutkaan. Miten
on silloin käyvä vaimosi, miten perheesi, jolla ei _ihmislakien_
mukaisesti ole mitään oikeuksia sinuun, yhtävähän kuin sinulla heihin?
... Noëmi ei olekkaan tavallinen tyttö, joka antaisi leikitellä
kanssaan mielin määrin. Hän ottaa sydämesi kokonaan itselleen ja
antaa omansa sinulle sijaan. Kuinka sinä saatat ottaa päällesi
sellaisen vastuun? Kuinka tahtoisit auttaa häntä siitä kurjuudesta,
johon syökset hänet?
... Tahdotko öisiin unelmiisi manata _lapsensurmaajan_ tai
itsemurhaajan kuvan?
... Ja sitäpaitsi on olemassa vieläkin yksi este. Kuinka saisit sen
pois tieltä? Se on hylätty kosija! Tästä viekkaasta seikkailijasta ei
uusi ilkityö ole minkäänarvoinen; hän kykenee kaikkeen ja on vainoava
sinua vaikka toiseen maanosaan asti, hän on sulkeva tiesi, jos
aiot ottaa askeleenkaan eteenpäin elämäsi polulla, hän on vainoava
tietoonsa salaisuutesi ja kiusaava sinua ikäsi kaiken. Hänestä et
ole pääsevä eroon millään hinnalla, et edes suurimmilla uhreilla.
Hän on vihassaan oleva sitkeämpi vainooja kuin on rakkaudessaan se
nainen, joka alttarilla on vannonut uskollisuutta sinulle. Kuinka
sinä hänestä vapaudut? Joko hän surmaa sinut tai sinä hänet. Ihana
sukulaisuus, joka päättyy mestauslavalla! Ja sinä, onnenpoika,
jota kaikki kunnioittavat ja osoittavat hyveen esimerkkinä,
hyväntekeväisyyden saarnaajana, sinä asetut asemaan, jossa saat aina
olla valmiina joutumaan esille rikosjutussa.
Timar otti hatun päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Leuto
kevättuuli viilensi vienosti hänen polttavia ohimoitaan.
Hän koetti puolustautua raskaita syytöksiä vastaan.
... Enkö minä siis milloinkaan saisi iloita olemassaolostani?
Neljänkymmenen vuoden aikana minä en ole muuta tehnyt kuin noussut
aikaisin ylös, mennyt myöhään nukkumaan ja koko päivän ponnistanut
... minkä vuoksi? Että toisten olisi hyvä, mutta ei minun.
... Miksi minä olen onneton omassa kodissani?
... Enkö minä mennyt valittuani vastaan hehkuvasti rakastaen? Enkö
minä jumaloinut vaimoani? Eikö hänen kylmyytensä saattanut minua
epätoivoiseksi? Hän ei minua rakasta!
... Olenko minä anastanut hänen omaisuutensa? Se ei ole totta. Minä
olen pelastanut sen hänelle. Jos minä löytäessäni olisin antanut sen
hänen holhoojalleen, niin tämä olisi hävittänyt kaiken ja nyt hänen
olisi käytävä kerjuulla. Mutta nyt hän sitävastoin omistaa kaiken,
mikä kuului hänelle. Itselleni en ole pidättänyt mitään muuta kuin ne
vaatteet, jotka ovat ylläni. Minäkö olisin varas?
Noëmi rakastaa minua. Sitä asiaa ei nyt voi enää auttaa. Hän on
rakastanut minua jo ensi näkemästä asti.
... Onko hän oleva onnellinen, jollen minä palaa hänen luokseen?
... Enkö minä häntä surmaa, jos väistän häntä? Enkö pakota häntä
itsemurhaan, jollen milloinkaan palaa takaisin?
Tällä saarella, joka on etäällä maailmasta, eivät yhteiskunnalliset
ja kirkolliset lait merkitse mitään; siellä on vain tosi, puhdas
luonnontunne vallalla. Eikö siis siellä asu todellinen onni, joka on
paennut hullua maailmaa?
... Ja mitä voisi tuo pojanhupakko, joka tunkeutuu väliimme, tehdä
minulle? Hän tarvitsee vain rahaa, eikä sitä minulta puutu. Minä
maksan hänelle ja hän on jättävä minut rauhaan. Miksi minä häntä
pelkäisin?
Kevättuuli suhisi nuorten poppelien oksissa.
Tässä polku teki mutkan ja siinä oli risumaja, jonka sisäänkäytävä
oli karhunmarjapensaiden peitossa.
Timar kuivasi hien otsaltaan ja pani hatun päähänsä.
Hänen sovittava henkensä puhui taas:
... Onhan totta, ettei sinulla ole mitään koko maailmassa, joka
ilahuttaisi sydäntäsi. Elämäsi on yksinäistä ja hyljättyä, mutta
levollista, Illalla levolle laskeutuessasi ajattelet: "Taaskin on
yksi iloton päivä mennyt" -- mutta sinä ajattelet myös: "Minä saatan
rauhassa mennä levolle, minä en ole rikkonut ketään vastaan, eikä
mikään rikos paina mieltäni." Uhraisitko tämän omantunnonrauhan
ilosta, jotka vievät unesi?
Tähän vastasi vastustava henki:
... Mutta ken voi sanoa synniksi rakkautta ja hyveeksi kärsimystä?
Ken on nähnyt ne kaksi enkeliä, joista toinen, Jumalan oikealla
kädellä istuen, kirjoittaa muistiin niiden nimet, jotka kärsivät ja
kieltäytyvät, sillä aikaa kuin toinen kirjoittaa mustaan kirjaan
niiden nimet, jotka rakastavat eivätkä halveksi maallista autuutta?
Hänen näin mietiskellessään paukahti kaksi laukausta aivan hänen
läheisyydessään ja hänen päänsä päällä vingahti kahden luodin kaamea
ääni, joka muistuttaa ampiaisen surinaa tai kuolinharpun säveltä.
Kahden luodin lävistämänä putosi Mikaelin hattu pensaikkoon.
