Hänen silmänsä sattuivat mustaan nelisnurkkaiseen paikkaan, jonka
Regina oli määrännyt isän hautauspaikaksi. Elävästi näki hän tytön
silmiensä edessä päivänpaahtamassa, villinuhmaavassa voimassaan,
kuinka hän oli lapion polkaissut maahan paljaalla jalallaan ikäänkuin
juntalla.
Jollei hän silloin olisi tyttöä häirinnyt tämän hommassa, olisi hän
nyt päässyt kaikista vaivoista. Se rakkaudenpalvelus, jonka tyttö
silloin oli aikonut osottaa isälle, oli nyt tuleva hänelle itselleen.
Mikä olikaan mukavampaa kuin syventää samaa hautaa, jonka tyttö oli
alottanut aavistamatta, että kaivoi omaa hautaansa.
Hän nouti lapion keittiöstä, jossa valkea, minkä tyttö oli kohentanut,
ei vielä ollut sammunut, ja alkoi kaivaa maata kaikin voimin.
Tuon tuostakin levähti hän ja katsoi ruumiiseen.
Se istui siellä kuun kirkkaasti valaisemana ja näytti hyvässä rauhassa
katselevan hänen työtään.--Kerran, kun pilvenvarjot kulkea vilahtivat
sen ylitse, näytti kuin se liikahtaisi ja tahtoisi nousta.
Hänet valtasi tuskallinen halu olla uskomatta, jota jokainen tuntee
katsoessaan rakastettua vainajaa kasvoista kasvoihin. Hän huusi
Reginaa nimeltään ja syöksi ruumiin luo.
Tämän käsi oli vaipunut Dianan pään päälle, joka makasi vieressä
nurmikolla. Boleslav ei tohtinut vainajaa koskettaa, vaan hiipi,
peittäen kasvonsa käsillään, työhönsä takaisin.
Kun hauta alkoi tulla niin syväksi, että häntä alkoi pelottaa, ettei
enää voisi kiivetä reunalle, nouti hän lasihuoneesta kukkashyllyn,
jolle Regina oli asettanut lautasia ja vateja hyvään järjestykseen.
»Näistä ei kukaan saa enää syödä», sanoi hän ja heitti saviastiat
maahan, niin että ne kilisten särkyivät.
Kukkashyllyn laski hän tikapuiden sijasta hautaan ja jatkoi
kaivamistaan.
Kellojen kylässä ilmottaessa toista aamuhetkeä oli hänen surullinen
työnsä lopussa.
Kirstua ei hän voinut vainajalle antaa, mutta jottei tämä joutuisi
mustalla, märällä maalla lepäämään, nouti hän vuoteestaan, jonka
Regina oli pitänyt hienon puhtaana häntä varten, lakanan ja pari
höyhentyynyä, laittaakseen tälle vuoteen syvälle maahan.
Eron hetki oli käsissä.
Hän kantoi ruumiin käsivarsillaan haudan reunalle, sitten istuutui hän
levähtääkseen nurmipenkille ja nosti vainajan pään syliinsä.
Koskaan ennen ei hän vielä ollut voinut Reginaa katsoa niin vapaasti
kuin nyt, sillä hän ei ollut uskaltanut antaa katseensa jäädä hänessä
lepäämään. Nyt tarkasteli hän kuolleiden kasvojen jokaista piirrettä,
siveli kangistunutta poskea ja puristeli vettä tuuheasta tukasta.
Häntä värisytti vilu. Hän oli pitänyt märkää ruumista valuvine
vaatteineen niin kauan käsivarsillaan, että hänen oma pukunsa oli
kostunut läpimäräksi.
»Jääös hyvästi!» sanoi hän ja suuteli ruumista otsalle--mutta kun hän
aikoi suudella huulillekin, vavahti hän pelästyneenä.
»Kun hän ei ole elämässä kuulunut sinulle», puhui hän itsekseen, »ei
hän kuulu kuolemassakaan.»
