Hän käski Reginan korjata ruuat pois ja tuoda toisen pullon pöytään.
Sitten nouti hän pulpetiltaan kynän ja paperia ja osotti tytölle
paikan, jossa tämä oli istunut jouluaattoon saakka.
Aran iloissaan painautui Regina istumaan, sillä hän oli siitä pitäen
saanut aina maatapanoonsa asti istua eteisessä tulisijan ääressä.
»Sinun on tehtävä minulle hieman selkoa, Regina», alotti Boleslav.
»Vastaa lyhyeen ja tarkasti jokaiseen kysymykseeni.»
Regina hätkähti silminnähtävästi. »Kyllä, herra», kuiskasi hän.
»Juo, se päästää kielesi siteistään.» Regina totteli, mutta viini
näytti tällä kertaa vaikuttavan hänessä pelkoa ja vastenmielisyyttä.
»On kysymys sen yön seurauksista, jolloin veit ranskalaiset
Kissanportaan yli.--Oliko linnassa ketään, joka tiesi tästä retkestä?»
»Ei, herra.»
»Kenen kautta se sitten on tullut tunnetuksi?»
»Minun kauttani luulen, herra», sammalsi Regina.
»Kenelle olet sen ilmaissut?»
»Isälleni.»
»Kuinka sen teit?»
»Hän tuli tuontuostakin linnaan saadakseen minulta rahaa; ja jollei
minulla ollut mitään, nipisteli ja löi hän minua.»
»Miksi et huutanut apua?»
»Olihan öinen aika, herra, ja armollinen herra olisi häntä
pieksättänyt, jos hänet olisi tavattu.»
»Hyvä, jatka.»
»Ja niin tuli hän myös vähän jälkeenpäin--retken jälkeen, tarkotan--ja
vaati kaikenlaista--minun piti häneltä--armolliselta herralta--kiristää
rahaa tai salaa kopeloida hänen taskujaan ja muuta sellaista.--Ja
päästäkseni kerta kaikkiaan hänestä rauhaan, kävin hänelle hakemassa
kukkaron, jonka ranskalainen eversti oli minulle antanut. Kun hän näki
punertavan kullan välkkyvän kuutamossa, tuli hän aivan kuin
hulluksi--»
Hän vaikeni.
»No, eteenpäin!»
»Täytyykö minun se sanoa, herra?»
»Tietysti!»
»Mutta onhan hän sentään isäni, herra.»
»Sinun on tehtävä, mitä käsken.»
Regina huokasi syvään ja jatkoi: »Ja silloin kävi hän kurkkuuni kiinni
ja huusi korvaani: Olet surman oma, jollet heti paikalla tunnusta,
mistä olet saanut näin paljo kultaa... Ja kun olin jo aivan
tukehtumaisillani----»
Boleslav naurahti katkerasti itsekseen. Hänen oma isänsä ja tytön
isä--he käyttivät molemmat samoja kunnioitettavia keinoja.
Regina luuli herransa nauravan hänelle. »Hyvä herra», jatkoi hän
rukoilevasti herraansa katsahtaen, »minähän olin silloin vielä niin
hirveän tuhma. Paria viikkoa myöhemmin, kun he minua kuulustelivat,
olisivat he saaneet minut huoletta kuristaa eivätkä sittenkään olisi
saaneet mitään tietoonsa... Mutta, silloin, ja olihan hän sentään
isäni...»
»Hyvä, silloin siis kannoit kieliä koulusta. Ja entäs sitten?»
»Vielä samana yönä alkoi omaatuntoani painaa, ja aamulla viedessäni
armolliselle herralle kahvia--sillä minun oli aina oltava hänen
lähettyvillään--tunnustin hänelle kaiken.
»Ja hän?»
