Jälleen istuivat he vastatusten rauhallisessa lampunvalossa, kuten
niin usein talvipuhteina, lumen pyrytessä ikkunaruutuja vasten ja
myrskyn orsia ravistellessa. Nyt lentelivät sieltä hentosiipiset
hyttyset ja leudot, tuoksahtelevat henkäykset hiipivät niiden kera
huoneeseen. Hentojen lehtiritvojen välistä pilkkui nouseva kuu, joka
pääsiäisen jälkeen oli ensi kerran täyttynyt.
Boleslav työnsi lautasensa syrjään. Ruoka ei maittanut. Siitä ei ollut
mitään hyötyä, että viini oli jäänyt kellariin. Päihtymys, jota hän
oli tahtonut välttää, huumasi jo hänen jäseniään.
Ja kun hän salavihkaa vilkaisi Reginaan, pelästyi hän, sillä tytön
silmät lepäsivät hänessä niin autuudesta juopuneina kuin tämä olisi
taivaan ja maan unhottanut hänen tähtensä. Surut ja huolet olivat
kadonneet hänen kasvoiltaan. Ne olivat jälleen pyöristyneet, ja uusi
kukoistava tuoreus loisti hänen poskillaan. Mutta Boleslav ei ollut
konsanaan havainnut hänessä sitä haaveellista vienoutta, joka tänään
virtaili hänen koko olennostaan ja jossa hän sieluineen ja ruumiineen
näytti liukenevan sulaan alttiuteen.
»Regina», kuiskasi Boleslav. Sydämenlyönnit, jotka tuntuivat
puuskahtelevan aivan kurkkuun saakka, varottivat häntä: »Ole
varuillasi----ole varuillasi--tämä on viimeinen kerta, kun hän
johdattaa sinua kiusaukseen».
»Viimeinen kerta!» kuului vastakaiku hänen povestaan. »Hän kuolee! Hän
menehtyy ikävään ja tuskaan.»
Hänestä oli kuin arpea alkaisi polttaa hänen alahuulessaan.
»Vielä hänen kerallaan suloinen hetki ja sitte tapa hänet--niin on hän
kaikista tuskista vapaa», kuiskasi ääni hänelle.
»Tämähän on sulaa mielettömyyttä!» ajatteli hän väristen.
Ja taasen vajosivat heidän silmänsä toisiinsa. Sielut eivät tienneet
mistään vastarinnasta, vaikkakin ruumiit pitivät epätoivoisesti
puoliaan.
»Pelasta itsesi», kuului ääni. »Ajattele kirousta! Säilytä itsesi
puhtaana isänmaalle!»
Hän mietti sanaa, jolla voisi haihduttaa tämän hurmaavan lumouksen.
Mutta hän ei löytänyt.
Sitten nousi hän ja meni avoimen ikkunan ääreen viillyttääkseen
otsaansa yöilmassa. »Puhu--toimi--lopeta äänettömyys!» kehotti hän
itseään. Silloin muisti hän kirjeet, joista Regina oli puhunut.
»Anna minulle kirjeet!» sanoi hän. Hänen äänensä kuului tuimalta.
Regina nouti pinkan valkokuorisia kirjeitä, jotka hän asetti herransa
paikalle pöytään. Tämä avasi päällimäisen ja tuijotti paperiarkin
ylitse tyhjään ilmaan.--
Eikö olisi parasta jo nyt mainita, mikä oli välttämätöntä? Miksi
viivyttää eron hetkeä, jonka kuitenkin täytyy tulla?--Mutta kammoksuen
karkotti hän tämän ajatuksen mielestään. »Saakoon hän iloita
puoliyöhön asti.--Suloinen hetki ja sitten--»
»Hänen vapaasukuisuudelleen, parooni Boleslav von Schrandenille
ilmotetaan täten, että Teidän pyynnöstänne pidetään uusi tutkimus
murhapolton mahdollisuuteen nähden Schrandenin linnan palossa, joka
tapahtui maaliskuun 6 päivänä 1809, ja tämä tutkimus on määrätty
pidettäväksi----»
Nauruun remahtaen heitti hän paperiarkin syrjään. Hänen sormensa
hapuilivat seuraavaa kirjettä.
Silloin pisti hänen silmiinsä Helenan käsiala.
Hän hytkähti vastenmielisyydestä. Mitä hän vielä tahtoi. Miksi
häiritsi hän häntä tänä hetkenä?--
»Kallis Boleslav!
En voi antaa sinun mennä sotaan vielä kerran
sinua puhuttelematta. Pyydän ja rukoilen sinua
tulemaan tänään yhdeksän aikaan kirkkomaan takaportille,
jossa sinua odottaa