Molemmat laukaukset tulivat rappeutuneesta mökistä. Ensi
silmänräpäyksessä lamautuivat Mikaelin jäsenet kauhusta; nämä kaksi
laukausta olivat tulleet ikäänkuin vastaukseksi hänen suloisiin
ajatuksiinsa. Hänen ruumiinsa läpi kulki väristys. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä tukahutti kauhistuksen tunteen esiinpursuva raivo.
Hän tempaisi kiväärin olaltaan, jännitti molemmat hanat ja syöksyi
raivokkaana majaa kohti, jonka aukoista äsken laukaistujen laukausten
savu vielä tuprusi.
Hänen pyssynpiippunsa edessä seisoi vapiseva mies: Teodor Kristyan.
Tyhjäksi ammuttu kaksoispistooli oli vielä hänen kädessään; hän piti
sitä nyt edessään ikäänkuin puolustaakseen kasvojaan ja vapisi koko
ruumiissaan.
"Vai niin, sinäkö se oletkin!" huusi Mikael.
"Armoa!" soperteli vapiseva olento, heitti aseen luotaan ja rukoillen
ojensi molemmat kätensä Mikaelia kohti. Hänen polvensa löivät yhteen,
ja hän saattoi tuskin pysyä jaloillaan. Hänen kasvonsa olivat
kuolonkalpeat, hänen silmänsä kiillottomat; hän oli enemmän kuollut
kuin elävä.
Timar sai nyt takaisin itsehillitsemiskyvyn. Kauhistus ja raivo
haihtuivat. Hän antoi kohotetun pyssynsä vaipua.
"Tule lähemmä!" hän sanoi levollisesti salamurhaajalle.
"En uskalla", sammalsi tämä painautuen risuseinää vasten; "te
surmaatte minut."
"Älä pelkää, en minä tahdo henkeäsi. Kas niin" -- hän laukaisi
pyssynsä ilmaan -- "nyt olen minäkin aseeton, eikä sinulla enää ole
syytä pelätä henkeäsi."
Teodor hoippuroi ulos majasta.
"Sinä tahdoit tappaa minut", sanoi Mikael. "Onneton! Säälin sinua."
Nuori rikollinen ei uskaltanut katsoa häneen.
"Teodor Kristyan! Sinä olet vielä nuori ja olit kuitenkin vähällä
tulla murhaajaksi! Se ei sinulle onnistunut. Tutki itseäsi! Sinä
et ole häijyluontoinen; toiset ovat myrkyttäneet sielusi. Minä
tunnen sinun elämäsi tarinan, minä annan sinulle anteeksi. Sinulla
on hyviä taipumuksia, mutta sinä käytät niitä väärin. Sinä olet
tyhjäntoimittaja, mies, joka petät koko maailmaa. Saattaako sinua
miellyttää sellainen elämä? Mahdotonta! Alota uutta. Tahdotko,
että hankin sinulle paikan, jossa voit saada koetella kykyäsi ja
rehellisesti ansaita leipäsi? Minulla on useita suhteita; Voin ja
tahdon hankkia sinulle toimen. Tuossa käteni!"
Murhaaja heittäytyi polvilleen sen ihmisen eteen, jonka hengen hän
oli tahtonut ottaa, tarttui hänen ojennettuun käteensä molemmin käsin
ja peitti sen suudelmillaan, koko ajan kiihkeästi nyyhkyttäen.
"Oi, herrani, te olette ensimmäinen ihminen, joka puhuttelette
minua noin. Sallikaa minun laskeutua polvilleni edessänne. Aina
poika-ajoistani asti on minua ajettu kuin koiraa ovelta ovelle; minun
on täytynyt varastaa, peijata ja petkuttaa itselleni jok'ikinen
suupala. Ei kukaan ole minulle kättään ojentanut, lukuunottamatta
erästä, joka oli minuakin huonompi ja joka johdatti minut väärälle
tielle. Minä olen viettänyt häpeällistä, kurjaa elämää, joka on ollut
täynnä petosta ja kavaluutta ja minun täytyy vapista jokaisen tutun
ihmisen edessä, jonka kohtaan. Ja nyt te ojennatte minulle kätenne,
te, jota minä rosvon tavoin olen väijynyt monet päivät, te tahdotte
pelastaa minun henkeni. Antakaa minun maata jalkojenne juuressa
kuuntelemassa käskyjänne."
"Nouse ylös! Minä en rakasta haikeita tunnenäytelmiä. Miehen
kyyneleet herättävät minussa aina epäluuloa."
"Olette oikeassa", sanoi Teodor Kristyan, "ja etenkin tällaisen
kuuluisan näyttelijän näyttelemänä, joka heti on purskahtanut itkuun,
kun joku on sanonut: 'he, tuossa ropo, itkeppä hiukkasen.' Minua ei
nytkään uskota, kun todella itken. Minä tukahutan kyllä kyyneleeni."
"Ja sitäkin paremmin, koska aikomukseni ei suinkaan ole pitää teille
siveyssaarnaa, vaan ainoastaan puhua sangen kuivasta asiasta. Te
mainitsitte tässä taannoin suhteistanne Scaramelliin ja matkasta
Brasiliaan."
"Se oli kaikki valhetta."
"Niin arvelinkin. Te ette siis ole missään suhteissa Scaramelliin?"
"Olen ennen ollut, mutta en ole enää."
"Oletteko paennut, vai onko teidät ajettu pois?"
"Paennut."
"Teille uskottuine rahoinenne?"
"Kolme tai neljäsataa guldenia mukanani."
"Sanokaamme niitä olleen viisisataa. Eikö teillä olisi halua itse
viedä niitä takaisin? Minä olen liikeasioissa mainitun kauppahuoneen
kanssa."
"Minä en mielelläni jäisi sinne."
"Miten on laita Brasilian-matkan?"
"Siinä kertomuksessa ei ole ainoatakaan totuuden sanaa; sieltä ei
saada mitään laivanrakennuspuita."
"Kaikkein vähimmin sellaisia, joita mainitsitte. Joukossahan oli
väripuitakin."
Teodor hymyili.
"Tosiasia on se, että aioin myydä saaren puut eräälle
kalkinpolttajalle, saadakseni hiukan rahaa. Terese arvasi heti oikeat
aikeeni."
"Te ette siis tulleet hänen luokseen rakkaudesta Noëmiin?"
