»Hyvä isä--miltä sinä näytät!» sammalsi hän.
Tyttö näytti aivan metsistyneeltä. Hänen vaatteensa olivat repaleina,
tukka, joka ahkeraan kammatessa oli alkanut niin kauniisti kiharoitua,
riippui jälleen pörröisinä suortuvina otsalla ja poskilla. Syvistä
sinertävistä silmäkuopista pilkkuivat silmät taikamaisen kiiluvina,
jäykkinä ja palavina eivätkä rohjenneet kohota häneen katsomaan.--
»Hänhän aivan menehtyy», huusi ääni hänen povessaan. »Hän kuolee sinun
tähtesi!» Hän tarttui tytön käteen, joka hervotonna jäi lepäämään
hänen käteensä.
»Regina--puhu toki--etkö lainkaan iloitse siitä, että olen täällä
jälleen?»
Regina kyyristihe kuten silloin, jolloin hän vielä pelkäsi lyöntejä.
Boleslav silitti hänen kalseaa, kuivaa tukkaansa. »Tyttö raukka!»
sanoi hän. »Sinun on ollut vaikea olla niin ypö yksin.»
Regina hytkähti herransa koskettaessa ja vaikeni.
»Miksi et minulle kirjottanut, että tunnet itsesi täällä liian
yksinäiseksi?»
Regina pudisti päätään, sitten sanoi hän arastellen: »Mitäs minä
yksinäisyydestä, herra?»
»Mikä sinua sitten on vaivannut?»
Regina katsoi häneen tuskallisesti ja vaikeni.
»Mutta?»
»Minä--luulin--ettette palaisikaan.»
»Mutta kirjotinhan sinulle, hupakko.»
»Niin, kirjotitte kyllä--tulevanne viikon kuluessa, ja silloin istuin
Kissanportaalla yöt ja päivät--yöt ja päivät--mutta te ette tullut. Ja
kolmen viikon perästä kirjotitte uudestaan: tulen kenties viikon
kuluessa, ja sittenkään ette tullut. Ja silloin ajattelin, että
tahdotte vaan minua syöttää sanoilla, jotta paremmin--viihtyisin. Ja
että te kaduitte, että olitte ollut minulle ystävällinen, koska en
sitä ansainnut ja koska...» hän vaikeni ja peitti tuokioksi kasvonsa
käsiinsä.
»Mutta kirjeesihän oli vallan järkevä.»
»Niin, herra», sammalsi Regina. »Olisiko minun--sopinut teille--
muuten kirjottaa?»
Boleslav puraisi huultaan ja katsoi suoraan eteensä vihertäväin
lehtien vilskeeseen.----Mahtoikohan tyttö aavistaa jotakin siitä,
mitä muutamain tuntien jälkeen oli tapahtuva?
»Mutta nyt on kaikki hyvin--eikö niin?» kysyi hän epävarmasti.
Silloin vaipui Regina huudahtaen hänen eteensä ja huusi hänen
polviinsa kiertyen: »Kaikki on hyvin, jos jäätte tänne, herra. Minua
niin pelottaa, että voisitte jälleen mennä pois, herra.»
Ei, hän ei aavistanut mitään.--Vaikein kaikista oli vielä hänen
edessään. Boleslavista tuntui, kuin hänellä olisi kädessään salama,
joka tytön musertaisi ensi kosketuksella.
Mutta vielä oli aikaa. Ensin täytyi tälle tuskastuneelle olento
raukalle lahjottaa pari elvyttävän ilon hetkeä, ennenkuin häneen
sattui viimeinen, raskain isku. Niin voi hän koota voimia sitä
kestääkseen.
»Nouse, Regina», sanoi hän lempeästi. »Olkaamme iloiset, ja älä
ajattele tulevaisuutta.»
Sitten kulkivat he rinnatusten hämärän puiston lävitse, jonka sirosti
hiekotetut polut kiemurtelivat kuin kimaltavat purot viheriän nurmen
keskitse. Epämääräinen versomisen ja mätänemisen höyryistä sekotettu
keväinen tuoksu tulvahteli pensaista, ja puiden latvoista kuului
kaihomielistä, kainoa suhinaa ja lintujen viserrystä.
»Kuinka kauniiksi täällä on kaikki muuttunut poissa ollessani!»
huudahti Boleslav.
»Niin, herra», vastasi Regina. »On kauniimpaa kuin on ollut
milloinkaan ennen.»
