Saavuttuaan maantielle näki Boleslav kirkkomaan aidan varjossa
naisolennon, joka epäröiden kääntyi häntä kohden.
Hetki, jota hän kahdeksan vuotta oli ikävällä odottanut, oli nyt
tullut. Hän ei tuntenut vähintäkään liikutusta sydämessään.--»Ole toki
iloinen! Riemuitse onnestasi!» huusi ääni hänen povessaan.--»Hän
rakastaa sinua!--Hän pelastaa sinut.--Hän vapauttaa sinut Reginasta.»
Ja valittaen kaikui uudestaan: »Reginasta.»
Terävästi kuvastuivat solakan tytönvartalon mustat ääripiirteet
kuutamon valaisemaa taustaa vasten. Olkapäät näyttivät kulmikkailta,
ja korkealle vyötetyltä vyötäröltä valuivat puvun ääriviivat kahtena
suorana linjana kaidoille lanteille.
Boleslav hyppäsi ojan ylitse ja ojensi tytölle kätensä.
Sievistelevän kainolla liikkeellä peitti tämä kätensä selkänsä taakse.
»Älä nyt heti ole niin myrskyinen!» sipatti hän.
Boleslav hämmästyi. Hänet valtasi kylmä, melkein ivallinen tunne, jota
hän kohta häpesi ja jonka hän tukehdutti.
»Olet antanut minun kauan odottaa, Regina!»--Ja kun tyttö kääntyi
puoleksi kuuta kohden, näki Boleslav kaidat, arkipäiväiset kasvot ja
nenänipukan, joka halveksivasti rypistyi.
»Nimeni on Helena, jos olet sen unhottanut», sanoi hän ja kääntyi
nyreissään selin.--