»Hän tuli liidunvalkoiseksi eikä sanonut sanaakaan--mutta hän sieppasi
pyssyn seinältä ja tähtäsi sillä minua. Minä panin käteni ristiin ja
suljin silmäni; silloin kuulin kuinka hän päästi kirouksen--ja sitten
heitti pyssyn olalleen ja syöksyi ulos. Ajattelin heti: nyt hän tahtoo
raivata isän pois tieltä!--Ja kun näin hänen rientävän nostosillalle
kaksi verikoiraansa mukanaan, juoksin sukkelaan puiston läpi ja
Kissanportaan yli kylään, viedäkseni isälle sanan, että hänen henkensä
oli vaarassa. Jos hän olisi ollut kotonaan, en häntä olisi voinut enää
pelastaa, mutta hän istuikin Merckelin luona Mustassa Kotkassa. Siellä
oli hän kaikki hälyyttänyt jalkeille keskellä yötä ja makasi sitten
päissään kuin mikäkin elukka. Mustasta Kotkasta ei hän mene häntä
hakemaan, aattelin itsekseni,--ja se olisi ollut liian myöhäistäkin,
sillä herra Merckel ja kaikki tiesivät jo koko asian ja nostivat aika
häläkän minut nähtyään ja kävivät minua ahdistelemaan ja aikoivat
väkisin panna minut puhumaan, mutta minä puraisin kieleeni, jotta veri
tuli, ja olin vaiti. Sitten päästivät he minut valloilleni, mutta minä
juoksin armollista herraa vastaan ja heittäysin hänen jalkoihinsa ja
sanoin: Säästäkää hänet, se ei hyödytä mitään, sillä maailma tietää
sen jo kuitenkin.--Silloin potkaisi hän minua, niin että pyörtyneenä
lysähdin maahan, mutta isälle ei hän tehnyt mitään... Ja sitten
kahden viikon perästä tuli santarmi minua noutamaan ja vei minut
Mustaan Kotkaan. Siellä istui viinihuoneessa viisi tai kuusi ylhäistä
vierasta herraa, tämä herra maaneuvos heidän mukanaan, ja ovi
sulettiin jälestäni ja minua alettiin kuulustella... Mieluimmin
olisin ainoastaan itkenyt enkä tehnyt muuta mitään, mutta sitten
rohkaisin mieleni ja arvelin, että isälläni oli tapana juoda enemmän
kuin janottikaan, ja hän kai oli nähnyt pahaa unta... Mutta silloin
näyttivät he minulle kukkaroa, jonka he olivat ottaneet häneltä
pois.--Ja silloin, herra, ... silloin sanoin, että rahat olivat ...
palkka, jonka sain, kun annoin--» Hän vaikeni ja painoi kätensä
kasvoilleen, joille häpeä levitti tumman punan...
»Jatka», käski Boleslav, purren hampaansa yhteen.
»Eiväthän he minua uskoneet, herra, mutta he kai huomasivat, etteivät
saisi minulta totuutta selville, sillä he eivät kyselleet enempää. Ja
sitten alkoivat he hiljaa neuvotella keskenään, mutta minulla on hyvät
korvat, minä kuulin kaiken... Oliko minut pistettävä vankeuteen,
jotta oppisin puhumaan, oliko armollinen herrakin vangittava?
Sellaisia he juttelivat. Ja sitte tulivat toiset ja arvelivat, että
piirille olisi häpeäksi, jos kielikellot pääsisivät sellaista
soittamaan, ja koko Itä-Preussinkin kunnia siitä kärsisi, ja kun sitä
paitsi ei ollut sitovia todistuksiakaan, oli täysi syy painaa asia
hiljaisuudessa unohtumaan--he mainitsivat sen jotenkin toisin, mutta
sanat olen unhottanut.»
»Ja sitten päästivät he sinut menemään?»
»Niin. Herra Merckel sanoi, että minun oli korjattava luuni, sillä
minä saastutin talon.»
Syntyi äänettömyys. Sitten kulautti Boleslav yhdellä siemauksella
pari kolme lasia väkevää viiniä ja sanoi: »Nyt paloyö!»
Regina hypähti silloin tuoliltaan pystyyn ja tuijotti häneen
kauhistunein katsein.
»Minun pitäisi ... tulipalosta?»
»Niin paljo kuin siitä muistat.»
»Ja minun pitäisi ... kaikki ... herra?»
»Kaikki.»