"Ei, minulla on vaimoja joka maassa, missä olen matkustellut."
"Hm! -- Minä tiedän sangen edullisen toimen teille Brasiliassa,
asiamiehenpaikan eräässä uudessa liikkeessä. Siinä vaaditaan unkarin,
saksan, italian, englannin ja espanjan kielten taitoa."
"Minä puhun ja kirjoitan kaikkia näitä kieliä."
"Tiedän sen, ja senlisäksi vielä kreikan, turkin, puolan ja venäjän
kieltä. Te olette nerokas ihminen. Minä hankin siis teille tämän
toimen, jossa voitte käyttää kykyänne rehellisellä tavalla. Virassa
on kolmentuhannen dollarin vuositulot ja sitäpaitsi määrätty
prosentti liikkeen voitosta. Teistä itsestänne riippuu, kuinka suuri
se on oleva."
Teodor ei tiennyt, tuliko hänen uskoa omia korviaan. Mutta hän oli
niin tottunut näyttelemään, että hän nyt tuntiessaan todellista
kiitollisuutta, ei uskaltanut osoittaa sitä, pelosta, että se taas
käsitettäisiin näyttelemiseksi.
"Tarkoitatteko totta, herra?"
"Mitä syytä minulla olisi laskea leikkiä tässä, tällä hetkellä ja
teidän kanssanne? Te olette uhannut elämääni -- minun on saatava
varmuus siitä, että ette sitä, enää tee. Omatuntoni estää minut
raivaamasta teitä tieltäni. Minun on siis oman turvallisuuteni tähden
koetettava tehdä teistä hyvä ihminen. Kun te olette onnellisessa
asemassa, ei minun tarvitse enää pelätä teitä. Nyt kaiketi käsitätte
menettelytapani. Ottakaa tässä lompakkoni todisteeksi siitä,
että tarjoukseni on rehellisellä mielellä tehty. Siitä löydätte
tarvittavat matkarahat Triestiin ja todennäköisesti niin paljon, kuin
olette velkaa Scaramellille. Triestissä tapaatte edellänne kirjeen,
joka antaa lähempiä tietoja. Ja nyt menemme toinen oikealle, toinen
vasemmalle."
Teodorin käsi vapisi ottaessaan ojennetun lompakon.
Mikael otti maasta läpiammutun lakkinsa.
"Ja nyt saatte itse arvostella kahta laukaustanne, miten haluatte.
Jos ne olivat salamurhaajan, niin on teillä kyllin syytä välttää
kohtaamasta minua sellaisella paikalla, missä laki on voimassa. --
Jos taasen ne olivat loukkaantuneen ritarin, niin tietäkää, että ensi
kerralla on minun vuoroni ampua..."
Teodor Kristyan paljasti rintansa huudahtaen intohimoisesti:
"Ampukaa minut, jos vielä kerran astun silmäinne eteen! Ampukaa minut
kuoliaaksi kuin hullun koiran!"
Hän otti maasta laukaistun pistoolinsa ja painoi sen Timarin käteen.
"Ampukaa minut omalla pistoolillani, jos minut vielä joskus
kohtaatte! Älkää silloin kyselkö, älkää puhuko mitään, ampukaa vaan!"
Eikä hän hellittänyt, ennenkuin Mikael oli ottanut pistoolin ja
pistänyt sen metsästyslaukkuunsa.
"Jääkää hyvästi!" sanoi Timar ja läksi.
Teodor seisoi hetkisen seuraten häntä silmillään. Vihdoin hän juoksi
hänen jälkeensä pidättäen häntä.
"Herrani, vielä sananen! Te olette tehnyt minusta uuden ihmisen.
-- Sallikaa minun kirjoittaessani teille alkaa sanoilla: 'Isäni!'
Näihin sanoihin on mielestäni aina kätkeytynyt pelkoa ja inhoa,
antakaa niiden tästä lähtien tulla minulle luottavaisuuden ja onnen
lähteeksi. -- Isäni, isäni!"
Teodor suuteli kiihkeästi Timarin kättä, syöksyi pois, heittäytyi
ensimmäisen pensaan taa, joka kätki hänet Mikaelin katseilta, kätki
kasvonsa ruohoon ja itki -- todellisia, rehellisiä kyyneleitä.
* * * * *
Pikku Noëmi parka seisoi kauan aikaa akaasiapuun alla, siinä missä
oli lausunut jäähyväiset Mikaelille.
Terese, jonka mielestä tytär oli viipynyt liian kauan oli lähtenyt
etsimään ja istui nyt ruohikossa hänen vieressään. Jotakin tehdäkseen
hän oli ottanut esiin sukankutimensa.
Äkkiä Noëmi kirkaisi:
"Äiti, kuulitko? Kaksi laukausta toisella rannalla!"
He kuuntelivat. Helteisessä ilmassa vallitsi syvä hiljaisuus.
"Nyt taas kaksi laukausta! Äiti, mitä tämä merkitsee?"
Terese yritti häntä rauhoittaa.
"Ne ovat metsästäjiä, lapsi kulta."
Mutta Noëmi kalpeni kuin akaasiankukka hänen päänsä päällä. Hän
painoi käsillään sydäntään, sopertaen:
"Oi, ei, ei! Hän ei enää milloinkaan ole palaava takaisin!"
Ja nyt häntä ahdisti, ettei hän ollut sanonut tuota pientä "sinä"
sanaa, jota hän niin lämpimästi oli häneltä pyytänyt.
* * * * *
"Mestari Fabula", sanoi Timar uskolliselle tarkastusmiehelleen, "tänä
vuonna emme vie viljaa Raabiin emmekä Komorniin."
"Mitä me sitten sillä teemme?"
"Me jauhatamme sen täällä. Minulla on maatilallani kaksi myllyä
ja sitäpaitsi vuokraamme kolmekymmentä Tonava-myllyä, jotka pian
suorittavat työn."
"Mutta silloin on meidän myös perustettava äärettömän suuri
jauhomyymälä voidaksemme myydä niin paljon jauhoja."
"Siitäkin olen pitävä huolen. Me kuljetamme jauhot säkeissä, pienillä
aluksilla vastavirtaa Karlsburgiin. Siellä me lastaamme säkit härkä
vaunuihin, viedäksemme ne sitten Triestiin. Triestissä on laivani jo
lähtövalmiina, viedäkseen tynnyreihin sullotut jauhot Brasiliaan."
