Tosiaan ei tämä ollut hyvä alku.
Helena pani suunsa suppuun, mutta näytti taipuvaiselta jälleen
leppymään.--»Oi, tule pois täältä!» pyysi hän. »Minä niin pelkään.»
»Mitä?»
»No--kirkkomaata.»
Jälleen värähdytti Boleslavia ivallinen tunne. Olematta itsekään siitä
selvillä vertasi hän kaikkea, mitä toinen teki ja sanoi, Reginaan. Ja
vertailu ei ollut Helenalle edullinen.
»Olen näet niin arka, kuten kai muistat», jatkoi Helena heidän
palatessaan maantielle. »Hätiköin liiaksi, kun kutsuinkaan sinut juuri
tänne. Yleensäkin oli se liiaksi hätiköityä. Ja jollen--», hän katsoi
Boleslavia syrjästäpäin hienostelevalla katseella, jonka oli
ilmaistava loppu hänen ajatusjuoksustaan. Sitten, kun Boleslav tahtoi
auttaa häntä ojan ylitse hypätessä, päästi hän pienen huudahduksen ja
sanoi: »Ei, ei.»
Epäselvä pettymyksen tunne, jota Boleslav siihen asti oli tuntenut,
muuttui nyt sulaksi kummastukseksi.
Helena vilkui ympärilleen kaikille suunnille. »Emme voi jäädä
tännekään», kuiskutti hän. »Jos tulisi ihmisiä ja he näkisivät minut
täällä herrasmiehen keralla, häpeäisin silmät päästäni.»
»Mihin sitten tahdot?»
»Niin, sen saat sinä määrätä.»
»Tule siis metsään!»
Helena löi vanhanpiian eleellä kätensä yhteen. »Mitä ajattelet?»
huudahti hän. »Öiseen aikaan! Jonkun herran seurassa!»--
Boleslav hieroi otsaansa. Oliko mahdollista, mitä hän näki ja
kuuli?--Tämäkö oli Helena? Tämäkö se hengetär, johon hän oli katsonut
ylöspäin kuten toisen maailman olentoon?
Tai oliko kentiesi syy hänessä itsessään? Oliko hän niin turmeltunut,
ettei enää ymmärtänyt siveyden ja puhtauden kieltä?--Oliko metsistynyt
palvelustyttö hämmentänyt hänen arvostelukykynsä, täyttänyt hänen
mielikuvituksensa liian irstailla kuvilla?
»Kulkekaamme siis pitkin maantietä», sanoi Boleslav.
»Kun vain ei kukaan tulisi!»
»Näethän, ettei tule ketään.»
»Mutta onhan se sentään mahdollista!»
Tähän ei voinut mitään vastata. Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi
Boleslav: »Etkö tahdo antaa minulle käsivarttasi?»
»No, voinhan tehdä sen», vastasi hänen nuoruutensa lemmitty.
Kotvan aikaa kävelivät he taasen ääneti rinnatusten. Näytti melkein,
kuin ei heillä olisi mitään sanottavaa toisilleen.
»Regina odottaa!» huusi ääni Boleslavin povessa.
»Olethan aivan mykkä», tuumi Helena, samalla hullunkurisesti näykäten
Boleslavin käsivartta niillä parilla sormella, jotka hän oli pistänyt
saattajansa kainaloon. »Sinä paha mies, et kai ole minuun enää
lainkaan mieltynyt?»
Boleslav ei katsonut olevansa oikeutettu sanomaan »ei». Helena oli
hänelle pysynyt uskollisena, oli kokonaista kahdeksan vuotta luottanut
hänen sanoihinsa. Hän ei saanut jättää niitä häpeään. Ja kun hän oli
epävarmasti sammaltanut: »Kyllä toki!» päästi Helena kuuluviin
merkitsevän huokauksen ja tuumi: »Sinusta on kerrottu minulle niin
paljo pahaa, etten enää lainkaan tiedä, mitä minun on uskominen--Mutta
eihän se toki ole totta--eihän?»
»Mikä sitten?» kysyi Boleslav väsyneesti.
»Oh, eihän sellaisesta voi tytöt puhuakaan.--Aivan epäsiveellisiä
juttuja.--Olithan toki ennen aina jalo ihminen. En voi kuvitellakaan,
että olisit niin muuttunut.»
Hän koetti hiljaa hiipiä Boleslavia lähemmäksi. Sinisilkkinen
käsityölaukku, jota hän kantoi kädessään, putosi silloin maahan. Kun
Boleslav--samaan aikaan kuin Helenakin--kumartui ottamaan sitä ylös,
sattui hänen lakkinsa syrjä hipaisemaan tytön poskea.
»Oi, ei niin», sipatti Helena ja notkistautui hänestä pois.
»Pyydän anteeksi», vastasi Boleslav sangen kohteliaasti--ja nipisti
huulensa yhteen.
»Et ole vieläkään vastannut kysymyksiini», jatkoi Helena. »Lopultakin
taitaa kyllä olla totta, mitä ihmiset sinusta kertovat.--Se olisi
hyvin rumaa, ja minä tyttö rukka olisin pahasti pettynyt sinun
suhteesi. Pappa onkin aina tuuminnut, että sinä saat vielä huonon
lopun.»