»Herra ... sitä en voi!» Kuten hengenhädissään päästi hän tämän
huudahduksen suustaan.
»Mitä se merkitsee?» Boleslav oli hänkin ponnahtanut pystyyn ja
mittaili häntä silmät selällään.
Regina pani kätensä ristiin rinnalleen: »Olen teille aina--ollut
kuuliainen, herra... En ole koskaan mukissut eikä mikään ole ollut
minusta liian vaikeaa... Tahdon tehdä kaiken, mitä käskette, ja jos
sanotte: mene, anna itsesi kivittää, teen sen heti paikalla... Mutta
tätä yhtä älkää vaatiko minulta, pyydän sitä sydämeni pohjasta.»
Vihastuneena ja kummissaan katsoi Boleslav tyttöön. Hän oli niin
tottunut tämän ehdottomaan kuuliaisuuteen, ettei voinut käsittää tätä
yhtäkkiä leimahtanutta vastustuskykyä... Hänen valtansa oli siis
lopussa ... se ei ollut rajaton, kuten hän oli luullut!--Eikö tämä
nainen ollut itse ruvennut hänen orjakseen? Eikö hän ollut myynyt
itseänsä ruumiineen ja sieluineen hänelle ja hänen suvulleen, ja nyt
hän yhtäkkiä tahtoi pitää oman päänsä?
Veri syöksähti hänen päähänsä. Hänen silmänsä pullistuivat.
»Sinun täytyy------sinun täytyy heti paikalla!»
Regina painautui seinää vasten. Hänen silmänsä kiiluivat pimeästä
Boleslavia kohden kuin ahdistetun villikissan silmät.--»En tee sitä»,
tenäsi hän.
Boleslavissa heräsi perinnöllinen, raaka herruutensa tunto. Viinikin
vaikutti osaltaan. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja tarttui hänen
rintaansa.--
Tytön nutun napit eivät kestäneet kovaa tempausta, vaan lensivät irti.
Hänen valkea povensa aaltoili, ja Boleslavin katse ikäänkuin kietoutui
huntuun...
»Onko minun hänet kuristettava vai häntä suudeltava?» ajatteli
Boleslav ja tavotti hänen kaulaansa.
Hengenhädissään tarrasi Regina vastaan. Kuten rautapihdit puristuivat
hänen kätensä Boleslavin hartioihin... Täytyi koota kaikki voimansa
pitääkseen puoliaan näitä jäntereitä vastaan.
Ja nyt alkoi äänetön painiskelu. Se kesti monia minuutteja eikä
ottanut lainkaan loppuakseen... Se näytti katkeralta, suorastaan
epätoivoiselta, se näytti ottelulta elämästä ja kuolemasta ja muuttui
sentään jälleen leikkisodaksi... Kumpikaan taistelijoista ei enää
tiennyt, mistä taisteltiin. Boleslavin veristyneet silmät etsivät
Reginan silmiä. Reginan hiestynyt rinta puristui hänen rintaansa
vasten. Molempain hengitys suli yhteen. Lujasti sylikkäin
kietoutuneina hoippuivat he sinne tänne, kunnes Boleslav vihdoin
painoi tytön polvilleen... Mutta tämä ei väsynyt, vaan koetti vetää
hänet luokseen maahan.
Paikoillaan painiskellen katsoivat he ikäänkuin unelmissaan tuokion
toisiaan silmiin. Silloin kulki väristys Reginan ruumiin lävitse, ja
keskellä taistelua painoi hän antautuvasti poskensa samaan
käsivarteen, jota vastaan hän taisteli.
Boleslav näki sen--hän näki, kuinka toisen silmät tuskaisesti hehkuen
riippuivat hänen silmissään, hän näki tytön kauniit, villit kasvot
kukoistavina edessään.
»Olemmehan kirotut kuitenkin», välähti hänen mielessään.
Silloin kumartui hän huoahtaen alas tytön puoleen ja--suuteli häntä
suulle.
Regina voihkasi ääneen, puristui Boleslaviin kiinni ja puri hampaansa
hänen huuliinsa. Sitten retkahti hän hervotonna takaperin ja kaatui
selälleen, niin että takaraivo kolahti kovasti lattiaan.