"Brasiliaanko?" huudahti Fabula ihmeissään. "Mutta sinne minä en
seuraakaan mukana!"
"En aiokaan lähettää sinua sinne, mestari Fabula. Teidän toimeksenne
jää vain huolehtia siitä, mitä Triestissä on tehtävä, sekä
jauhatuksesta että sinne kuletuksesta. Minä annan jo tänäpäivänä
työnjohtajalle ja mylläreille käskyt, ja te saatte poissaollessani
johtaa asioita aivan kuin minä olisin itse mukana."
"Kiitoksia paljon", sanoi Fabula pudistellen päätään herra
Levetinczyn poistuessa huoneesta.
"Tässä taas yksi hänen hirveitä tyhmiä päähänpistojaan!" mutisi
hän itsekseen, tosin niin äänekkäästi, että toisetkin saattoivat
kuulla. "Miten kannattaisi lähettää jauhoja Unkarista Brasiliaan?
Niinkuin en minä tietäisi, missä Brasilia on! Mitä hyötyä minulla
sitten olisi ollut maantiedon lukemisesta hänen ylhäisyytensä
herra Onodyn johdolla? Brasilia, pääkaupunki Rio Janeiro; sieltä
viedään ulos pumpulia ja tupakkaa, sokeria ja kahvia; siellä on
mitä oivallisimpia timanttikaivoksia. Asukkaat ovat intiaaneja,
portugalilaisia, hollantilaisia, englantilaisia ja saksalaisia. Nyt
tahtoisin nähdä, milloin unkarilaisetkin tulevat näiden omituisten
ihmisten luetteloon. Ja lisäksi jauhoja myymään! Maahan, jossa on
kokonaisia metsiä, joiden runkojen sisältä saadaan jauhoja ja ryynejä
ja toisia, joiden oksilla kasvaa leipää. Ei tarvita muuta kuin poimia
sitä ja syödä. Ja sellaiseen maahan tarvittaisiin jauhoja muualta!
Ensinnäkin ne ummehtuvat ennen perille tuloaan. Toiseksi ei siellä
kukaan osta meidän jauhojamme. Kolmanneksi ei niistä rahoista, jotka
Brasiliasta saadaan, ikänä nähdä edes vilaustakaan. Kuinka niitä
tänne saataisiin? Sinne ei lähde ainoakaan viskaali eikä alituomari.
Lyhyesti sanoen, siinä taas ennen kuulumaton tyhmyys, joka kaikkien
hämmästykseksi on saava ihmeellisen onnellisen ratkaisun, kuten
kaikki muutkin tyhmyydet, joita herra Levetinczy on tehnyt, enkä minä
suinkaan epäile, etteivät jauholaivamme tule takaisin kultajauholla
lastattuina. Mutta siitä huolimatta on se mielestäni tyhmyys ja on
sellaisena pysyvä."
Herra Fabula oli aivan oikeassa. Timarkin oli miltei samaa mieltä
kuin hän.
Hän pani alttiiksi vähintäin satatuhatta guldenia tässä
jauholastauksessa.
Tämä päähänpisto ei muutoin ollut syntynyt tänä päivänä. Hän oli
jo kauan hautonut mielessään ajatusta, että unkarilainen kauppias
voisi asettaa itselleen korkeamman päämäärän kuin oli viljalaivojen
kulettaminen ja viljasopimuskirjojen tekeminen; parhaassa tapauksessa
voi saavuttaa korkeiden virkamiesten suosion ja saada valtion
kustannuksella johdetuksi kanavia omalle alueelleen, vuokrata
valtiontiloja mitättömällä maksulla, lainata jalomielisesti rahaa
velkaisille tilanomistajille viidenkymmenen prosentin korkoa
vastaan ja tällä tavoin koota kurjan miljoonan toisensa jälkeen.
Eikö unkarilaisella kauppiaalla olisi mahdollisuuksia vapaampiin,
rohkeampiin toimenpiteisiin kuin ovat nämä poroporvarilliset toimet?
Eikö meidän olisi mahdollista saavuttaa arvossapidettyä asemaa
maailman markkinoilla niiden tuotteiden avulla, joissa teollisuutemme
kestäisi kilpailun muiden maiden kanssa?
Jauhojen ulosvienti oli hänen vanha suunnitelmansa. Parantaakseen
vientimahdollisuuksia hän oli parantanut myllyjään ja rakennuttanut
suuren kauppalaivan Triestissä. Ainoa aihe päätökseen tekemiseen oli
kuitenkin Noëmi, ja kun Timar oli kohdannut Teodor Kristyanin, oli
päätös kypsynyt teoksi.
Ulosvienti oli nyt hänelle sivuseikka. Pääasia oli saada puolet
maapalloa itsensä ja tuon ihmisen välille.
Jokainen, joka näki, miten uupumatta Timar työskenteli viikkokausia,
miten hän riensi myllyltä toiselle ja sieltä taas takaisin
laivoilleen, miten hän, niiden tultua lähtövalmiiksi, kiirehti niiden
lähtöä, miten hän mieskohtaisesti valvoi joka kuljetusta -- jokainen,
joka näki sen, sanoi:
"Hän on kauppamiehen ihanne. Tämä mies on määrättömän rikas, hänellä
on työnjohtajat, asia- ja toimitusmiehet ja kuitenkin hän itse valvoo
kaikkea pikku kauppiaan tavoin. Hän osaa hoitaa liikeasioita."
(Jospa he olisivat tienneet, mitä tämä asia koski!)
Kolmen viikon kuluttua oli unkarilaisilla jauhoilla lastattu laiva
lähtövalmiina. Laivan nimi oli "Pannonia."
Se oli kaunis, kolmimastoinen pikapurjehtija. Fabulakin, joka oli
läsnä jauhojen lastauksessa, kiitteli sitä.
Timar ei itse nähnyt laivaa. Hän ei edes matkustanut Triestiin
näkemään sen lähtöä. Näinä kolmena viikkona hän oleskeli alituisesti
Levetinczyssä tai Pancsovassa. Koko toimi kulki Scaramellin nimessä.
