Lähdettyään »Mustasta Kotkasta», hajaantuivat schrandenilaiset
kiireimmittäin asuntoihinsa, varustautuaksen aseilla niin hyvin kuin
voivat.
Puolet heistä eivät tulleet enää näkyviin.
Toinen puoli--luvultaan parisenkymmentä--taivalsi linnansaaren ympäri
vievää tietä Kissanporrasta kohden. Kun he yhtyivät jälleen
pensastossa virran rannalla, ei heitä ollut kukaan huomannut eikä
seurannut.------
Ääneti, varpaisillaan hiipivät he kosteaa nurmikkoa, ainoastaan vanha
juoppo ei voinut jättää loruamistaan ja murinaansa. Hän jutteli
innokkaasti pyssylleen, ikäänkuin elävälle olennolle, pudisteli sitä
ja kehotteli, että se tekisi hyvin tehtävänsä. Tuontuostakin asetti
hän perän tähtäysasentoon poskelleen, ja huomattuaan, että tähtäimen
ja hänen silmiensä välillä vilahteli yölepakoita ja tulikielekkeitä,
otti hän kiireimmiten uuden, pitkän kulauksen pullostaan.----
Saavuttuaan Kissanportaalle jakaantuivat he portaan pään molemmin
puolin ja hiipivät niin hiljaa kuin juopuneessa tilassaan voivat
jyrkännettä alaspäin käyttääkseen lepikkoa väijymispaikkanaan. Ne,
joilla oli ampuma-aseita, etupäässä vanha puuseppä, asettuivat kapean
hietapenkereen reunalle, pudottaakseen hänet luodilla porraspuilta,
jos hänen onnistuisi paeta niiden käsistä, jotka aikoivat
viikatteineen, kirveineen ja seipäineen käydä hänen kimppuunsa portaan
päässä.
Hyvinkin viiteen minuuttiin ei kuullut äännähdystäkään. Vain silloin,
kun joku ei paikoillaan pysyen voinut käsin ylettää kiertävää
viinapulloa, kuului vesakosta hiljaista kahinaa ja ritinää.
Saarellakin oli haudanhiljaista.
Silloin huomasi puuseppä, jonka silmät viina oli vielä kerran
terottanut ja joka väijyen istui valmiina ampumaan, että virran takana
tuli tumma olento esiin pensaikosta, jossa hänen oli täytynyt
kyyröttää, ja verkalleen ja äänettömästi läheni porrasta.
Tulijan astuttua varjosta kuutamoon tunsi puuseppä hänet
tyttärekseen.--Ilmeisesti oli hän huomannut murhamiehet ja meni nyt
vapaaherraa varottamaan.--Metsästäjän sekavat aivot sumensi raivo
tykkänään, kun hän näki varman saaliin livahtavan käsistään.
»Mene takaisin, haaska!» huusi hän.
Regina kyyristäysi ja hiipi edelleen, tarttuen porraskaiteeseen.
»Takaisin--taikka ammun.»
Regina aikoi nopealla hyppäyksellä rientää eteenpäin--silloin kuului
laukaus--ääntä päästämättä vaipui hän käsipuuta vasten--se murtui
kahtia. Ja portaan korkeudelta putosi ruumis kuin tumma, eloton
möhkäle alas virtaan.--Välkkyen loiskahti vesi, kivet matalassa
pohjassa vierivät kolisten.
Sitten sysäsivät aallot ruumiin verkalleen pinnalle ja huojuttivat ja
kääntelivät sitä, kunnes kasvot sukelsivat ylöspäin ja kuu valaisi
niitä kirkkaasti.
Rannalla vallitsi syvä hiljaisuus. Liikahtamatta, henkeään pidätellen
tuijotti jokainen alas kuolleen kasvoihin, joka jäykin avoimin silmin
näytti uhkaavan ja varottavan.--Veteen pistävä puunjuuri oli tarttunut
nutun liepeeseen ja piteli ruumista kiinni, jottei virta voinut viedä
sitä alaspäin. Vain hiljaa ja varovasti, ikäänkuin leikitellen,
sysäili virta ruumista sinne tänne, niin ettei kukaan voinut välttää
ylöspäin kääntyneiden kasvojen näkemistä.
Hyvinkin kymmenen minuuttia vallitsi syvä äänettömyys, sitten kuului
uudestaan kahinaa ja ritinää vesakosta, ja arkana, hartiat kumarassa,
kuten ruumistunut paha omatunto, hiipi muuan schrandenilaisista
tiehensä.
Seurasi toinen, kolmas, neljäs,--ja pian jäi onnettomuuden paikka
autioksi.
Vanha puuseppä, joka horisten ja muristen oli raukein silmin
tuijottanut tyttäreensä, vilkaisi ympärilleen ja älysi olevansa yksin.
Silloin päästi hän käheän huudon: »Tulipalo, tulipalo!» heitti
pyssynsä ruumista kohden, niin että ase pulskahtaen upposi virtaan, ja
juoksi hoiperrellen toisten jälkeen.