Aivan huumautuneena tuijotti Boleslav häneen maahan. Tyttö makasi kuin
kuollut. Ainoastaan kohoileva rinta ahmi ilmaa. Boleslavin omista
huulista kihosivat veripisarat. Ajattelematta pyyhki hän niitä pois
kielellään,
»Mitä nyt?»
Ja mitä kauemmin hän tuijotti maassa makaavaan naiseen, sitä
korkeammalle kuohui tuskaisa pelko hänen mielessään, nousten aivan
mielettömyyden rajoille. Hän pelkäsi, mitä oli tuleva.
»Pois tästä talosta--pois, pois, ennenkuin hän nousee», huusi ääni
hänen povessaan. Hän tempasi vaippansa seinältä, käänsi karvalakkinsa
reunukset alas ja syöksähti talviyöhön, ikäänkuin hurja ajo olisi
hänen kintereillään.
Hän ei voinut sitä paeta, hän laahasi sitä mukanaan mihin menikin. Se
riehui hänen rinnassaan, se kuohui hänen veressään ja kohisi hänen
hermoissaan--tämä nuorten aistien hurja ajo.
Hän kirmasi ympäri metsää. Pakkanen ei häntä jäähdyttänyt, pimeys ei
häntä tyynnyttänyt.
Oliko mitään pelastusta--mitään?
Pappila johtui hänen mieleensä. Ivanauru purskahti hänen
huuliltaan.--Olihan Helena kauhusta väristen väistynyt hänen tieltään,
kun hän vielä puhtain sydämin, puhtain mielin ja aistein oli sinne
astunut. Mitä Helena tekisikään tänään, jos hän kirottuna ja
syyllisyyden painamana rohkenisi mennä hänen läheisyyteensä?
Ja kuitenkin--eikö pappilan tanhuvilla ollut lähes vuosikymmenen ajan
ollut kotipaikkansa kaikella, mitä hänessä vielä oli hyvää, valoisaa
ja rauhallista? Oliko hänen luvatonta etsiä näiltä valon tyyssijoilta
pelastustaan, vaikkapa sieltä olisi tuhat kertaa lähtöisin se kirous,
joka hänet oli peittänyt pimeyteen?
Melkein vasten tahtoaan poikkesi hän kylään vievälle tielle.
Torninkello löi yksi. Viisi tuntia oli hän harhaillut ympärinsä, ja
aika oli tuntunut hänestä yhtä monelta minuutilta.
Kylä oli uupunut uneen, vain »Mustasta Kotkasta» lankesi
tummanpunertava kajastus valkealle lumelle, jota himmeä kuu valaisi
raukealla valollaan. Reenraiteet välkkyivät kuin valkoiset nauhat,
jotka maata myöten venyivät etäisyyteen, ja jääpuikot kirkonräystäästä
kuvastuivat hopeisena varjopiirustuksena tummalle seinälle.
Hän kulki kirkon ohitse pappilan puutarhaa kohden. Hänen sydämensä
hyppi niin, että se tuntui aivan nousevan kurkkuun... Helenan
päätyikkunasta häämötti vielä valkea. Hän kapusi aidan ylitse ja
tarpoi syvässä lumessa puutarhamajan luo, joka oli parinkymmenen
askelen päässä talon päätyseinästä. Hän asettui sen varjoon...
Valkoinen uudin verhosi kokonaan valaistun neliön. Palttinapintaan
kuvastuivat luonnottomiksi vääristyneet kukanlehtien ja varsien ja
paperiviuhkioilla koristeltujen kukkaruukkujen varjot.--Niiden
valtakunnassa hallitsi hän nyt siveänä ja hiljaisena kuin pyhä neitsyt
ruusutarhassaan.
Ja jälleen ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen tuomiokirkon
pyhimyskuva, jonka hän näki aina, milloin kuvitteli mielessään
lemmittyään. Saadapa vain ainoaksikaan sekunniksi vajottaa katseensa
hänen katseeseensa, siten herättääkseen uuteen eloon sen, minkä aika
ja syyllisyys oli kuolettanut!