Ja sitten kantoi hän ruumiin haudan reunalle ja astui kukkashyllyn
ylimmälle portaalle.--Verkkaan ja varovasti otti hän ruumiin, kantoi
sen alas, oikaisi hänet lakanalle ja laski pään pehmeälle tyynylle.
Vielä kerran yritti hän ruumista suudella, mutta tyytyi sitten vain
sivelemään käsiä. Sitten kiipesi hän haudan reunalle ja veti
lapionterän olkapäällä hyllyn haudasta pois.
Silloin älysi hän, että oli unhottanut kääntää lakanan nurkan vainajan
kasvoille, jottei multa niitä tahraisi.
»Kukat ajavat saman asian», ajatteli hän ja lähti etsimään.
Puiston puiden juurella kukki koko joukko valko- ja sinivuokkoja,
orvokkeja ja esikkoja, joita Regina itse oli kasvattanut.
Hän haali kokoon mitä pimeänhämärässä vain huomasi. Vuokot olivat
ummistaneet teränsä uneen, ainoastaan sinisilmäiset orvokit katselivat
uskollisesti häntä silmiin.
Kukkia syli täynnä palasi hän haudalle, mutta alas hautaan katsottuaan
ponnahti hän takaisin kuin lumottuna.
Ja lumoava olikin kuva, jonka hän näki.--Kuu, joka oli kulussaan
ehtinyt suoraan haudan jalkapään puolelle, heitti säteensä hautaan ja
kirkasti lempeällä valollaan pään, verentahraaman vartalon jäädessä
pimeän peittoon.
Ikäänkuin unissaan hymyillen katsoivat vaaleat kasvot ylös häneen.
Silloin heitti hän kukat sylistään, painautui multakasalle istumaan ja
tuijotti ruumiin kasvoihin--viettäen hiljaista hautajaisjuhlallisuutta.
Hänen aivoissaan ajalehtivat ajatukset ristiin rastiin, ja vasta
vähitellen alkoi sekamelska selvitä ja asettua.
Kunniatonna ja syyllisyyden painamana oli tyttö elänyt elämäänsä eikä
sentään ollut milloinkaan katunut, näyttipä suorastaan olevan
tyytyväinenkin siihen, mitä oli tapahtunut.
Kerran raskaan ahdistuksen hetkenä oli hän yksikseen kysynyt,
vallitsiko tyttöä eläimen tylsyys vai hurmahengen ilkeys, kun hänen
tahtonsa oli niin voimakas ja omatuntonsa niin heikko--mutta ei ollut
tiennyt mitään vastausta.
Tänään, liian myöhään, oli tytön olento hänelle selvinnyt.
Ei, hän ei ollut eläin eikä hurmahenki, vaan ainoastaan eheä ja suuri
ihminen.--
Muuan niitä täysiverisiä olentoja, joita luotiin, kun sivistys
veltostavine sääntöineen ei vielä turmellut luontoäidin käsitöitä, kun
jokainen nuori olento sai estämättä kehittyä kukoistavaan voimaan ja
suli luonnonelämän kera yhteen niin hyvässä kuin pahassakin.
Ja niin ajatellessaan tuntui hänestä kuin hälvenisi usva, joka erotti
inhimillisen todellisuuden inhimillisestä tietoisuudesta, ja hän
näkisi syvemmälle kuin ihmiset tavallisesti tuntemattomiin syvyyksiin.
Se, mitä nimitetään hyväksi ja pahaksi, leijaili sisällyksetönnä
sumuna pinnalla, ja alla lepäsi unelmoivana voimana--luonnollisuus.
»Kenen luonto on ottanut armoihinsa», puhui hän itsekseen, »sen sallii
se lujasti juurtua synkkiin syvyyksiin ja rohkeasti ponnistella valoa
kohden, viisauden ja harhaluulojen usvan häntä estämättä ja
hämmentämättä.»
Tällainen armotettu, eheä ihminen oli tämä vainottu, kunniaton olento.
»Ja minä, jonka puolesta hän eli ja kuoli, olinko minä tämän uhrin
ansainnut?» kysyi hän edelleen. »Olinko sen arvoinen, että hänellä oli
syytä katsoa minuun uskollisella luottamuksella?»