Kissanportaan tienoilla ei enää liikahtanut mikään.----Boleslav oli
pelastunut.
* * * * *
Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni käsittämään mitä näki. Aivan
huumautuneena tuijotti hän milloin ruumiiseen, milloin katkenneeseen
käsipuuhun.
»Sinun olisi jo aikoja sitten pitänyt laittaa uusi sijaan», ajatteli
hän tylsämielisesti leikkien kappaleilla.
Sitten, ikäänkuin unesta heräten, meni hän takaisin rannalle ja
jyrkännettä alas.--Silloin huomasi hän taitettuja oksia ja aivan
äskettäin poleksitun maan, ja häälyvä epäluulo heräsi hänen
mielessään. Mutta sen karkotti heti toivo, että hän vielä ehtisi
virottamaan tytön eloon.
Juurta myöten ryömi hän kahdareisin ruumiin lähelle ja veti sen
miekankahvalla rannalle...
Siinä lepäsi nyt Regina välkkyvällä sannalla ja vesi valui hänestä
satoina pieninä puroina. Miekallaan ratkoi Boleslav märän nutun hänen
ruumiiltaan; silloin huomasi hän verta, joka oli punannut paidan--ja
kun hän repäisi senkin pois, näki hän kuinka vasemman rinnan alta
pulppusi pieni, heleänpunainen lähde.
Silloin tiesi hän, mitä taannoinen laukaus oli merkinnyt.----Ja kun
ensimäinen hurja kostonhimo, joka hänelle huusi: »mene ja sytytä
heidän talonsa tuleen ja hakkaa heitä maahan, kunnes he sinut itsesi
lyövät kuoliaaksi!»--kun tämä ensimäinen raivoisa kostonhimo alkoi
tasaantua, vaipui hän ruumiin viereen maahan ja purskahti tuskaloiseen
itkuun. Kauan makasi hän niin, sitten nousi hän hitaasti, nosti
ruumiin hartioilleen ja kantoi sen murhaajain jälkiä myöten rinnettä
ylös, porrassillan ylitse saarelle. Se ei ollut mikään keveä taakka,
ja kaksi kertaa nyykistyi hän läähättäen sen alla polvilleen.
Puutarhamajaa ympäröivän pensaston laitaan täytyi hänen se laskea
maahan, sillä hän pelkäsi aivan nyykistyvänsä. Siinä lepäsi nyt
Regina, samassa paikassa, mistä Boleslav oli hänet löytänyt verta
vuotavana ja elotonna isän hautajaisten jälkeen. Kuunsäteet leikkivät
kuten silloinkin hänen kalpeilla kasvoillaan, mutta tällä kertaa ei
hän enää kuunaan palaisi eläville ilmoille.
»He ovat siis sinut sittenkin yhyttäneet!» huudahti Boleslav
purskahtaen kimakkaan nauruun.--Pistävä kipu vavahti hänen
takaraivossaan.--Hänestä tuntui, että hänen täytyi tulla
mielipuoleksi, jos nämä suuret, jäykät, kiillottomat silmät kauemmin
katsoisivat ylös häneen.
Huoli siitä, että tietäisi ruumiin olevan hyvässä korjuussa, ennenkuin
poistui mailta, sai hänet jälleen suunnilleen.--Saattaisivathan
schrandenilaiset kuopata murhatun johonkin metsään, jottei oikeudella
olisi tihutyöstä mitään todistuksia käsissään.
Ainoa, johon ainakin saattoi luottaa, oli vanha kirkkoherra, sillä
vaikkakin hän oli heidät kironnut ja julistanut pannaan, ei hän
antautunut osalliseksi tällaisiin konnantöihin.
Boleslav päätti hänet herättää heti unestaan ja tuoda paikalle, jotta
myöhemmin olisi todistaja, hänen itsensä harhaillessa sotatanterilla--
herra tiesi missä.
Torninkello löi yksi, kun hän saapui kyläntielle. Kirkonovella näki
hän vartiain äänettömästi astelevan edestakaisin, muuten näytti kaikki
vaipuneen syvimpään uneen.
Silloin kuuli hän muutamasta majasta, jonka ohitse kulki, äänekästä
elämöimistä, huutoa ja rähinää.
Hän katsoi lähemmin ja huomasi viheriän kirstun, puuseppä Hackelbergin
ammattikilven, joka synkkänä katseli alas telineiltään.
Puusepän sopertelemat sanat johtuivat hänen mieleensä. »Nyt saa hän
täyttää lupauksensa ja tehdä tyttärelleen ruumisarkun», ajatteli hän.
Ja katkerin mielin päätti hän, jos vanhus olisi tajullaan, heti
paikalla ilmottaa hänelle hänen tyttärensä häpeällisen kuoleman ja
vaatia häntä täyttämään lupauksensa.
Hän astui pimeään eteiseen. Oikealla kädellä sijaitsevasta huoneesta
tunkeutui juopuneen kurkun ilettävä huuto ja parku hänen korviinsa.