Timarilla oli syytä pysytellä leikin ulkopuolella.
Kaikki sovittiin kirjallisesti valtuutetun Scaramellin yhtiön kanssa.
Mutta eräänä päivänä hän sai kirjeen Teodor Kristyanilta. Avatessaan
sen, hämmästyi hän löytäessään sisältä rahoja, sadan guldenin
setelin. Kirjeen sisältö oli seuraava:
Isäni!
Lukiessanne näitä rivejä olen minä jo kaukana merellä, komeassa
"Pannoniassa", Scaramelli-yhtiön brasilialaisena asiamiehenä.
Ottakaa vastaan mitä lämpimimmät kiitokset hyväntahtoisesta
suosituksestanne! Kauppayhtiö on maksanut palkkani kahdelta
kuulta Minä lähetän nämä sata guldenia pyytäen teitä olemaan
ystävällinen ja viemään ne Pancsovassa olevan "Valkoisen laivan"
isännälle. Olen velassa tuolle kunnon ukolle tämän summan ja
maksan nyt kiitollisuudella velkani Taivas siunatkoon teitä
hyvyydestänne minua kohtaan!
Timar hengitti nyt helpommin. Nuorukainen oli tehnyt parannuksen. Hän
muistelee jo vanhoja velkojaan ja maksaa niitä.
Kuinka suloista onkaan johdattaa harhaaneksynyttä takaisin oikealle
tielle, ihmisyyden ja kunnian tielle, vetää liejuun tallattu helmi
loasta puhdistettuna valoon! Eikö se ole tosi kristillistä? Sinä olet
jalo ihminen!
Jospa nyt vain ei syyttäjä hänen sisällään olisi vastustanut:
... Sinä et iloitse siitä, että olet pelastanut ihmisen, vaan siitä,
että olet päässyt vapaaksi tuosta miehestä jos saisit tiedon,
että kiivas myrsky on haudannut laivasi miehineen kaikkineen
meren pohjaan, kuinka iloitsisitkaan silloin! Sinä et ajattele
jauhokauppaa, et voittoja etkä vahinkoja, vaan sinä ajattelet,
että La Platan ja Amazonjoen rämeistä nousee joka kesä hirvittävä,
hävittävä haamu, keltainen kuume, joka tiikerin tavoin väijyy
äskettäin maahan muuttaneita muukalaisia ja valitsee aina sadasta
kuusikymmentä uhria. Eikö hänkin voisi olla yksi niistä?
... Sinä olet murhaaja!
... Tai vieläkin luultavampaa on, että tämä kevytmielinen,
kuumaverinen nuorukainen joutuu tässä väkevien intohimojen maassa
pelihelvettien ja kreolilaisnaisten kauniiden silmien uhriksi ja että
hän tuhlaa hänelle uskotut rahasummat, että hänestä tulee rikollinen,
pakolainen ja siten on hän sinulle ja koko maailmalle kuollut,
Senvuoksi sinä nyt jo edeltäkäsin iloitset.
... Sinä olet murhaaja!
Timar tunsi itse asiassa samaa iloa kuin se, jonka on onnistunut
surmata joku ihminen, iloa, johon sekaantui raskaita itsesyytöksiä ja
pöyristyttäviä aavistuksia.
* * * * *
Tästä päivästä lähtien näytti Timar aivan muuttuneen. Tuskin häntä
enää tunsi samaksi mieheksi.
Muutoin niin kylmäverinen mies osoitti kaikessa, mihin ryhtyi,
tavatonta levottomuutta. Hän antoi ristiriitaisia käskyjä ja unohti
jo tunnin perästä antamansa määräykset. Lähdettyään matkaan palasi
hän puolitiestä. Hän alkoi vetäytyä pois liiketoimista eikä edes
hoitanut tärkeimpiä asioitaan. Toisinaan hän oli niin ärtyinen, että
hänen vihansa kuohahti joka laiminlyönnistä. Usein nähtiin hänen
käyskentelevän edes takaisin Tonavan rannalla näöltään kuin mies,
joka on vajoamaisillaan mielipuolisuuteen, jonka oireet ilmenevät
siinä, että hän aina tahtoo pois kotoaan. Toisinaan hän sulkeutui
huoneeseensa eikä päästänyt ketään sisälle.
Kirjeitä, joita hänelle saapui maailman kaikilta ääriltä, makasi
kasottain hänen pöydällään avaamattomina. Tuo viisas mies ei osannut
ajatella muuta kuin kultakutrista tyttöä, jonka hän viimeksi näki
seisomassa saaren rannalla käsivarsi nojaten puunrunkoon ja pää
alaspainuneena.
Toisinaan hän päätti palata hänen luokseen, toisinaan repiä hänen
muistonsa rinnastaan. Hän alkoi tulla taikauskoiseksi. Hän odotti
taivaallisia näkyjä ja merkkejä, joiden piti ratkaista, kuinka hänen
olisi meneteltävä. Mutta voi, unissa kohtasi hänet alituisesti sama
olento, onnellisena ja kärsivänä, antautuvana ja lohduttavana, ja hän
tuli tästä yhä mielettömämmäksi. Taivaasta ei mitään merkkiä kuulunut.
Eräänä päivänä päätti hän tulla järkiinsä ja ryhtyä uudelleen
toimiinsa. Kenties hänen mielensä rauhoittuisi työssä. Hän istuutui
avaamattoman kirjepinkan ääreen ja alkoi avata kirjeitään.
Seurauksena oli vain, että hän tullessaan kirjeen loppuun jo oli
unohtanut, miten se alkoi. Hän luuli vain koko ajan lukevansa, mitä
noihin rakkaisiin sinisilmiin oli kirjoitettu.
Äkkiä alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti. Hän sai käsiinsä
muita paksumman kirjeen. Hän tunsi sen osotteen käsialan. Se oli
Timealta. Kylmät väreet kulkivat hänen ruumiinsa läpi ja ne saivat
hänet tajuihinsa. Tässä oli taivaallinen merkki. Tämä kirje olisi
ratkaiseva hänen sieluntaistelunsa.
Timea oli kirjoittanut; tuo enkelimäisen hyvä, uskollinen vaimo.
