Iltarusko sammui. Siintävän heleä utu leijaili alastomain pensaiden
ympärillä, kiviltä tihkui maahan säkenöiväin kristallien vihmasade.
Lumi narskui Boleslavin jalkojen alla. Hänen hengityksensä kiemurteli
vaaleina pilvinä hänen edellään. Pakkanen viillytti miellyttävästi
hänen hehkuvia kasvojaan. Hän oli lähettänyt Reginan edeltäpäin ja
koetti yksin kävellessään tyyntyä ja selvitä, sillä hänen aivoissaan
kiehui kuin mikäkin noitakattila.
Kirous oli luonnollisesti pelkkää ilveilyä, vain peikko pimeässä,
jolla lapsia pelotellaan. Hänen isänsä viholliset olivat vain
vaanineet tilaisuutta tehdäkseen pojalle noitatemppujaan, jotka olivat
varatut isää varten; ja sentään--miten hirvittävää olikaan ajatella
moisen kirouksen ansaitsevansa!--No, siitähän ei voinut olla
puhettakaan. Mitä tuo vanha jyrisijä oli edellyttänyt tapahtuneeksi
kaikessa törkeydessään, se oli tuskin höyhenen keveydelläkään
hipaissut hänen sieluaan. Kun hän nyt tiesi, mistä oli kysymys, oli
vaarakin ohitse. Itse asiassa täytyi hänen olla vanhukselle
kiitollinen siitä, että tämä oli hänelle kaukaa osottanut kuilun, jota
kohden hän oli huoletonna kulkenut.
»Mutta kylliksi tästä asiasta», tuumi hän itsekseen. »Minä olen herra,
hän on palvelustyttö--ja tahdon olla kirottu, jos--»
Säikähtyneenä pysähtyi hän mietteissään. Hänhän jo oli kirottu. Sitten
hymyili hän säikähdykselleen Sellainen lasten pöpö!--Hyi sentään!--
Joka tapauksessa oli hänen suhteessaan ulkomaailmaan tästä päivästä
alkava uusi ajanjakso. Tämä risti hänen kädessään oli takeena siitä,
ettei hän seissyt oikeudetonna ja kunniatonna maailman vastassa, vaan
että niin oikeus kuin kunniakin olivat saavutettavissa, jos hänellä
vain oli rohkeutta kääntyä persoonallisten vihamiestensä päiden ylitse
korkeimpain viranomaisten puoleen.--Piirin tuomarit olivat katsoneet
hyväksi jättää murhapolton rankaisematta. No hyvä, siispä hänen oli
sytytettävä palo, jonka hehku pelottaisi pahantekijän piilopaikastaan
esiin. Mutta silloinhan hänen täytyi vetää myös isän tekonen
pimeydestään, täytyi haudanhäväisijän käsin rikkoa vainajan rauha ja
toitottaa oman sukunsa häpeä maailmalle.--Hän murti suutansa. Hän
tunsi mielessään kuohuvan uhman, niin valtavan, että itsensä
tuhoamisen vaarakin näytti hänestä pelkältä pilkalta. Mitä hänen
tarvitsi säikähtää?
»Olenhan kuitenkin kirottu!» jupisi hän ja nauru purskahti hänen
kurkustaan.
Sitten meni hän kotiin. Regina laittoi pöytään illallisen. Hän oli
korjannut nuttunsa ja kammannut tukkansa veden avulla sileäksi. Hänen
kasvonsa olivat tyynet, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,
ainoastaan kynsien naarmut hänen kaulassaan osottivat, mitkä hetket
hänellä oli takanaan.
Boleslav kysyi teennäisellä ankaruudella: »Kuinka pälkähtikään
päähäsi, Regina, lähteä ravintolaan?»
Regina vilkaisi arasti ylöspäin herraansa.--»Antakaa anteeksi, herra»,
sanoi hän allapäin. »Löysin kirjeenne, ja silloin muuttui maailma
silmissäni vihreäksi ja keltaiseksi ja minä en enää tiennyt mitä
tein--ajattelin vain, että voisin teidät lopultakin pelastaa----»
»Tuhmuuksia», sanoi Boleslav nauraen--mutta hänen rinnassaan kumpusi
jotakin, jota hänen väkivoimin täytyi tukahuttaa.
»Nouda minulle viiniä», käski Boleslav istuutuen pöytään,
»Mitä viiniä, herra?»
»Parasta. Tänään on suuri juhlapäivä.»
Regina katsoi häneen kummissaan ja meni.
»Nouda lasi itsellesikin», sanoi Boleslav tytön avattua harmaan,
hämähäkin verkkojen kietoman pullon.
»Herra hyvä, minä en kestä sitä.»
»No, pian nyt.»
»Heti, herra.»
Boleslav kaasi lasiin. Tummahkon kullankarvainen neste valui
kimmeltäen smaragdinvihreään lasiin. Nämä roomalaiskuosiset viinilasit
ainakin olivat häviöstä pelastuneet.
»Maljasi!»
Lasit kalahtivat kuin kumeasointuinen kello.
»Tähän naiseen on siis pappi minut tänään parittanut kirouksellaan»,
ajatteli Boleslav ja antoi katseensa vaipua hänen silmiinsä. Kuinka
omituista, kuinka kummallista! Tämä nainen oli tuleva osaksi hänen
elämästään, oli vanhus sanonut. Tämä nainen,--miksi juuri tämä? »Onhan
kirouskin jonkinlainen vahvistus», ajatteli hän edelleen. »Jokin jota
ei ole olemassa eikä milloinkaan tule olemaan, on ja pysyy sen
varmistamana ja vahvistamana, kuin mikäkin pyhä oikeus taivaan ja
maailman edessä.»
Ja niin risteilivät hänen ajatuksensa ahneesti sen kielletyn alueen
ympärillä, jonka ylipääsemättömiin aitoihin itse papin sanat olivat
lyöneet aukkoja. Sitten hävettivät häntä omat ajatuksensa. »Sinä olet
herra», toisti hän yksikseen, »hän on palvelustyttö, vieläpä vain
orjatar, ja silleen täytyy sen jäädä.»