Tyttö syleili yhä Mikaelia, vaikka se henkilö jo olikin poistunut,
jota vastaan hän kenties oli luullut olevansa pakotettu suojelemaan
ystäväänsä omalla ruumiillaan.
Mikä oli saattanut Noëmin heittäytymään Mikaelin rintaa vasten ja
äänekkäästi ilmaisemaan rakastavansa häntä?
Tahtoiko tyttö ijäksi karkoittaa miehen, jonka läsnäolo oli hänelle
vastenmielinen? Tahtoiko hän siten tehdä hänelle mahdottomaksi
toistaa kosintaansa?
Eikö erämaassa kasvaneella lapsella ollut mitään käsitystä
soveliaisuudesta, joka käskee kätkemään sellaiset tunteet
neitseelliseen poveen? Eikö hän tuntenut niitä lakeja ja säädöksiä,
joilla valtio ja kirkko ankarasti määrää miehen ja naisen väliset
suhteet?
Sekoittiko hän sydämessään rakkauden tunteen kiitollisuuden
tunteeseen, jota hänen täytyi tuntea sitä miestä kohtaan, joka oli
vapauttanut hänet sekä äidin niistä huolista, jotka heitä alati
kalvoivat, ja joka oli valmistanut heille tämän pienen paratiisin
ikuiseksi elinsijaksi ja luultavasti oli saanut nähdä paljon vaivaa
sen takia ja samalla usein ajatellut heitä?
Oliko hän säikähtänyt nähdessään kiusaajansa vievän kätensä takkinsa
alle asetta etsiäkseen ja oliko hän vaistomaisesti heittäytynyt
hyväntekijänsä rintaa vasten suojellakseen tätä hyökkäykseltä?
Oliko hän kenties ajatellut itsekseen: Tämä laivankomissaario-raukka,
jonka äiti oli yhtä köyhä kuin minunkin, on itse sanonut, ettei
hänellä ole ketään koko maailmassa. Miksi en minä voisi olla hänelle
"jotakin"? Olisikohan hän tullut takaisin tälle yksinäiselle
saarelle, ellei joku side olisi vetänyt häntä tänne? Ja jos hän
kerran rakastaa minua, niin miksi en minä rakastaisi häntä?
Ei, ei, tässä ei tarvita mitään selityksiä, ei mitään järkeilyä, ei
mitään anteeksipyyntöjä. -- Tässä on kysymys puhtaasta rakkaudesta.
Ei Noëmi tiennyt miksi. Hän ei kysynyt syytä. Hän vain rakasti.
Hän rakasti kyselemättä, oliko se Jumalan tai ihmisten mieleen, oliko
se hänelle iloksi vai suruksi.
Hän ei pyytänyt onnen ja ylpeyden tunnetta, ei anonut saada olla
herransa valtiatar hopeakruunuin koristettu, kolmiyhteisen Jumalan
siunaama morsian -- hän vain rakasti.
Hän ei valmistunut puolustautumaan maailman ja tuomarien silmissä;
hän ei aikonut nöyrästi, pää painuksissa pyytää anteeksi; hän ei
anonut miehen suojaa, maailman anteeksiantoa eikä Jumalan armahdusta
-- hän vain rakasti.
Sellainen oli Noëmi.
Noëmi parka! Kuinka paljon sinä oletkaan kärsivä senvuoksi!
... Mikael oli ensimäisen kerran eläissään kuullut, että toinen
ihminen sanoi rakastavansa häntä -- rakastavansa häntä köyhänä
laivakomissaariona, joka oli toisen ihmisen palveluksessa,
rakastavansa häntä ilman itsekkyyttä, vain hänen itsensä takia.
Ihmeellinen lämpö virtasi hänen sisimpäänsä, sama lämpö, joka
ylösnousemuksen päivänä herättää kuolleet ikuisesta levostaan.
Arkana ja väristen hän laski kätensä tytön olkapäälle, painoi häntä
vielä kerran povelleen ja kysyi matalalla, kuiskaavalla äänellä:
"Onko se ihan totta?"
Tyttö kohotti hiukan päätään, joka lepäsi hänen rinnallaan, ja
nyökkäsi hänelle: "On, se on ihan totta!"
Mikael katsahti Tereseen.
Tämä astui heidän luokseen, laski kätensä Noëmin pään päälle
ikäänkuin sanoakseen: "No, rakasta sitten häntä!"
Se oli pitkä, mykkä, juhlallinen hetki, jolloin kukin voi kuulla
toisensa sydämen sykähdykset.
Terese ensiksi katkaisi äänettömyyden. "Jospa tietäisitte, miten
monta kyyneltä tyttönen on tähtenne vuodattanut! Olisittepa nähnyt,
kuinka hän joka päivä nousi vuoren huipulle ja tuntikausia katseli
vetten yli siihen suuntaan, johon te hävisitte hänen silmistään!