Yksi ainoa hellä sana häneltä ja se on puolisossa tekevä saman
vaikutuksen kuin herättäjän ääni juopuneeseen, joka on nukkunut pois
humalansa. Nämä tutut kirjaimet loihtivat esiin sädekehän ympäröimät
marttyyrinkasvot ja johtavat hänet oikealle tielle.
Kirjeeseen on suljettu jotakin. Kenties hellä yllätys, muistolahja.
Niin, niin! Huomenna on hänen puolisonsa syntymäpäivä. Siitä
kirjeestä on vastaisuudessa tuleva kalleus, arvokas muisto.
Rikottuaan sinetin avasi Mikael varovasti kirjeen. Ensimmäinen, mitä
hän näki, oli avain, joka putosi kuoresta -- hänen kirjoituspöytänsä
avain.
Kirje kuului näin:
Kallis puolisoni!
Olette unohtanut avaimen kirjoituspöytänne laatikon suulle.
Jotta ette olisi levoton asiasta, lähetän sen teille. Jumala
teitä siunatkoon!
Timea.
Eikö mitään muuta!
Timar oli unohtanut ottaa avaimen pois silloin, kun Atalia tuona
kauheana yönä, jolloin hän oli palannut takaisin kotiinsa, oli
saattanut hänen sielunsa kuohuksiin. Ei siis mitään muuta kuin tämä
avain, eikä sen mukana muuta kuin pari kylmää riviä!
Alakuloisena laski Timar kirjeen käsistään. Mutta äkkiä välähti hänen
aivoihinsa kamala ajatus.
Timea on kenties löytäessään laatikon avoimena tutkinut samalla sen
sisällön. Naiset ovat uteliaita ja heille tuollainen on tavallista...
Mutta jos hän on katsonut laatikkoon, niin on hän myös löytänyt
jotakin, joka varmasti oli hänelle tuttua... Muuttaessaan Ali
Tshorbadshin aarteita rahaksi oli Timar ollut kyllin varovainen
pidättääkseen itselleen taide-esineitä, jotka helposti olisivat
johtaneet jäljille, jos olisivat joutuneet kaupattaviksi. Hän
oli kaiken kaikkiaan myönyt vain juottamattomat timantit. Muiden
kalleuksien joukossa oli timanttiin juotettu medaljonki, jonka
sisällä oli pienoisvalokuva. Se esitti nuorta naista, jonka
kasvonpiirteet huomattavasti muistuttivat Timean piirteitä. Se oli
luultavasti hänen äitinsä, erään kreikattaren kuva. Jos Timea nyt
on löytänyt tämän valokuvan laatikosta, silloin hän tietää kaiken.
Hän on heti tuntenut äitinsä piirteet ja päättänyt siitä tämän korun
kuuluneen isälleen. Tämä seikka taasen on johtanut siihen tulokseen,
että isän aarteet ovat joutuneet Timarin käsiin, ja siten on hänelle
helposti käyvä selväksi, miten Timarista tuli rikas, samoinkuin
sekin, että Timar on nainut hänet hänen omien aarteidensa hinnasta.
Jos Timea on ollut utelias, tietää hän nyt kaikki -- ja silloin hän
halveksii puolisoaan.
Ja eikö kirje todista sitä? Eikö avaimen lähettäminen ole selvä
todistuskappale? Eikö hän tahdo siten osoittaa puolisolleen tulleensa
tämän salaisuuden perille?
Tämä ajatus ratkaisi, valitsisiko hän tien ylös -- vaiko alaspäin. --
Alaspäin?
"Nyt voi se olla yhdentekevää", hän ajatteli. "Vaimoni silmissä olen
minä jo paljastettu. Hänelle en enää voi näytellä 'kultapojan',
ylevämielisen, anteliaan, jalon hyväntekijän osaa! Hän on jo nähnyt,
mikä olen. Nyt on minulla vain mahdollisuus kulkea alaspäin!"
Hän oli jo päättänyt palata saarelle. Mutta hän ei sentään halunnut
palata kuin lyöty vihollinen.
Hän kirjoitti Timealle kirjeen, jossa pyysi tämän vastaanottamaan
ja avaamaan kaikki kirjeet, jotka hänen poissaollessaan saapuivat
Komornissa olevaan taloon sekä, jos mahdollista, kertomaan niiden
sisällyksen hänen asianajajalleen, mutta milloin oli tehtävä päätös
tai solmittava kauppa, toimimaan omin neuvoin Timarin nimessä,
ottamaan vastaan ja antamaan ulos rahaa aivan oman mielensä mukaan.
Samalla hän lähetti kirjoituspöydän avaimen takaisin, että se olisi
käsillä, jos sieltä olisi tarvis hakea jotakin asiakirjaa.
Näin hän pelasi valttinsa. Tuntiessaan, että oltiin hänen
salaisuutensa jäljillä, hän riensi johdattamaan huomiota vieläkin
lähemmä. Kenties se juuri siten ei tulekkaan ilmi. Epäluulon silmä
tarvitsee samoinkuin yölepakonkin, hämärää, pimeyttä; sitä häikäisee
kirkas päivänvalo.
Senjälkeen hän lähetti ohjeita asiamiehilleen. Hän sanoi heille
aikovansa lähteä pitkälle matkalle, mutta ei ilmaissut, minne.
Kaikki ilmoitukset, jotka koskivat häntä, voisivat he osottaa hänen
vaimolleen.
Myöhään iltapäivällä hän lähti vuokravaunuilla. Hän tahtoi eksyttää
jäljiltään takaa-ajajat ja siksi hän ei ajanut omillaan.
Vielä pari päivää sitten hän oli ollut taikauskoinen. Hän oli
odottanut merkkiä taivaasta. Nyt hän ei välittänyt siitä. Hän oli
vakavasti päättänyt palata saarelle.
Mutta nyt koetti taivas pelottaa häntä onnettomuuden enteillä,
koettipa väkisinkin estää hänen matkansa, Iltapuolella, kun Tonavan
poppelit jo tulivat näkyviin, näyttäytyi taivaalla äkkiä punertava,
maanruskea pilvenlonkare, joka kokoontuen kiisi nopeasti. Kuski alkoi
huoata ja rukoilla; mutta kun luonnonilmiö, joka näytti savupilveltä,
tuli lähemmä, muuttuivat hänen rukouksensa kirouksiksi.
