Kirkonkello löi puoli yksi, ennenkuin Boleslav saapui paikalle, jossa
hengetön naisen ruumis häntä odotti.
Kuu oli edelleen tehnyt vaellustaan, suojeleva pimeys kietoi kalpeat
kasvot, ja pimeästä tuijottivat yhä silmät suurina ja kiillottomina
häntä kohden, ikäänkuin tahtoen tehdä rukoilevan kysymyksen, johon ei
ollut vastausta haudan tällä eikä tuolla puolen.
Hän heittäytyi polvilleen ruumiin viereen, sanoi jäähyväiset noille
sammuneille tähdille ja painoi hiljaa silmäluomet umpeen.
»Sinä kuulut minulle, minulle yksin», sanoi hän. »Kellään muulla ei
ole sinuun osaa, ei elämässä eikä kuolemassa.»
Ja mitä hänen tunteensa oli häneltä vaatimalla vaatinut aina siitä
pitäen, kun hän oli jättänyt murhamiehen majan, sen päätti hän nyt
tyynin mielin täyttää.
Mitä oli tapahtunut, oli ikäänkuin syyllisyyden ketju, johon pitkinä
vuosina oli liittynyt rengas renkaaseen kiinni. Tähän ketjuun oli
liittynyt ja siihen kiinni taottu sukurutsainen rakkaus. Ja tämän
rakkauden tähden, joka oli syntinen kuin helvetti ja puhdas kuin
taivas, täytyi kaiken, minkä yö ja hiljaisuus oli siittänyt, tulla
myös yöhön ja hiljaisuuteen haudatuksi. Haudatuksi tämän ruumiin
kerällä.
Mitä saattoikaan viheliäinen inhimillinen oikeus sovittaa siellä,
missä ikuinen sallimus näytti oikeutta istuneen? Eikö olisi ollut
tämän hengettömän ruumiin häpäisemistä, jos hän olisi sen laahannut
ristikkoaidan eteen uteliaiden vainukoirien nuuskittavaksi?
Tai olisiko hänen sallittava, että pappi, joka elämässä oli vainajan
kironnut, nyt kuoltua lukisi hänen ylitsensä ammattisiunauksensa?
Kuinka paljo silloin enää puuttuisikaan siitä, että hänet
laskettaisiin kirstuun, jonka isän murhaajankäsi olisi hänelle tehnyt
tai että tämän rikostoverit ulvoen ja kiviä heitellen kulkivat
ruumissaattona hänen jälestään?
Ei, totisesti! Hän ei saanut joutua schrandenilaisten susien
saaliiksi.
Hän, jonka hyväksi tyttö oli elänyt ja jonka puolesta mennyt
kuolemaan, on hänelle valmistava viimeisen leposijan. Hän on kätkevä
hänet äidillisen maan syliin ja tasottava nurmikon hänen yllänsä,
jotteivät kenenkään ruumiinhäväisijän kädet konsanaan häiritse pyhän
paikan rauhaa.--
Hän otti ruumiin käsivarsilleen ja kantoi sen nurmikentälle, jolle kuu
korkealta taivaalta levitteli valkoisia harsojaan.
Dianan kuvapatsaan pirstaleet loistivat välkkyvän kirkkaina kasteessa
kimaltavasta nurmikosta.
Hän kantoi ruumiin sinne, laski sen nurmelle ja asetti sen niskan
rapaantunutta kantakiveä vasten, niin että näytti, kuin hän olisi
siinä istuessaan nukahtanut.