Olisittepa kuullut hänen unissaan kuiskailevan teidän nimeänne!"
Noëmi teki kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin ehkäistäkseen
äitiään enempää ilmaisemasta.
Mutta Mikael puristi tyttöä lujemmin syliinsä.
Kas tässä kerrankin olento, ainoa koko maailmassa, joka saattoi
rakastaa häntä, joka rakasti "kultamiestä" itseään eikä vain hänen
rahojaan!
Hänestä tuntui kuin hän olisi harhaillut maanpaossa koko ajan, jonka
oli elänyt muualla, ja kuin olisi hän nyt nähnyt edessään uudet maat
ja uudet taivaat ja niissä uuden elämän.
Hän kumartui suutelemaan tyttöä otsalle, ja tunsi hänen sydämensä
sykkivän omaansa vasten.
Ja kaikkialla hänen ympärillään paisuivat kukkien ummut, tuoksuivat
lehdot kukkineen, surisivat mehiläiset ja lauloivat linnut, jotka
kaikki julistivat: Sinun tulee rakastaa!
Mykkä, itseensä vaipunut ilo ajoi heidät vapaan taivaan alle.
Täälläkin he kulkivat käsivarret kiedottuina toistensa ympäri ja
katsellessaan toisiaan silmiin he ajattelivat: "Miten ihmeellistä!
Sinun silmäsihän ovat aivan samanväriset kuin minun!"
Ja jos hehkuva taivas ja sulotuoksuja huokuva maa olivat
liittoutuneet heitä lumoamaan, niin täydensi heidän oma sieluntilansa
tätä lumousta. Kun lapsi, joka ei milloinkaan ole rakastanut, ja
mies, jota ei milloinkaan ole rakastettu, kohtaavat toisensa, miten
heidän silloin käy?
Päivä kallistui ehtooseen, mutta vielä he eivät olleet kyllin
hekumoineet lumotusta ihastuksestaan.
Ilta laskeutui seudun yli, kuu nousi taivaalle, Noëmi vei Mikaelin
kallion kielekkeelle, josta hän kerran kyynelsilmin oli nähnyt hänen
poistuvan.
Timar istuutui tuoksuvien lavendelipensaiden keskeen. Noëmi istuutui
hänen viereensä, nojasi kultakutrisen päänsä hänen käsivarteensa ja
käänsi eloisat, sielukkaat kasvonsa taivasta kohti.
Terese seisoi heidän takanaan ja katseli heitä hymyten. Kuun hopea
hohti yötaivaan tummalta taustalta.
Ja viettelevä taivaan haamu puhui näin:
"Katso, tämä aarre on kokonaan sinun. Sinä olet sen keksinyt ja
löytänyt. Se on vapaasta tahdostaan jättäytynyt huostaasi. Se on
siis sinun. Sinä olit jo ennen saavuttanut kaiken, vain rakkaus
sinulta puuttui. Nyt olet saavuttanut senkin. Ota ja nauti malja
pohjaan saakka, se malja, jonka taivas on sinulle suonut! -- Sinusta
on tuleva uusi ihminen! -- Mies, jota nainen rakastaa, muuttuu
puolijumalaksi! -- Sinä olet onnellinen! -- Sinua rakastetaan!"
... Mutta sisäinen ääni kuiskasi hänelle:
"Sinä olet varas!"
* * * * *
Ensimäinen suudelma oli avannut Mikaelille uuden maailman.
Nuoruuden unelmat, romanttiset taipumukset, jotka olivat seuranneet
häntä pitkien matkojen yksinäisyyteen, olivat jälleen heränneet
henkiin. Tämä haaveilu ja romanttisuus, jonka liikemiehen,
etuilevan kauppiaan jokapäiväiset huolet ja kuivat laskelmat olivat
tukahuttaneet, olivat ennen saaneet hänet unelmoimaan paratiisista,
missä hän löytäisi kaihoamansa onnen; mutta saavuttaessaan
päämääränsä hän näki tämän paratiisin puiden kimmeltävän huurretta
eikä loistavan kukkien peitossa. Kylmänä, kuivana, käsittämättömänä
hän harhaili ilman päämäärää. Silloin johdatti sattuma hänet
erämaassa kosteikon partaalle ja tässä kosteikossa hän löysi sen,
mitä oli turhaan etsinyt maailmasta: häntä rakastavan sydämen.
