Samana hetkenä istuivat schrandenilaiset, niin monet kuin olivat
voineet päästä kotikonnuiltaan, »Mustassa Kotkassa» jäähyväisjuominkeihin
keräytyneenä.
Vanha Merckel maksoi kaiken.
Hän seisoi tarjoilupöydän takana hymyillen surumielistä hymyään, jonka
vilpittömyyteen täytyi tänään jokaisen uskoa, ja kaasi lakkaamatta
tyhjät lasit täyteen.
»Juokaa, rakkaat ihmiset», kehotteli hän. »Taloni onnettomuuden ei
tarvitse teitä estää. Mitäs siitä, jos hänet ammutaan. Hän kuolee
urhoollisen kuoleman kunniansa ja isänmaan puolesta.»
Hän pyyhki hikeä kiiltävältä otsaltaan, ja samalla hänen pienet
silmänsä kääntyivät levottomasti ja odottavasti vieraasta toiseen.
»Vie, Amalia, lasinen heillekin, jotka häntä vartioivat», sanoi hän
tarjoilijaneitiin kääntyen. »En tahdo heille kostaa sitä, että he
auttavat syöksemään häntä perikatoon.»
Schrandenilaiset, joita liikutti näin ylevä jalomielisyys, katselivat
kiukkuaan hilliten haarikkoihinsa. Heitä hieman hävetti himoaan
tyydyttäen vierailla tässä onnettomuuden talossa, mutta olisivat
pitäneet rikoksena, jolleivät olisi vanhuksen anteliasta liikutusta
käyttäneet hyväkseen. Sentähden kulauttelilivat he olutta ja ryyppyjä
virtanaan, ja jokainen piti tarkoin varansa, ettei vain naapuri
ehtinyt juomisessa edelle.
Neiti, yhtä lihava ja viisas kuin herransakin, läksi taipaleelle
mukanaan puoli tusinaa kuohuvia haarikoita, saatuaan ensin pari
hiljaista käskyä, jotka herra antoi merkitsevästi silmiään vilkuttaen.
»Ja jos näet vanhan Hackelbergin», huusi hän neitosen jälkeen, »kutsu
hänet tänne--kutsu tänne. Hänetkin on samainen lurjus saattanut
onnettomuuteen. Hän ei saa olla poissa näistä surullista pidoista.»
»Oi, urhoolliset sotilaat!» jatkoi hän pyyhkien silmiään. »Juokaa,
juokaa! Tähtyyhän teidän koettaa unhottaa, että tänään viette
kunnianne hautaan. Niin, asemanne on säälittävä--säälittävämpi kuin
poikani, sillä hänen on ainakin suotu kuolla kunniansa puolesta.
Mutta te--hyi--hyi--miltä mahtaneekaan tuntua mielestänne, kun
maankavaltajan poika, tuo lurjus, jonka kunnioitettava kirkkoherramme
on kironnut, marssittaa teidät huomisaamuna taipaleelle.--Sinä, Born,
harjaa saappaani, käskee hän, sinä, Bichler, pitele jalustinta--ja
muuta sellaista.»
Molemmat nimitetyt hypähtivät kiroten pystyyn.
»Ja te kaikki muut--kun hän teille tiuskii ja räyhää--hänhän on
käskijä--ken silloin uskaltaa mukista, hänet ammutaan muitta mutkitta.
Tämä, rakkaat ystävä parkani, on tuleva osaksenne. Sentähden juokaa ja
sanokaa jäähyväiset sotilaskunniallenne. Huomenna ei enää koirakaan
huoli leipäpalaa kädestänne.»--
Puoleksi tukahdutettu murina kulki joukon lävitse, hirvittävämpi kuin
muuten heidän raivonhuutonsa.
Silloin hoippuroi puuseppä Hackelberg, joka nähtävästi oli
vetelehtinyt jossakin läheisyydessä, huoneeseen puolijuopuneena kuten
tavallisesti.
Häntä tervehti syvä äänettömyys. Mutta vanha Merckel meni
juhlallisesti häntä vastaan, tarttui hänen käteensä ja vei hänet
kunniasijalle.
»Sinäkin olet onneton isä», puhui hän hänelle liikutuksesta
väräjävällä äänellä. »Sinunkin sydämesi on särkynyt lapsesi
perikadosta. Sinun, kuten minun ja kuten meidän kaikkien
onnettomuutemme on linnan hirmuvaltiaan omallatunnolla. Istu, mies
rukka, ja ota siemaus kanssamme.»--
Juopporenttu, joka oli tottunut siihen, että kaikki häntä tuuppivat
ja ilveilivät hänen kanssaan, silloinkin, kun tarkottivat hänelle
parasta, ei tiennyt mitä ajatella, kun häntä näin ylenpalttisesti
kunnioitettiin. Hän vilkui sameilla silmillään epäluuloisesti
ympärilleen ja näytti neuvottelevan itsekseen, oliko hänen alettava
pöyhistellä vai itkeä. Samalla hän joi niin paljo kuin sai.