»Nytkö yhtäkkiä?» kysyi Boleslav hymyillen ja katsoi tyttöä
syrjästäpäin. Silloin näki hän syvät varjot hänen poskillaan, niille
oli levinnyt viehättävä puna.
»Hän elpyy jo», mietti hän itsekseen, ja hänestä tuntui kuin hänellä
olisi häipyvän onnen viimeiset hetket elettävinään.
»Olethan kaikesta huolimatta tehnyt ahkerasti työtä», sanoi hän,
koettaen yhä säilyttää hyväntahtoisen herran äänensävyä ja viitaten
pariin hyvin hoidettuun kukkasarkaan, joita peittivät punertavat
esikot ja satakaunot.
Regina päästi lyhyen, ylpeän naurahduksen. »Täytyihän kaiken olla
kunnossa, kun saavutte, herra.»
»Mutta itsesi, Regina, olet lyönyt laimin.»
Tyttö käänsi polttavan punan peittämät kasvonsa häpeissään syrjään.
»Onko minun sanottava totuus, herra?» sammalsi hän.
»Tietysti.»
»Ajattelin--että jo ennen--kuolisin--ja silloinhan olisi se ollut
samantekevää.»
Boleslav vaikeni. Reginasta virtasi kokonainen rakkauden meri ja
aaltoili jokaisen sanan mukana hänen ylitsensä.
Hänen silmiensä eteen aukeni nurmikenttä, joka linnan takana loivasti
kallistui alas puistoon. Siellä seisoi rapaantuneella kantakivellä
Diana jumalattaren jalusta, jonka Regina oli hilannut nurmikolta
paikoilleen. Itse kuvapatsas, jota hän varmaankaan ei ollut jaksanut
nostaa, makasi jalustan ääreen vieritettynä, ja kasvot tyhjine,
valkeine silmineen olivat ylöspäin. Muutamien askelten päässä siitä
oli musta, nelisnurkkainen pengos heleänvihreän nurmikon keskellä.
Tämä oli paikka, jossa Boleslav oli ensi kerran tavannut tytön
touhuissaan kaivamassa hautaa turmelijalleen, jota ei kukaan muu
tahtonut haudata.
»Olen jättänyt tämän silleen--muistoksi itselleni», sanoi hän kuin
anteeksi pyytäen ja viittasi maasta viillettyihin turpeihin, jotka
alkoivat kasvaa kiinni nurmipenkiksi.
Sitten kulkivat he edelleen pensaikon luo, joka ympäröi puutarhamajaa
kuin korkea häkkiaita.
»Ja lasikaton olen jälleen korjannut», sanoi Regina.
»Oo-ho?»
Heidän katseensa yhtyivät, mutta kääntyivät nopeasti jälleen
etäisyyteen.
Rauhallisena odotti pieni maja heitä, ja ikkunan-ruudussa kimmelsi
vielä iloisen houkuttelevana myöhästynyt päivänsäde, vaikka kaikki muu
oli ympärillä varjojen verhossa.
Suloinen kodikkuuden tunne valtasi Boleslavin ja viihdytti tuokioksi
levottomuuden, joka jäyti hänen mieltään.
»Mene», sanoi hän, »keitä minulle jotakin illaksi; olen nälkäinen ja
uupunut kovasta ratsastuksesta.»
Hänelle johtui mieleen hevosensa--missähän se mahtoi harhailla? Sitten
unhotti hän sen jälleen.
»Ja laita itsesi kuntoon», jatkoi hän, »jottet pöydässä näytä
siivottomalta.»
»Kyllä, herra,--niin hyvin kuin voin.»
Eteisessä he erosivat. Boleslav meni asuinhuoneeseen, Regina keittiöön.
--Syvästi huoahtaen heittäysi Boleslav sohvalle, joka rutisi ja natisi
hänen painostaan.--Kaikki näytti samalta kuin hän sen taanoisena yönä
oli jättänyt, ei sentään--esirippu ja sentakainen vuode oli
uuninnurkasta hävinnyt. Isoäidin kuva myös puuttui.--Laukaus, joka oli
hipaissut Reginan olkapäätä, oli sen särkenyt aivan pirstaleiksi.
Ikkuna oli auki. Väkivän maan tuoksu, joka häntä ei tänään jättänyt
missään, uhkui virtanaan huoneeseen. Se mahtoi tulla multakasoista,
joita oli luotu päätyseinämälle.--Minuutti minuutilta kasvoi hänen
levottomuutensa.