Tytönvartalon kuvajainen pimitti tuokioksi valaistun pinnan...
Uutimen lievettä kohotettiin.
Puoleksi poissa tajultaan ojensi Boleslav käsivartensa häntä kohden.
Nopeasti putosi uudin jälleen alas, ja kohta sammui valo...
Hengittämättä odotti Boleslav, eikö Helena nyt vaarattomasta
pimeydestä antaisi hänelle mitään merkkiä. Mutta ei näkynyt enää
liikahdustakaan.
»Mutta toivonhan aivan mielettömiä», puhui hän itsekseen. »Nähtävästi
ei hän tuntenut minua lainkaan, huomasi vain miesolennon ja ponnahti
pelästyneenä takaisin. Parasta on laittautua heti tieheni, muuten
lähettää hän pian koko talon luullun varkaan kintereille.»
Ja niin läksi hän palausmatkalle. Päästyään tielle ja taivaltaessaan
eteenpäin tunsi hän verensä melkoisesti tyyntyneen. Jo pelkkä
tietoisuus Helenan läheisyydestä oli siis vaikuttanut rauhottavasti.
»Mihin nyt?» Ulos maailmaan, mutta kotiin ei. Kun hän vain ajattelikin
maassa makaavaa naisolentoa, alkoi veri uudelleen kiehua hänen
suonissaan.
Hän oli hurmahenki, ja Boleslav vihasi häntä.
Tietämättä mihin aikoi poikkesi hän sivupolulle, joka vei vajojen ja
mökkien välitse linnasaarelta poispäin ja päättyi aukeihin
peltoihin.--Niiden takareunalta häämöttivät metsät, siintävänä
juovana reunustaen valkeaa tasankoa. Sinne veti jälleen hänen
mielensä. Sinne missä unelmattoman unen rauha vallitsi talvisessa
hiljaisuudessa.
Hän alkoi taivaltaa polutonta peltoa, jolla levisi lumi säännöllisinä
harjoina ja loivanteina rannattomiin, niin että näytti kuin
virtailevan valon meri aaltoilisi häntä vastaan. Kiristen murtui
jäätynyt kohva hänen jalkojensa alla, hän upposi lumeen polviaan
myöten, mutta hän ponnisteli eteenpäin ikäänkuin uudelleen omia
ajatuksiaan paeten. Häntä tavallaan lohdutti tämä ponnistus, joka oli
niin tarkotukseton ja kiihdytti hänen hengitystään.
Hänen rintansa läähätti, hiki valui pitkin hänen ruumistaan,
kompastellen ja horjahdellen pyrki hän eteenpäin. Siellä täällä oli
kohva kyllin vahva hänet kannattaakseen. Silloin tuntui kuin hän olisi
saanut siivet ja liitelisi yli maan, kunnes uusi putous hänelle
muistutti, kuinka raskaana ja matalana hän taakkoineen ryömi maan
pinnalla.
Metsänreuna kohosi korkeampana ja tummempana hänen edessään,--vielä
satasen askelta ja hän saavuttaisi määränsä. Silloin tukki hänen
tiensä jokin, joka nousi kuin pieni töyräs hänen edessään ja
ojentautui viiden-, kuudenkymmenen askelen pituisena metsää kohden.
Mutta luontaiseksi töyrääksi oli se liian säännöllinen ja
jyrkkäreunainen. Sen rinnalla, muutamain askelten päässä, oli toinen
samanlainen ja edelleen vasemmalla vielä kolmaskin. Ne ovat varmaankin
soraläjiä, ajatteli hän, joita syksyllä on luotu vietäväksi pois lumen
sulettua.--Miksi kyläläiset eivät ottaisi soraa hänen maaltaan? Eihän
täällä ollut ketään, joka heiltä olisi sen kieltänyt!
Mutta mitä merkitsivät ristit tuolla--vasta nyt huomasi hän ne, sillä
ne oli peittänyt tumma metsänreuna--ristit, jotka töyrästen päissä
kohosivat kammottavina ja uhkaavina yön pimeyteen?