"Galambocz'in hyttyset tulevat!"
Näitä paholaisen luomia oleskelee triljoonia Galambocz'in
kallioluolissa. Äkkiä ne parveillen leijailivat ulos luolista, ja
jos ne laskeutuvat maahan, niin on se niiden elävien olentojen tuho,
jotka sattuvat olemaan ulkosalla. Tuollainen hyttysparvi peitti
nyt tasangon, jonka yli Timarin oli ajaminen. Pienet pistimillä
varustetut hyönteiset laskeutuivat molempien hevosten päälle,
ryömivät niiden silmiin ja korviin ja sieramiin. Eläimet säikkyivät
eikä niitä voinut hillitä. Ne raivoisina kääntyivät vaunuineen ja
syöksyivät hillittöminä koillista kohti. Timar hyppäsi ulos vaunuista
henkensä uhalla. Hyppäys onnistuikin ja hän tuli maahan, taittamatta
jalkojaan ja käsiään. Hevoset laukkasivat ajopelineen eteenpäin.
Jos hän yhä vielä olisi uskonut enteitä, niin olisi tämä tapaus ollut
omiaan käännyttämään hänet takaisin.
Mutta hän oli nyt itsepäinen. Hänhän kulki nyt tietä, jota käyden
ihminen ei enää huuda Jumalaa avukseen. Nyt hän tahtoi kulkea sinne,
minne Noëmi häntä veti ja Timea syöksi. Etelä- ja pohjoisnapa,
taipumus ja itsepäisyys ajoivat häntä edelleen.
Hypättyään alas vaunuista jatkoi Timar matkaa jalan metsäistä Tonavan
rantaa pitkin. Hänen pyssynsä oli jäänyt vaunuihin, tyhjin käsin hän
oli pelastunut.
Hän teki itselleen kepin viidakosta; se oli hänen ainoa aseensa.
Sillä varustettuna hän yritti raivata itselleen tietä pensaikon
lävitse. Siellä hän eksyi, hämärä yllätti hänet, ja kuta kauemmas hän
samoili, sitä vaikeammaksi kävi hänen löytää ulos metsästä.
Vihdoin viimein hän sattui risumajalle ja päätti jäädä sinne yöksi.
Hän kokosi risuja ja laittoi tulen majan eteen. Onneksi oli
metsästyslaukku ollut hänen selässään hänen hypätessään ulos
vaunuista. Siinä oli leipää ja sianlihaa. Hän paistoi lihan
tulella ja pani sen leivälleen. Metsästyslaukusta hän löysi sen
kaksoispistoolin, jolla Teodor oli ampunut häntä majasta. Kenties
juuri tästä majasta? Mahdollisesti se olikin sama.
Pistoolia hän ei saattanut käyttää, syystä että ruutisarvikin oli
jäänyt vaunuihin. Mutta yhden palveluksen teki pistooli hänelle
sittenkin. Se vahvisti häntä kohtalonuskossaan. Sillä, jota kohti
kaksi laukausta oli turhaan laukaistu, oli varmasti jotakin tekemistä
täällä maailmassa.
Tämä lohdutus olikin hänelle tuiki tarpeen, sillä yön tullen muuttui
tämä luola kauhukuvien temmellyspaikaksi. Sudet ulvoivat aivan
lähellä, ja Timar näki niiden vihreiden silmien kiiluvan pensastossa.
Välistä tuli vanha koirassusi hiiviskellen aina majan takaseinustalle
ja ulvahti siellä kaameasti. Vain tuli saattoi pidättää petoja
etäällä, ja Timar pitikin koko yön sitä vireillä. Jos hän meni
majaan, tunkeutui hänen korviinsa kamala sihinä, jommoisella käärmeet
tervehtivät ihmistä, ja hänen jalkojensa alla kiemurteli hitaasti
muodoton massa. Kenties hän astui kilpikonnien päälle.
Timar viritteli tulta pitkin yötä ja piirteli ilmaan eriskummallisia
kuvia pitkän hiilihankonsa palavalla päällä. Kenties ne olivat hänen
omien ajatustensa hieroglyyfejä.
Mikä surullinen yö. Hän, jolla on koti kaikkine mahdollisine
mukavuuksineen ja oivallisine vuoteineen ja jonka talossa nuori,
kaunis vaimo huolehtii hänestä, hän viettää nyt yötä yksinään
tukahuttavassa, sienien peittämässä majassa, sudet ulvovat hänen
ympärillään, ja hänen päänsä päällä kiemurtelevat vesikäärmeet
risukudoksissa.
Ja tänään on hänen syntymäpäivänsä!
Miellyttävä perhejuhla -- sellaisessa ympäristössä!
Mutta tämä on juuri niin kuin pitääkin. Nyt hän ei tahtoisi olevan
toisin.
Mikael oli hurskas ja harras luonne. Lapsuudesta saakka oli hänellä
ollut tapana rukoilla aamuin ja illoin. Tästä tavastaan hän ei
ollut milloinkaan luopunut ja joka vaarassa, joka surussa, joita
hänen vaiherikkaassa elämässään oli ollut niin runsaasti, hän oli
turvautunut rukoukseen.
Hän uskoi Jumalaan, ja Jumala olikin hänen pelastajansa. Mihin
ikänänsä hän ryhtyikin, se onnistui. Mutta tänä kaameana iltana hän
ei voinut rukoilla, hän ei tahtonut puhua Jumalalle:
"Katso, missä minä vaellan!" Tästä syntymäpäivästään lähtien hän
luopui rukoilemistavastaan. Hän uhmasi kohtaloa.
Aamun alkaessa sarastaa vetäytyivät pedot piiloihinsa. Timar läksi
nyt epäystävällisestä yöleiristään ja löysi pian sen polun, joka
johti suoraan Tonavan rannalle.
Siellä häntä odotti uusi kauhea näky. Tonava oli paisunut hirveästi
ja tulvinut yli äyräittensä.