Hän ei voinut viihtyä kauemmin yksin. »Miksi tahdot lyhentää
ennestäänkin niukkoja hetkiä?» sanoi hän itsekseen ja aikoi mennä
keittiöön; silloin näki hän Reginan paljain hartioin kyyröttävän
lieden tulen edessä ja ompelevan nuttuaan.
Pelästyneenä vetäytyi hän takaisin.
Mutta muutamien sekuntien jälkeen tuli Regina itse pukeutuneena
avaamaan hänelle ovea.
»Mitä käskette, herra?»
»Näytä, miten olet katon korjannut», vastasi Boleslav, kun hänelle ei
mitään muuta johtunut mieleen. Hän kiitteli työtä, mutta ei katsonut
sitä lainkaan. Sitten pysähtyi hän lieden eteen ja tuijotti
kielehtiviin liekkeihin. Oli jo tullut melkein pimeä, tuli heitti
lepattelevan loimonsa nokisille seinille.--
»Minä autan sinua keittämisessä», sanoi Boleslav.
»Oh, herra, te teette minusta pilkkaa», vastasi Regina, mutta onnen
loiste levisi hänen kasvoilleen.
»Mitä saan sitten?»
»Paljoa täällä ei ole kotona, herra--munia ja palvattua silavaa--vähän
tuoreita vihanneksia--muuta ei ole mitään.»
»Kiittäisin Jumalaa, jos saisin--» Äkkiä vaikeni hän. Vähällä oli hän
ilmaista kaiken. Eihän tyttö aavistanut mitään. Eikä hänen tarvinnut
aavistaakaan.--Aamuun asti kestäköön hänen onnensa.
»Eteenpäin siis», sanoi hän nauraen, vaikka hänen kurkkuaan kuristivat
aavistukset ja huolet, »muuten näännyn nälkään.»
»Ensin täytyy veden kiehua, herra.»
»Hyvä--odotetaan.» Hän kyykistihe puulaatikolle istumaan. »Ja sitten,
Regina, tulehan vähän lähemmäksi. Et miellytä minua vieläkään--
tukkasi--»
»En ole sitä vielä ehtinyt kammata, herra.»
»Tee se siis.--»
Reginan silmät leimahtivat jälleen aran rukoilevasti häneen. »Teidänkö
täällä ollessanne, herra?» sammalsi hän.
»Kas, kuinka tekokaino aivan yhtäkkiä!»
»En minä siksi, herra----»
»Älä sitten kursastele.»
Regina meni huoneen etäisimpään nurkkaan, missä hänen vuoteensa oli,
ja päästi rivakalla liikkeellä valloilleen aaltoilevan hiustulvansa,
joka ulottui aina lanteille saakka. Kammatessaan huomattuaan, kuinka
hänen herransa silmät mieltyneinä tähystelivät häntä, levitti hän
äkkiä, kuin hävyn ja onnen valtaamana, käsivartensa ja heittäytyi
vuoteensa eteen lattialle, painaen kasvonsa tyynyyn.
Boleslav odotti äänetönnä, kunnes tyttö nousi.--Hiuksensa
järjestettyään tuli Regina hänen luoksensa lieden ääreen ja puuhaili
pannujen ja kattilain kera, häneen vilkaisemattakaan.
»Kerros nyt, Regina--mitä kaikkea tällä aikaa on tapahtunut?» kysyi
Boleslav.
Regina pudisti päätänsä.--»Bockeldorfissa oli kaikki ennallaan--paitsi
kauppiasta ja hänen rouvaansa en ole nähnyt ketään.--Kyläänkään en
mennyt tulvan aikaan--mutta olen kai sen jo teille kirjottanut, ja
sain aika tavalla nähdä nälkää--mutta mitäs siitä.--Niin, tosiaan,
sitten on tänne tullut kirjeitä viime viikkoina, viranomaisilta
Wartensteinistä, Königsbergistä ja--tänään vielä yksi--se on----»
»Hyvä, hyvä, myöhemmin, kun teemme tulen.» Mitä maailma häntä
liikutti--tänään, kun hänen oli poltettava takanaan sillat
menneisyyteen, kun hänelle ei jäänyt mitään siitä, mitä oli elänyt ja
kärsinyt!--
Sitten, kun illallispöytä oli katettu ja lamppu loisti häntä vastaan
Reginan kädestä, meni hän tytön kera asuinhuoneeseen.
»Ethän ole kattanut itsellesi», huomautti hän.
»Saanko minä, herra?»
»Tietysti saat!»
»Ja teille--mitä viiniä, herra?»