Ankarasti tutkistellen kävi hän käräjiä itsensä kanssa, ja tuomio ei
langennut hänen edukseen.
»Minä tosiaan--minä kuulun niihin toisiin, jotka koko pitkän ikänsä
heittelehtävät sinne tänne hyvän ja pahan välillä eivätkä usvassa voi
löytää tietä.--Mitä luonto meiltä vaatii, on meistä saastaista ja
synnillistä, ja mitä ihmissäännöt opettavat, näyttää meistä äitelältä
ja typerältä.--Uhman ja pelon välillä häilymme sinne tänne.--Halajamme
vieraita siunauksia, joihin emme usko, ja vapisemme vieraita
kirouksia, joille nauramme. Taanoin pidin häpeänä haudata isääni tähän
paikkaan, nyt olisin onnellinen jos olisin sen tehnyt. Taanoin
takerruin uhmassani kiinni ajatukseen, että minun oli pidettävä kiinni
isieni perinnöstä, nyt olen iloinen voidessani pudistaa sen tomun
jaloistani.--Taanoin haukuin schrandenilaisia villipedoiksi, nyt
käsitän, että oma sukuni heidän ihmisyytensä on tukehuttanut. Taanoin
oli tämä nainen minusta liian tahrainen voidakseni hänen kädestään
ottaa palan leipää, nyt seison itkien hänen haudallaan. Nuoruuteni
ujossa houreessa, sammuneessa liekissä riipuin kiinni sydämineni;
tekopyhän vanhanpiian alun, joka minulle ei maksanut niin mitään,
asetin tekojeni tuomariksi ja vavisten pakenin täysiveristä,
kaikkivaltiasta ihmisyyttä».
»Tosin tämä ihmisyys oli kuolemansynti, ja vereni himoitsi häväistä
itseäni».
»Mutta enkö voinut kuolemalla sovittaa, jos elämä, joka virtasi
suonissani, vei minut inhimillisten ja jumalallisten lakien rajojen
ylitse.»
Ja sitten tuli hän jälleen ajatelleeksi, kuuluikohan ruumis, jonka
kanssa hän menetteli niin mielensä mukaan, tosiaankin yksinomaan
hänelle. Saikohan hän sitä niin mielin määrin vallita? Mitähän, jos
isänmaa vaati sen itselleen?
»On hyvä, että tässä kaaoksessa, missä hyvä ja paha, oikeus ja
vääryys, kunnia ja häpeä hoippuvat sekaisin kirjavana vilinänä ja
johon itse vanha Jumala ja taivas voimatonna katoavat, on sentään
vielä olemassa luja napa, jonka ympärille meidän täytyy uudelleen
järjestyä, kallio, johon me hukkuvat voimme tarttua, ja jonka tähden
mielihyvällä joutuu perikatoonkin--isänmaa!»
Niin puhui isänmaankavaltajan poika, ja pani hartaasti kätensä
ristiin.
Kuun säteet olivat sillaikaa kääntyneet paistamaan haudan sivuseinään.
Vainajan kasvot, jotka ne olivat kirkastaneet, peittyivät nyt
pimeänhämärään. Hän tuskin saattoi niitä erottaa ympäröivästä maasta.
»On jo aika», sanoi hän ja katseli ympärilleen.
Idässä hehkui jo aamurusko kaitana juovana, siintävä päivänkajo
valaisi puutarhan aukeamat, ja puiden oksilta alkoi kuulua unelmoiva
viserrys.
Hän aikoi sirotella kukat kuolleen ylitse, mutta pysähtyi otsaansa
rypistäen ja heitti ne syrjään.
»Miksi tämä hempeys?» tuumi hän. »Tomun ei tarvitse tomua pelätä.»
Sitten tarttui hän lapioon ja sulkien silmänsä lapioi mustaa multaa
rakkaan vainajan peitteeksi.