Oli kevät ja lumi suli, virran keltaiset laineet olivat
kaislanjuurien peittämät. Kalastajamökillä, jonne Timar raivasi
itselleen tien, ja joka seisoi korkealla kummulla, nousi vesi aina
ovenkynnykselle asti. Vene, jonka hän oli jättänyt sinne, oli
sidottuna mökin vieressä seisovaan vanhaan piilipuuhun. Mökissä
ei ollut ainoatakaan ihmistä. Veden ollessa näin korkealla ei voi
kalastaa. Kalastajat olivatkin vieneet pyydyksensä muassaan.
Jos hän olisi rukoillut Jumalalta merkkiä, olisi hän nyt sen saanut.
Tulvinut joki sulki häneltä tien koko majesteetillisellä voimallaan.
Tällaisena aikana ei kukaan uskalla lähteä soutamaan virtaa pitkin.
Taivas oli varoittanut häntä -- luonnonvoimat käskivät häntä
kääntymään takaisin.
"Liian myöhäistä!" sanoi Timar. "Minä en saata enää kääntyä takaisin,
minun täytyy mennä eteenpäin."
Kalastajamökin ovi oli lukossa. Timar mursi sen auki ottaakseen
aironsa. Rakosesta hän näki niiden olevan sisällä.
Sitten hän istuutui veneeseen. Hän sitoi nenäliinallaan jalkansa
tuhtoon kiinni, irroitti köyden ja työnsi veneen yhdellä sysäyksellä
keskelle virtaa. Siellä virta heti tempasi sen mukaansa.
Tonava oli tällä kertaa mahtava herra, joka raivoissaan kiskaisi
matkaansa metsiä juurineen. Jokainen kuolevainen, joka uskalsi lähteä
sen valtaväylälle, oli vain matonen, joka uiskenteli oljenkorren
varassa.
Mutta tämä matonen vaati mahtajan kaksintaisteluun.
Hän teki työtä molemmilla airoilla pitäen niillä samalla perää.
Hänen pieni veneensä tanssi kuin pähkinänkuori vuolaassa virrassa,
vastavirran koettaessa ajaa sitä takaisin rannalle. Mutta Timar ei
väistänyt tuulta eikä vettä.
Hän oli heittänyt hattunsa veneen pohjalle. Hänen hiuksensa liehuivat
tuulessa ja veneeseen syöksähtelevä vesi heitti kylmää vaahtoa hänen
kasvoilleen jäähdyttämättä niitä. Hän oli helteissään. Hän joutui
aivan kuumeeseen kuvitellessaan Noëmin olevan vaarassa saarella. Tämä
ajatus antoi hänen käsivarsilleen voimaa ja joustavuutta.
Tonava ja tuuli ovat kaksi väkevää luonnonvoimaa; mutta niitäkin
väkevämmät ovat intohimo ja ihmisen tahto. Timar todisti tämän
väitteen oikeaksi. Mikä tarmo hänen rinnassaan, mikä kestävyys hänen
käsivarsissaan! Oli yli-inhimmillistä pyrkiä Ostrovasaaren niemelle.
Timar pääsi perille ja levähti niemen suojassa. Ostrovasaari oli
kokonaan tulvan vallassa. Vesi virtaili puiden lomitse. Täällä oli
helppoa työntää venettä eteenpäin ponnistamalla airoilla puista.
Hänen täytyi kulkea saaren poikki antaakseen veneen sitten liukua
virran mukana Noëmin asunnolle.
Kun hän oli saanut veneen kyllin ylös ja päässyt näreiköstä ulos,
näyttäytyi uusi, hämmästyttävä näytelmä.
Vapaa saari lepäsi muulloin leveän kaislikon takana, jonka
yläpuolella puiden latvat vain kohosivat. Nyt ei kaisloja näkynyt
ensinkään, saari lepäsi vapaana Tonavan haarassa. Laineet löivät
kaislikon yli, puut seisoivat vedessä ja vain kallionkieleke
läheisimpine ympäristöineen kohosi veden pinnasta.
Kuumeentapaisella kiireellä hän työnsi veneen virtaan. Joka aironveto
vei häntä lähemmäs kalliota, jonka huippu sinersi kukkivista
lavendelipensaista sivujen helottaessa kapusiinilais-krassin
köynnösten kullassa.
Ja kuta lähemmäs hän tuli, sitä kärsimättömämmäksi hän kävi.
Hän saattoi jo nähdä hedelmäpuutarhan, jonka puut seisoivat vedessä
rungon puoliväliin saakka; mutta ruusutarha oli kuivilla ja sinne
olivat lampaat ja vuohet paenneet.
Nyt kajahtaa Almiran iloinen haukunta hänen korviinsa. Koira tulee
hypellen alas rantaan, syöksyy jälleen takaisin, hyppää veteen, ui
tulijaa vastaan ja sitten taas takaisin.
Näkeeköhän Mikael tuota ruusuista olentoa, joka seisoo kukkivan
jasmiinipensaan luona, juosten häntä vastaan aina veden reunaan asti?
Vain yksi airojenveto ja vene on maissa. Mikael hypähtää rantaan ja
virta vie veneen muassaan. Sitä ei enää tarvittu, eikä kukaan huomaa
vetää sitä maihin. Nuo kaksi näkevät vain toisensa.
Heidän ympärillään on ensimäisten ihmisten paratiisi! Hedelmistä
raskaita puita, kukkivia niittyjä ja kesyjä eläimiä, aaltokehän
ympäröiminä ja tämän kaiken keskellä -- Aatami ja Eeva.
Neito seisoo väristen, kalpeana tulijan edessä, ja kun tämä syöksyy
häntä vastaan ja neito näkee kaivattunsa vieressään, heittäytyy hän
hänen syliinsä ja huutaa hurmaantuneena, itsensä unhottaen:
"Sinä olet tullut takaisin! Sinä, sinä, sinä!" Ja sittenkin kun hänen
suunsa ei enää voinut puhua, hän yhä kuiskaili: "Sinä, sinä, sinä!"
Heidän ympärillään kukkii Eeden. Jasmiinipensas kaartaa
hopeanhohtoisen kukkakruununsa heidän ylleen ja satakielien ja
kultarastaiden kuoro laulaa Jumalan ylistystä.
Kolmas luku.