Väliin sekaantui lyhyitä, puuskahtelevia sihahduksia ja sähähdyksiä,
joita hän ei voinut käsittää.
Hän avasi oven. Silloin näki hän kuvan, niin hirveän, että hän, vaikka
olikin tänään saanut tottua kauhuihin, vavahti kalveten takaisin.
Vanha puuseppä hyppeli repaleiksi revityissä vaatteissaan ja vuotaen
verta kaulastaan ja käsivarrestaan ympäri huonetta, jonka likaisen
kurjuuden kuu valaisi räikeällä valollaan. Hänet näytti tanssitauti
saaneen valtoihinsa. Kaikki hänen jäsenensä tärisivät ja suun ympärys
oli vaahdossa. Hänen silmänsä pyörivät hurjasti ja tempovat
vävähdykset vääristivät hänen kasvojensa lihakset.--Oikeassa kädessään
riippui hänellä suuri höylä, jonka rengasmaiseen kädensijaan hän oli
pistänyt koukistuneen kätensä ja jota hän turhaan koetti pidellä
lujemmin kiinni tanssivilla sormillaan. Missä hän vain näki puupinnan,
pöydässä, seinissä tai lattiata täyttävissä lautakasoissa, koetti hän
sitä vedellä höylällään. Tästä lähti sihisevä ääni, joka jossakin
mutkassa tai oksassa aina jyrkästi katkesi.
»Se on pian valmis!» huusi hän.--»Vielä vetäys»--sss--sss--»ja laudat
ovat yhdessä»--sss--sss----»kirotut yölepakot, eivät jätä ihmistä
rauhaan»--sss--sss--»eteenpäin--hei--tulipalo--tulipalo--linna
palaa--tulipalo!--Luiki tiehesi, naikkonen--jos sanot minut
nähneesi--tauloineni ja pellavakuontaloineni»----sss--sss--»en tee
sinulle kirstua»--sss--sss--»pois tieltäni, käärme»----
Hän oli törmännyt Boleslaviin, joka kamalan aavistuksen vetämänä oli
asettunut hänen tielleen ja jota hän nyt näytti pitävän tyttärenään.
»Mene takaisin--pois Kissanportaalta ... täällä saa parooni tänään
osansa--takaisin--taikka»----hän asetti höylän tähdäten
poskelleen--sitten hän, uuden näyn ahdistamana, huusi hengenhädissään:
»Tulipalo--tulipalo--tulipalo», koetti ryömiä pöydän taakse piiloon ja
höyläsi samalla vaatteidensa riekaleita.
»Tulipalo--tulipalo! Menkää tiehenne--en minä ole sitä
tehnyt--tyttäreni on valehdellut--liekit leiskuvat--tulipalo,
tulipalo--kuinka liekit leiskuvat!»--
Liekeistä, jotka näyttivät olevan hänen juoppohulluutensa huippukohta,
joutui hän jälleen yölepakoihin, joita hän koetti pelotella pois käsin
ja jaloin, kunnes taas kykeni jatkamaan työtään, tällä kertaa höyläten
pöydänreunaa.
»Pian se on valmis»--sss--sss--»parisen lautaa vain
vielä»--sss--sss--»tyttäreni on nyt raatona--nyyskähti
nenälleen»--sss--»hienosti kiillotetaan kirstu»--sss----»nyt makaa
hän siellä eikä enää hauko henkeään»----sss--»näestä--miksetkäs
mennyt tiehesi!----Isä ampuu kuin peijakas»----sss----sss--»kyllä
paroonikin saa tänään kylkeensä»----sss--»olemme vartavasten
saapuneet--eläkööt kaikki miehet--eläköön Merckel!»----sss--»Alas
portaalta, lutka--ovatko ranskalaiset taasen kintereilläsi?----Ja
jollet luiki tiehesi»--hän tähtäsi Boleslaviin.
Hohtavassa kuutamossa näytti hän sätkyttävine säärineen, tutisevine
päineen ja tanssivine käsivarsineen kammottavalta kummitukselta, jonka
jäsenet ovat kokoonpannut tuhansista liikkuvista renkaista.
Keskellä tähtäämistään päästi hän yhtäkkiä kimakan huudon, ja
paetakseen liekkejä, jotka uudestaan häntä tavottelivat, ryömi hän
tällä kertaa puukasan taakse, jossa hän lakkaamatta lykkäsi höyläänsä,
kunnes yölepakoista alotti uudelleen hullujen houreidensa
pöyristyttävän kiertokulun.
Boleslav, joka kauhusta väristen oli raivoavan vanhuksen houreista
lukenut hirveän totuuden, ei jaksanut kauemmin katsoa tätä näkyä. Hän
pakeni ulkoilmaan, ikäänkuin liekit, jotka mielipuolta ajelivat,
olisivat olleet hänenkin kintereillään, eikä hän rauhottunut,
ennenkuin oli kylän jättänyt kauas taakseen ja raunioiden varjot
kietoivat hänet syliinsä.