Tämän sanoi hän niin nenäkkääseen, rikkiviisaaseen tapaan, ettei
Boleslav voinut pidättää nauruaan.
Helena näytti käsittävän, ettei ollut osunut löytämään oikein tepsivää
äänensävyä, ja katkerasti loukkautuneena jatkoi hän: »Niin, naura vain
minulle tyttö rukalle. Ja sentään tarkotan sinulle niin hyvää.--En
millään ehdolla soisi sinun joutuvan perikatoon.»
»Pyydän, ettet suotta vaivaudu!» vastasi Boleslav.
»Ei, älä tekeydy huonommaksi kuin olet», ojensi Helena. »Tiedän, että
olet jalo ihminen. Ja vaikka kohtalo meidät iäksi erottaisikin, olet
minulle aina, aina rakas.--Oi, kuinka katkeria kyyneliä olenkaan
itkenyt sinun tähtesi!--Ja joka ilta olen rukoillut puolestasi: Rakas
isä, suojele kallista nuoruuteni ystävää, anna hänelle puhdas
omatunto ja varjele häntä synnistä ja kostonhimosta.»
»Schrandenilaiset ovatkin juuri omiaan vierottamaan uhriaan
kostonhimosta», vastasi Boleslav.
Helena rypisti nenänipukkaansa.--»Schrandenilaiset ovat raakaa
roskajoukkoa, joiden kanssa ei pidä antautua tekemisiin», tuumi
hän.--»Minäkin olen paljo mieluummin tädin luona Wartensteinissä.
Siellä ainakin tietää elävänsä hyvinkasvatetun, kelpo porvariston
parissa, ja siellä osataan nostaa paremman naishenkilön edessä hattua.
Sitä ei ymmärrä kukaan schrandenilainen tehdä, lukuunottamatta herra
Merckeliä. Ja Felixiä luonnollisesti. Hän huokasi syvään. »Mutta
hänkin enimmäkseen kantaa univormua», lisäsi hän aprikoiden.--Ja
ikäänkuin olisi vasta täten muistanut eilisen iltapäivän tapahtumat,
huudahti hän äkkiä kimakasti, löi käsiään yhteen ja huusi »Oi,
Boleslav, Boleslav!»
»Mitä haluat, Helena?»
»Boleslav, kuinka voitkaan olla niin paha!--Felix, Felix parka! Enhän
kyllä ollut saapuvilla, olin puutarhassa retiisien luona. Mutta
myöhemmin on minulle siitä kerrottu: Välkkyvällä miekalla olit lyönyt
hänen päähänsä, jotta veri vain pirskui.» Hän värisi ja nurisi itkuaan
pidätellen.--Sitten tempasi hän kätensä Boleslavin kainalosta ja
juoksi toiselle reunalle tietä. »Mene, en tahdo sinusta enää tietää
mitään», huusi hän. »Olet menetellyt kehnosti ja julmasti.»
»Sitä et sinä ymmärrä, rakas Helena», vastasi Boleslav.
»Ja lisäksi oli hän lapsuudentoverisi ja leikki kerallamme
puutarhassa. Kuinka usein hän kapusikaan edestäsi aidan ylitse, kun
pallosi vieri tiehensä! Ja marsunpoikasenkin hän antoi sinulle. Oletko
kaiken unhottanut?»
»Ja marsunpoikasenko tähden pitäisi minun--?»
»Oi--ja nyt olet hänet sulkenut pimeään kirkkoon--pappa sanoo, ettei
sinulla ole siihen lainkaan oikeutta ja hän aikoi antaa sinut ilmi
esikunnalle, silloin kävisi sinulle huonosti--»
Niin vähän oli hän Boleslavin mielestä isäänsä, että vanhan papin
jyrisevät sanat muuttuivat hänen suussaan laimeaksi lörpötykseksi.--Ja
tästä kaakattavasta kanasta riippuvaksi oli hän, Boleslav, tahtonut
tehdä koko olemassaolonsa!
Helena oli palannut hänen luoksensa ja oli kursastelevalla eleellä
pistänyt uudelleen kätensä hänen kainaloonsa.
»Mutta eihän sentään ole totta, että aamulla viet hänet pois
vangittuna ja asetat hänet sotaoikeuden eteen, niin että hänet
ammutaan--onhan se valetta? Sitä en usko sinusta. Niin huono et toki
ole.»
Boleslav koetti hillitä kärsimättömyyttään.
»Siis kuitenkin?» kysyi Helena ja pyyhki silmiään. »Mutta, eikös niin,
jos sinua oikein pyydän, rakas Boleslav--minulle teet sentään mieliksi
ja päästät hänet vapaaksi?»
Tyynesti, ikäänkuin ohimennen, tuli tämä pyyntö hänen suustaan. Mutta
silmistä, jotka epäluuloisesti karsastelivat Boleslavin silmiin,
vilkkui salainen levottomuus.