Ihmeellinen muutos tapahtui hänessä. Ensimmäinen tunne, joka hänet
valtasi, oli salainen väristys, onnen pelko, Onko hänen syöstävä
siihen vai paettava? Seuraako tätä onnea siunaus vai kirous? Tuoko se
muassaan elämän vai kuoleman? Mitä tulee sen perästä? Mitä sitten on
tapahtuva? Mikä on se jumaluus, joka antaa vastauksen kaikkiin näihin
kysymyksiin? Vastauksen saa kukka, joka avaa umpunsa, perhonen, joka
levittää siipensä, lintu, joka rakentaa pesänsä, mutta ei ihminen,
joka kysyy: "Onko oleva minulle onneksi vai turmioksi, jos seuraan
sydämeni ääntä?"
Ja hän kuunteli nyt sydämensä sykintää. Ja se sanoi hänelle:
"Katsahda häntä silmiin! Eihän toki ole syntiä hurmautua katseesta!"
Mutta tämä hurmio kestää niin kauan. Kun kaksi ihmistä katsoo
toisiaan tuolla tavoin silmiin, tarttuu toisen sielu toisen silmiin
ja näin he vaihtavat sieluja.
Mikael unohtikin koko maailman katsoessaan tyttöä silmiin; niissä
hänelle avautui uusi maailma täynnä viettelyksiä, hurmausta ja
maallista autuutta.
Tämä hurmaava aavistus pyörrytti häntä.
Aina hänen nuoruudestaan asti ei yksikään ollut rakastanut häntä.
Kerran hän oli rohjennut toivoa rakkauden onnea; vaivojen ja
vastuksien läpi hän oli pyrkinyt siihen ja hänen luullessaan olevansa
päämäärässään sortui hänen toivomansa onni tuhkaläjäksi.
Ja täällä hänelle sanotaan avoimesti, että häntä rakastetaan. Kaikki
puhuu hänelle samaa, puiden kukat, jotka putoilevat hänen päänsä
päälle, eläimet, jotka nuolevat hänen kättään, huulet, jotka kertovat
sydämen salaisuuksia, punastuminen ja katseet, jotka ilmaisevat
enemmän kuin suu.
Hänkin, jonka piti huolellisesti säilyttää ja kätkeä salaisuus,
rakastavan tytön äiti, hänkin ilmaisee nyt salaisuuden.
"Hän rakastaa, hän rakastaa niin suuresti, että hän voi kuolla siitä."
... Ei, ei, niin ei saa käydä... Timar eli saarella sellaisen
päivän, joka vastaa ijäisyyttä -- äärettömien tunteiden päivän. Se
päivä oli itsensä unhottamista ja hereilläolon unelmia, silloin
kaikki unelmien kaiho oli todellisuutena edessä.
Mutta viettäessään saarella kolmatta yötä ja palatessaan onnellisen,
haaveellisen yhdessäolon jälkeen kuun valaisemasta lumotusta
maailmasta takaisin yksinäiseen, pimeään makuuhuoneeseensa, silloin
vaati hänen sisäinen syyttäjänsä tilinteolle. Se syyttäjä ei antanut
uuvuttaa itseään uneen eikä vaimentaa ääntään kuulumasta.
"Mitä sinä täällä teet? Tiedätkö, mitä nyt teet? Sinä teet itsesi
syypääksi varkauteen, murhapolttoon ja murhaan. Tämä naisparka on
ajettu pois maailmasta ja hänet on ryöstetty köyhäksi; hänet on
sylilapsen kera ajettu maanpakoon asumattomalle saarelle; hänen
nuori puolisonsa on heitetty itsemurhaajan hautaan, hänestä on tehty
ihmisvihaaja ja jumalankieltäjä. Ja nyt sinä hiivit hänen suosioonsa,
riistät hänen ainoan, kalleimman aarteensa ja saatat kuolemaa, surua
ja häpeätä onnettoman viimeiseenkin turvapaikkaan. Sinä olet huonompi
kaikkia muita, jotka rikkipoljetun käärmeen kirousta noudattaen
harhailevat ympäri maailmaa, kunnes kirous kohtaa heidät. Sinä
murhaat täällä sielun rauhan. Sinä varastat viattoman sydämen ja
jätät omasi sijaan. Sinä olet hullu tai olet siksi tulossa. Pakene
täältä!"
Takaa-ajajan ääni ei sallinut hänen nukahtaa. Hän ei saanut rauhaa
koko yönä. Aamunsarastus tapasi hänet jo ulkona puiden alla.
Hänen päätöksensä oli tehty. Hän halusi pois täältä -- eikä aikonut
palata pitkiin aikoihin. Ei ennen kuin hänkin olisi unohtanut
eläneensä täällä kokonaista kolme päivää siinä luulossa, että hänen
oli sallittu olla onnellinen.
Kun aurinko nousi oli hän jo kiertänyt koko saaren ja palatessaan
aamukävelyltään hän löysi Terese-rouvan ja hänen tyttärensä
kattamassa aamiaispöytää. "Minun on tänään lähdettävä", sanoi Mikael
Tereselle.
"Niinkö pian!" kuiskasi Noëmi.