Neljännestunnin kuluttua oli hauta täytetty.--Sitten asetteli hän
nurmiturpeet vanhoille paikoilleen, poisti huolellisesti liian mullan
ja ympärinsä sirottuneet kukat, ja kun aurinko nousi, olisi se turhaan
saanut etsiä paikkaa, jossa Reginan ruumis lepäsi, ilmottaakseen
hänelle päivän tuloa.
Boleslav tähysteli jotakin merkkikiveä, jolla paikan voisi merkitä
pyhitetyksi. Hänen silmiinsä sattui murskaantuneen patsaan pää, joka
ontoin silmin hymyili häntä kohden.
Hän kantoi sen paikalle ja pystytti nurmikkoon.
»Diana, siveä neito», sanoi hän, »olkoon hänen muistomerkkinään. Hän
ei ole arvoton siskolleen, jota vartioi.»
Sitten heittäytyi hän nurmikolle vaipuen unelmiinsa.
Kuudetta käydessä varustautui hän lähtemään.
»He olisivat narreja», tuumi hän, »jolleivät tekisi minusta loppua.»
Hän pani pistooliinsa uuden nallihatun ja höllensi miekkansa
huotrastaan, sillä hän aikoi myydä kalliista henkensä.
Mutta astuessaan nostosillan ylitse näki hän jo kaukaa ystävällisiä
kasvoja vastassaan.
Heiden pojat ne matkalla kokoontumispaikkaan olivat asettuneet
Schrandeniin levähtämään.
He kasaantuivat hänen ympärilleen ja ojensivat hänelle kätensä.
»Olemme saapuneet tänne asettuaksemme käskettäviksesi», puhui Karl
Engelbert hänelle. »Sillä me tahdomme hyvittää, mitä olemme sinua
vastaan rikkoneet.»
»Kiitän teitä», vastasi hän. »Se on anteeksi annettu ja unhotettu.»
Sitten meni hän schrandenilaisten nostoväen miesten luo, jotka
kalpeina ja noloina kuin vaivaiset syntiset viimeisen retkensä
johdosta, seisoivat kirkonoven lähellä.
Ystävät osottelivat pelästyksissään hänen verentahraamaa pukuaan,
mutta eivät rohjenneet pyytää selitystä.
»Noutakaa vanki kirkosta ja hankkikaa rattaat häntä varten!» käski
hän.
Felix Merckel tuotiin esiin. Hän ei kunnioittanut Boleslavia
ainoallakaan katseella.
Kun kansa oli jätellyt hyvästi omaisensa ja joukko oli valmiina
lähtemään, tunkeutui töllistelevästä joukosta vanha kirkkoherra esiin.
Hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta, ja hänen kätensä vapisivat.
Hän tunkeutui Boleslavin luo ja kuiskasi hänelle: »Olen kuullut, että
Regina on tänä yönä saanut surmansa... Tahdon kernaasti hänet
kristillisesti haudata.»
»Kiitän, teidän kunnianarvoisuutenne», vastasi Boleslav. »Olen hänet
jo haudannut pakanallisesti.»
Ja hän käänsi hänelle selkänsä.
Muuan schrandenilainen, joka suosioon päästäkseen oli yöllä ottanut
kiinni Boleslavin hevosen, toi sen alamaisesti irvistellen saapuville.
Boleslav hyppäsi satulaan. Hänen miekkansa lennähti huotrastaan.
»Hiljaisuus!»--Kovana ja jyrisevänä kaikui hänen äänensä joukon päiden
ylitse.
»Käännös oikeaan, mars!»
Ulos kylästä kävi kulku.--Metsät lähenivät.
Hän ei katsonut enää taaksensa.
* * * * *
Boleslavin myöhemmistä vaiheista ei paljoa tiedetä.
Ilmenneen salakapinoimisen johdosta katsoivat asianomaiset
sopivimmaksi siirtää hänet entiseen rykmenttiinsä.
Itäpreussilaisen nostoväen jäädessä vanhoihin maakuntiin sai hän
kaikkien kateeksi luvan viivyttelemättä lähteä sotanäyttämölle.
Lignyssä hänen sanotaan kaatuneen.