»Katsokaa häntä, tätä vapaaherrallisten himojen uhria», jatkoi herra
Merckel. »Näin avuton ja turmiolle joutunut on ihminen, jolta on viety
koston mahdollisuus, jonka täytyy niellä vihansa päivästä päivään,
hetkestä hetkeen. Mutta matokin kiemurteleksen, kun sitä tallataan
jaloin, ja kuka voi panna pahakseen, vaikka toivoisimme, ettei
pahantekijä enää huomisaamuun asti eläisi?»
»Lyökää hänet kuoliaaksi!» sopersi puuseppä, joka vähitellen joutui
raivoihinsa. Mutta ainoastaan muuan arka kaiku vastasi; sillä nyt, kun
oltiin sotamiehiä ja lähimpäin päällikköjen kera tekemisissä, ei
kuoliaaksi lyöminen enää ollut leikin asia.
Herra Merckelin valtasi siveellinen suuttumus.
»Oo, hyi sentään, rakkaat ihmiset, kuinka voitte puhua niin
jumalattomasti! Minä olen esivalta enkä saa mitään sellaista kuulla.
Rintaman edessä, päivän valossa on vaarallista käydä hänen kimppuunsa
enkä soisi teidän puhuvan edes siitä mahdollisuudestakaan.--Sillä
tulee rakastaa vihollisiaan, kuten sanassa sanotaan. Mutta ken voi
hillitä vihaansa, kun se paisuu ylitse ja purkautuu kostonhuutoihin?
Niinpä toivon, että kaikkien meidän vihollisemme ja tuhoojamme
kuolisi tänä yönä vuoteeseensa--tai hän ainaiseksi katoaisi
tietymättömiin--tai löydettäisiin hänet huomisaamuna Maraune-virrasta.
Silloin ainakin nähtäisiin, että vanha Jumala on vielä elossa ja
valvoo ylitsemme ja tuomitsee syntisiä ja kadotettuja. Amen.»
»Amen», jyrisi joukosta, ja känsäiset kädet menivät ristiin.
»Mutta eihän niin ole laita--pahantekijät menestyvät ja saavuttavat
pitkän iän tässä surunlaaksossa! Huomenna saapuu hän ratsullaan ja
Felixini laahataan teurastuspenkkiin, ja ne, jotka murisivat rivissä,
antaa hän myös ilmi.--Minua tosiaan kummastuttaisi, jos pääsisitte
hengissä pälkähästänne; sillä hänhän on ottanut tehtäväkseen juurittaa
koko Schrandenin eläviltä ilmoilta. Hän vie teidät huomenna mukanaan
kuten oinaslauman, jonka teurastaja on ostanut, ja leskien ja orpojen
itku ja valitus on kuuluva jälkeenne.»
Ilmoille pääsi raivonulvonta, niin raju, että yllyttäjä itse hätkähti.
»Hiljaa, rakkaat ystävät, hiljaa! Ei mitään vastoin lakia. Tosin ei
joukossamme ole ainoatakaan ilmiantajaa, ja ennen puremme kielemme
poikki, ennenkuin petämme ketään omistamme--Hackelberg voi siitä
laulaa kokonaisen laulun--vai mitä, vanha ystävä?--Mutta kuka tietää,
eikö herra kapteeni itse hiiviskele ikkunain alla urkkimassa----»
Viisi kuusi päätä riensi ruutuja vasten.
»Luuletteko, ettei hänestä voisi sellaista uskoa?--Oh, hän ei arastele
mitään konnankoukkuja.--Mutta tiedän, mitä tahdoitte sanoa, enkä
saata teitä siitä moittia: Jos hänet tavataan täällä yön pimeydessä
hiiviskelemässä, käy hänelle huonosti.»
»Kuoliaaksi--kuoliaaksi!»
»Älkäähän vain huutako yhä »kuoliaaksi», lapset. Tekee aivan korviini
kipeää. Sellaisesta selvitään hissukseen.--Pah, laukaus
pamahtaa--pah--vielä kerran--se oli vain salametsästäjä
viidakossa--metsäkauriita juoksentelee yllinkyllin ympärinsä--vai
mitä, Hackelberg?»