Tunkeuduttuaan kahta tuntia myöhemmin töllisteleväin joukkojen
lävitse, jotka taikauskoisen kammon valtaamina mulkoilivat häneen,
ikäänkuin hän olisi osannut noitua, ja päästyään niitylle, jolla ei
ollut ainoatakaan ihmistä, tuntui hänestä kuin olisi hän jättänyt
metsänpetojen häkin, petojen, joiden kesyttäminen hänellä oli
tehtävänään.
Vaara näytti nyt lopultakin olevan ohitse. »Kun heidät olen tänään
saanut hallituksi», tuumi hän itsekseen, »eivät he enää huomenna
uskalla mukista.»--Hän ojensihe iloissaan saavutetusta voitosta.
Vielä vain jäähyväiset Reginalle--ja kaikki huolet olivat ohitse.
Hänen edessään levisi jälleen kukkiva maailma--hän oli kuulevinaan
kaukaa houkuttelevaa rumpujen pärinää ja sotahuutoja.
»Nyt Reginan luo!» huusi hän äkkiä syvältä sydämestään puuskahtavalla
riemulla, niin että säikähti itseään. Valmistuakseen vaikeaan
tehtävään päätti hän tehdä kierroksen metsän lävitse, ennenkuin
suuntaisi askeleensa Kissanportaalle.
Aurinko kallistui metsän latvoja kohden. Kevätvihreille niityille
levisi utuisia varjohuntuja, ja vetisistä ojista nousi väkevä mudan
tuoksu.
Honkametsä vain seisoi jykevänä ja äänetönnä kuten talvisaikaankin.
Ainoastaan sieltä täältä pilkisti vaalean vihreä lehtivesa näkyviin
hirsijyleikön lomasta.
Hän heittäytyi sammalikkoon selälleen ja katseli päivänvaloa, joka
kuin purppurainen kudos riippui tiheikön yllä.
Vielä, kerran antoi hän viime tuntien uhkayrityksen liukua
editsensä.--Pappilan tiiviisti verhotut ikkunat muistuivat hänen
mieleensä. Kuinka huolellisesti Helena osasikaan häneltä estää
jokaisen silmäyksen alueelleen! Täytyihän tytön sentään tietää, mitä
hänen esiintymisensä kylässä merkitsi. Täytyi toki tietää, että hän
huomenna lähtisi täältä eikä mahdollisesti palaisi konsanaan.
Eikö Helena tuntisi lainkaan kaipausta puhutella häntä ensin vielä
kerran? Eikö hetki, johon hän oli kirjeessään viitannut, ollut lyönyt
tänään? Mitä auttoi kirje, jota hän kantoi povellaan, jos käsi, joka
sen oli kirjottanut, vetääntyi hänestä pois? Lemmityn kuva oli nyt
vaalennut tykkänään eikä se voisi seurata häntä taistelussakaan,
jollei Helena itse sitä verestä.
»Jos hän minua rakastaa, kutsuu hän minua. Jollei hän kutsu, olen
hänet menettänyt.»
Näin päätellen jätti hän metsän ja astui sillalle.
Heleään viheriään pukeutuneena hymyili puisto häntä vastaan. Poppelien
latvoilla lepäsi hopeainen hohde, ja muratit tummanvihreinä
häämöttivät niiden välistä.
Kuinka kaunis olikaan tämä kotipaikka, joka hänelle ei tarjonnut muuta
kuin huolta ja tuskaa! Kuinka paloikaan hänen koko sydämensä noille
kurjille raunioille, joissa hän sai asustaa kuin mikäkin pahantekijä!
Oliko se kenties tuon naisen tähden, joka vapaaehtoisesti oli jakanut
hänen kurjuutensa ja tahtoi tehdä oman kurjuutensa portaaksi hänen
onnelleen?
Mutta hän ei enää ollut huolissaan siitä, mitä oli tuleva. Hän tiesi
itsensä terästetyksi heikkoutta ja paheita vastaan, sittenkuin isänmaa
oli hänet kutsunut. Hän olikin muuten jo kauan tuntenut olevansa
Reginasta vapautunut. Aikoja sitten oli tyttö jälleen palvelustyttö,
kuten hän itse herra.
Vielä yksi ainoa yö--ja papin kirous oli joutunut joutavaksi loruksi.
Kuinka oli Reginan käyvä?----Sai katsoa itse eteensä. Olihan hän
turvannut tytön tulevaisuuden. Enempää ei kukaan voinut häneltä
vaatia. Ja lahjan tahtoi hän tänään tehdä kaksin-, jopa
kolminkertaiseksi, jotta Reginaa kosittaisiin, kuten rikasta leskeä
konsanaan... Jättiväthän tuhannet vaimonsa ja lapsensa nälkään ja
kurjuuteen, eivätkä siltä saaneet räpäyttää silmäripsiäänkään, kun
murhaavat kuulat lentelivät. Miksi hänen tarvitsi huolehtia siitä,
kuinka tämä vieras olento jaksoi kestää yksinäisyytensä?
Niin karaisi hän itseään, sillä hänen sydämensä sykki sangen
levottomasti...
Ja kun hän saapui Kissanportaan päähän, näki hän toiselta puolelta
pensasten takaa tutun olennon, jonka laskeutuva aurinko kirkasti
kultaisella hehkullaan.
»Regina!» huusi hän.
Mutta olento ei liikahtanut.
»Tulehan toki vastaan.»
Silloin hiipi tyttö kumaraisillaan vitkaan lähemmäksi painaen vasemman
käden levällään harrottavilla sormilla vasenta rintaansa.