Tämä nauroi ja maiskautti kieltään.--»Pah!»

»Älä istu siellä niin torroksissasi, mies; onko sinulla tosiaankin

kalan verta suonissasi?--Etkö enää muista, kuinka vanha parooni

pieksätti sinut pataluhaksi, jotta olisi saattanut hihnoja leikellä

nahkastasi?--Peijakas, kuinka silloin juoksit ulvoen ympäri! Sitäpä

oli koko hauska katsella.»

Hackelberg röyhtäsi ja katsoa murjotti lasiinsa.

»Mutta silloin olit vielä metsästäjä, joka oli mies paikallaan, ja

kuulasi eivät koskaan osuneet harhaan.--Juo, mies!--On aivan

uskomatonta, kuinka kerran osasit ampua.»

»Osaan minä vieläkin», sopersi puuseppä.

»Hahaha--anteeksi, että minua naurattaa, vanhus. Ensiksikään ei

tiedetä lainkaan, mihin olet jättänyt tuliluikkusi--»

»Mutta--minä ti-iedän sen!»

»Ja sitäpaitsi on kätesi liian veltto voidakseen tähdätä, ja

kunniantuntosi on huilannut tiehensä ja miehenryhtisi lisäksi.»

Puuseppä nauroi. Hänen silmänurkissaan pilkahti myrkyllinen välähdys.

»Mitä? Tahdotko väittää, että sinulla on vielä kunniantuntoa

rinnassasi, vaikka pidät hyvänäsi sen, että tyttäresi on vietelty?

Siedät, että viettelijä juoksentelee vapaasti hänen kanssaan ympärinsä

ja että oma lihasi ja veresi sinua halveksii ja sysää kätesi pois

luotaan--kiittämätön, velvollisuutensa unhottanut olento!»

Puuseppä hypähti hoiperrellen pystyyn--»Älkää tulko perästäni kukaan!»

huusi hän nyrkkiään heristäen.

»Mihin aiot?»

»Ei kuulu kellekään!»

Vaikka schrandenilaiset olivat raivoissaan, pyrkivät heitä

naurattamaan juopon metkut, mutta Merckel vilkutti heitä pysymään

hiljaa. »Antakaa hänen mennä», kuiskasi hän lähimmilleen, »hän menee

penkomaan pyssyään tunkiosta.»

»Mutta mitäpä kaikki hyödyttää!» jatkoi hän huoaten, ja hänen silmänsä

tähystelivät salakähmäisen levottomasti oveen. »Hän kyllä pitää

varansa, ettei öiseen aikaan antaudu käsiimme. Ja huomisaamuna päivän

valossa, jollei kukaan teistä voi itseään puolustaa, tulee hän ja

luovuttaa teidät pyöveleillenne, kuten poikani Felixin, eikä kukaan

teistä näe enää kotikyläänsä,--Sentähden juokaa, lapset, ottakaa

jäähyväiset vanhalta isä Merckeliltä.--Seis, eikös sieltä tule

Amalia?» keskeytti hän kuunnellen iloisessa jännityksessä.

Ovi temmattiin auki ja sisään syöksähti tarjoilijaneiti, joka

hätiköiden kuiskutti jotakin isäntänsä korvaan.

Tämän kasvot kirkastuivat. Hän pani pyöreät kätensä ristiin

kiitolliseen rukoukseen.

»Lapset», huusi hän, »vielä elää tuomari taivaassa! Vapaaherra on

käsissämme.»

Schrandenilaiset päästivät riemuhuudon ja hypähtivät istuimiltaan.

»Kuinka? Missä? Milloin? Kuka on hänet nähnyt?»

»Kerro, Amalia!» ähkäisi hän ja vaipui uupuneena istumaan kuten

päivätyönsä tehnyt.

Ja Amalia kertoi. Hän oli tahtonut odottaa, kunnes vartiat olivat

juoneet oluensa, ja oli vielä kävellyt hieman kauniissa kuutamossa,

saadakseen raitista ilmaa,--silloin oli hän nähnyt miehen tulevan

peltojen ylitse Kissanportaalta päin. Se oli kulkenut kirkkomaata

kohden ja oli sillä ollut upseerintakki yllään punaisine kauluksineen

ja kiiltävine nappeineen.

»Oliko hänellä aseita?» kysäisi eräs varova Schrandenin poika.

Oli, miekka oli vain välähdellyt kuutamossa.

Tämä seikka tuntui arveluttavalta.

»Hän kai tahtoo tarkastaa vahteja», arveli toinen ja raapi päätänsä.

Herra Merckel päästi levottoman naurun. »Milloin kirkkomaalle on

asetettu vahteja?» huudahti hän. »Sanon teille, mitä hän siellä tekee.

Korean herra pappansa luona hän käy, tahtoo haudalla vannoa että hän

kostaa teille heti kun sotilaina joudutte hänen käsiinsä. Onnitelkaa

toisianne tämän käynnin johdosta.»

Samassa sai hän liittolaisen, jota ei enää tainnut muistaa laisinkaan

ottaa lukuun.

Ovesta syöksi huoneeseen vanha puuseppä, heiluttaen oikeassa kädessään

pyssyä, jossa vielä riippui likaa ja oljenpärtöä. Hän näytti olevan

aivan vimmoissaan. Hän löi rintoihinsa ja hyppeli hoiperrellen ympäri

kuin riivattu.

»Minullako ei ole kunniantuntoa?» hihkui hän. »Minäkö antaisin

vietellä tyttäreni? Missä on se naikkonen, joka on häväissyt harmaan

pääni? En tee hänelle mitään kirstua! Ammun hänet vain kösäksi----

ammun heidät molemmat kösäksi.»

»Tulkaa kirkkomaalle!» kajahti joukosta, joka alkoi rohkaistua.

Vanha ravintolanisäntä pelästyi. »Ei kirkkomaalle, lapset?» varotti

hän innokkaasti. »Ensiksikin on paikka pyhä, ja toiseksi voisi hän

siellä teiltä paeta. Mutta jos teillä kaikessa sovussa on jotakin

tekemistä hänen kanssaan--en tosin tiedä mitä enkä tahdo

tietääkään--niin neuvon teitä menemään Kissanportaalle. Siellä on

rannalla kylliksi pensaita--tosin ne ovat harvanlaisia--mutta

peittävät ne teidät sentään.»

»Mutta jos hän palaa kylän lävitse--nostosillan ylitse?» arveli joku

varovainen.

Herra Merckel oli asioista selvillä. »Eikä palaa!» nauroi hän.

»Kissanporras on hänelle paljo mukavampi.»

»Taipaleelle, Kissanportaalle!» huusi puuseppä ja sysi pyssynsä

perällä penkkejä ja tuoleja. Joukko lähti liikkeelle. Herra Merckel

tuppasi heille viinapulloja mukaan niin paljo kuin kiireessä sai

käsiinsä.

»Ottakaa, lapset, ottakaa!» huusi hän. »Kaikki kunnianne puolesta!»

Sitten kun viimeiset olivat ulkona, kuivasi hän hien otsaltaan, pani

kätensä ristiin ja sanoi tuskallisesti huokaisten: »Ah, Amalia, kunpa

he vain eivät tekisi hänelle väkivaltaa.»

Kissanporras: Romaani · 第 54 / 60 题