»Rakas, rakas Boleslav», jatkoi hän hartaammin, ja hänen kätensä alkoi
vavista Boleslavin kainalossa. »Jos minua vielä vähänkin rakastat, et
näin lähetä minua luotasi.--Ja minä kannan iäti kuvaasi sydämessäni,
ja vaikkapa kohtalo meidät julmasti erottaisikin, niin ainakin
rukoilen yhä edelleen puolestasi ja siunaan sinua.»
»Anteeksi, Helena», sanoi Boleslav liikutettuna Helenan näennäisestä
sydämellisyydestä. »Anteeksi, vaikka minun täytyykin näyttää sinusta
tylyltä. Mutta se ei auta mitään. Pyyntöäsi on mahdoton täyttää.»
Helena, joka ei ikinään näyttänyt odottavan tällaista vastausta,
katsoi häntä muutaman sekunnin vihaisen jäykin katsein. Sitten vaipui
hän, äkkiä itkuun purskahtaen, lähintä puunrunkoa vasten ja peitti
kasvonsa laihoilla käsillään.
Samassa pamahti etäisyydessä laukaus, jonka kaiku vieri verkalleen yli
metsien.
Helena päästi hätähuudon ja nyyhkytti käsiään väännellen: »Varmaan
ovat he hänet ampuneet, ja sinä, julmuri, olet sen käskenyt!--Oi,
Jesus, Jesus, eikö sinulla sitten ole vähääkään sääliä?»
Kuulostellen, mistä päin laukaus kuului, koetti Boleslav häntä
rauhottaa. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että laukaus olisi
koskenut Felix Merckeliä. Varmasti oli se laukaistu metsässä linnan
toisella puolen. Todennäköisesti oli joku salametsästäjä kaatanut
hirven.--
Mutta Helena nyyhkytti yhä kankeammin. »Sinulle voi se olla
mieliin--oi, sinä--sinä raastat hänet kuitenkin kuolemaan.»--
Boleslav, jota hänen kasvava epätoivonsa alkoi oudostuttaa, lupasi
tehdä voitavansa tuomareita lepyttääkseen. Hän tahtoi itse vakuuttaa,
että Felix oli ollut tolkuttoman juovuksissa. Syytetyn vanhan vihan,
tämän loukatun kunniantunnon--kaiken tahtoi hän tuoda ilmi tuomiota
lieventääkseen.
Mutta Helena ei tyytynyt tähän.--Ja äkkiä vaipui hän Boleslavin eteen
polvilleen saviseen maahan ja syleili hänen polviaan: »Ole armelias!
Ole jalo! Pelasta hänet!»
»Nouse, herran tähden!»
»En, sitä en tee.--Rukoilen sinua tomussa ja tuhkassa.»----
»Mutta etkö sitten käsitä, että syytän itseäni murhayrityksestä, jos
päästän hänet viatonna vapaaksi?»
»Ei se mitään!» nyyhkytti Helena. Jos minua todella rakastat, teet
kyllä minun tähteni tämän pienen uhrauksen.--
Silloin alkoi Boleslav käsittää, ettei Helena ollut häntä kutsunut
tänne hänen itsensä tähden, vaan toimi hyvin harkitun suunnitelman
mukaan, käyttääkseen hänen rakkauttaan toisen hyväksi.--
Tällainen oli siis nainen, jonka arvoinen ei hän pitkiin vuosiin ollut
katsonut olevansa, jonka siunausta hän oli tähystellyt kuin
saavuttamatonta päämäärää. Tämä oli se valoisa olento, jossa hänestä
näytti kaikki hyvyys ja puhtaus yhtyneen ja jota hän oli katsonut
saastuttaneensa, jos mainitsi hänen nimensä samassa hengenvedossa kuin
Reginan.
Ja Regina! Hän, häväisty, hylky, kuinka taivaankorkeudessa hän
seisoikaan--tähän viekkaaseen siveyteen verraten!
Hurja nauru purskahti hänen rinnastaan.
»Mikset sanonut kohta, että hän on sinun rakastajasi?»
Helena hypähti koholle.
»Tämä on panettelua», huudahti hän. »Olen kunniallinen tyttö.»
»No--kihlattusi sitten!»
Helena alkoi uudelleen itkeä, vaikkei unhottanutkaan samalla
pudistella savipaakkuja hameestaan. »Oi, Boleslav!» nyyhkytti hän.
»Olet itse siihen syypää. Miksi olet antanut minun niin kauan odottaa?
Ja miksi olet antanut kyläläisille aihetta niin paljoon pahaan
huutoon?--Ja sitten papan vastustus, eihän sitä olisi konsanaan voinut
voittaa.--Mitä minä tyttö parka olisin----»
»No, no, ei se tee mitään», vastasi Boleslav hilpeästi.
»Ja sinä et ole minulle vihainen?»
»Oh, en lainkaan.»
Äänetönnä saattoi Boleslav Helenaa kylän läheisyyteen, sanoi
ystävällisesti jäähyväiset ja vielä kerran lupasi tehdä kaikkensa
pelastaakseen hänen kihlattunsa.
Helena kiitti, kumarsi kohteliaasti ja loittoni.