"Hänellä on paljon tekemistä", lausui Terese tyttärelleen.
"Minun täytyy mennä takaisin laivoille", lisäsi Mikael.
Tämä oli luonnollista. Laivankomissaario on vain palvelija, jonka on
hoidettava tehtäviään ja joka ei voi hallita vapaasti aikaansa, josta
työnantaja maksaa hänelle.
Häntä ei myöskään kehoitettu jäämään. Olihan päivänselvää, että hän
jo nyt läksi; tuleehan hän takaisin ja olihan aikaa kyllin odottaa
häntä vuosi ja kaksikin -- aina kuolinhetkeen, aina ijäisyyteen asti.
Mutta Noëmi ei koskenut maitolasiinsa, hän ei olisi voinut nielaista
pisaraakaan.
Häntä ei tahdottu, kuten sanottu, pidättää. Hänellä oli liikeasioita,
joita hänen oli toimitettava.
Terese itse antoi hänelle pyssyn ja metsästyslaukun, jotka hän oli
tullessaan antanut pois.
"Onko pyssy ladattu?" kysyi ajatteleva äiti.
"Ei", vastasi Mikael.
"Silloin olisi viisasta ladata se ja lisäksi karkeilla hauleilla",
neuvoi Terese. "Toisen rannan metsä ei ole turvallinen; siellä on
susia ja kenties vieläkin vaarallisempia eläimiä."
Eikä hän jättänyt Mikaelia rauhaan, ennenkuin kivääri oli ladattu,
hän itse pani ruudin siihen; takaaladattavaa kivääriä ei silloin
vielä tunnettu.
Sitten sanoi Terese Noëmille:
"Kanna sinä pyssyä, ettei Almira heittäydy sen päälle. Mene
saattamaan häntä veneeseen."
Hän kehoitti vielä tyttöä menemään veneen luo!
Itse ei hän tullut mukaan, hän salli heidän mennä kahden.
Timar kulki vaiti Noëmin rinnalla; tytön käsi lepäsi hänen kädessään.
Kerran Noëmi pysähtyi äkkiä. Mikaelkin seisahtui ja katsoi häntä
silmiin.
"Tahdoitko sanoa minulle jotakin?"
Tyttö mietti kauan; viimein hän sanoi:
"En mitään!"
Timar oli jo oppinut lukemaan Noëmin silmistä. Hän arvasi tämän
ajatukset. Tyttö oli aikonut kysyä häneltä:
"Sano minulle, miten valkokasvoisen tytön on käynyt, hänen, joka
kerran oli kanssasi tällä saarella ja jonka nimi oli Timea?"
Mutta hän ei sanonutkaan mitään, vaan kulki hiljaa eteenpäin pitäen
Mikaelia kädestä.
Kun heidän viimein oli sanominen toisilleen jäähyväiset, tunsi Mikael
sydämensä raskaaksi.
Noëmi kuiskasi antaessaan hänelle pyssyn:
"Olkaa varuillanne, ettei onnettomuus teitä kohtaisi."
Ja puristaessaan Mikaelin kättä katsoi tyttö häntä vielä kerran
silmiin noilla taivaansinisillä silmillään, jotka magneetin tavoin
vangitsivat hänen sielunsa ja kysyi suloisella, rukoilevalla äänellä:
"Tuletteko takaisin?"
Mikael huumaantui tästä äänestä.
Hän painoi lasta rintaansa vasten ja kuiskasi:
"Miksi et sano: 'Tuletko sinä takaisin'? Miksi et sano minulle:
'sinä'?"
Tyttö loi silmänsä alas ja pudisti hiljaa päätään.
"Sano: 'sinä'", pyysi Mikael taas.
Tyttö kätki kasvonsa hänen rintansa suojaan ja oli vaiti.
"Siis sinä et voi tai et tahdo sanoa minulle: 'sinä'. Yksi ainoa
sana. Etkö voi sanoa sitä? Pelkäätkö sitä?"
Tyttö peitti kasvonsa käsillään ja pysyi yhä vaiti.
"Noëmi, pyydän, sano vain tämä pieni sana ja teet minut onnelliseksi.
Älä pelkää lausua sitä. Älä anna minun lähteä näin."
Tyttö pudisti hiljaa päätään; hän ei saanut sanotuksi tuota sanaa.
"Hyvästi siis, _te_ kallis Noëmi!" soperteli Mikael hypähtäen
veneeseen. Kaislikko kätki pian saaren hänen silmiltään, mutta niin
kauan kuin hän saattoi erottaa viidakkoa, näki hän tytön seisovan
siellä katsellen hänen jälkeensä, surullisena seisoen akaasiapuuta
vasten, pää käsiin nojaten; mutta "sinä" sanaa ei hän kuitenkaan
huutanut hänen jälkeensä.
Toinen luku.