Ne olivat karkeatekoisia, honkahirsistä kirveellä veistettyjä ja
näyttivät syvälle maahan upotetuilta, sillä ne eivät liikahtaneetkaan
hänen niitä puistellessaan. Mitään kirjotusta ei niissä näkynyt, ja
jos olisi ollutkin, ei hän olisi voinut sitä lukea.
Arvotuksentapaisina, kuten unhotetun rikoksen muistomerkit, seisoivat
nämä karkeatekoiset kummitukset tässä, ja kuunhohde hopeoi niiden
harmaita sälöpintoja.
Silloin äkkiä putosivat suomukset hänen silmistään. Ääneensä
huudahtaen löi hän kätensä kasvoilleen.--
Nämä olivat heidän hautansa, heidän, jotka kaatuivat vuonna seitsemän,
tuona onnetonna yönä.
Täällä makasivat hänen isänsä uhrit!
Mikä onneton sattuma oli tuonut hänet tänne? Ja eikö se näyttänyt
enemmältä kuin sattumalta? Olivathan häntä houkutelleet ja vetäneet
ikäänkuin tuhannet näkymättömät käsivarret, niin että hänen oli
täytynyt, tietämättä miksi, lähteä tälle mielettömälle taipaleelle,
niin että hän oli ponnistanut perille, väsymyksestä vaipumaisillaan,
lumen ja jään halki.
Oliko kohtalo tämän kaikista ruoskaniskuista tuskallisimman säästänyt
tähän syvimmän nöyryytyksen hetkeen, jotta hänelle oikein selviäisi,
että hänen oli mahdoton enää nousta, että hänen ilman pelastusta
täytyi hukkua häpeään ja epätoivoon?
»Mutta hyvä on, että olen täällä», puheli hän edelleen yksikseen.
»Siten voin ainakin tulla vakuutetuksi, ettei vanhus kirotessaan
tehnyt minulle mitään vääryyttä. Ja mitä syntejä ei vielä ole, saattaa
tulla.»
Hänen katseensa liukui pitkin lakeita kummunharjoja, jotka hänen
silmistään näyttivät painautumistaan painautuvan hangen tasalle, niin
ettei niillä lopulta näyttänyt olevan päätä ollenkaan... Kuinkahan
monta mahtoi levätä niiden alla? Jos heidät oli ladottu vieretysten,
on vähintäänkin sata kussakin haudassa--kentiesi puolta
enemmänkin.--Ja kaikki kelpo sotureja, jotka ilolla olivat lähteneet
sotaan kuninkaan ja isänmaan puolesta, saadakseen täällä kurjan
kavalluksen uhreina surkean lopun.
Hän tarttui sylin ristiin ja painoi kasvonsa rosoiseen runkoon, jonka
sälöt raapivat hänen ihoaan.
»Syytä häntä koko maailman nähden», huusi ääni hänen povessaan, »häntä
ja Reginaa--ja tee sitten loppu itsestäsi ja tytöstä.»
Hänen katseensa suuntausi etäisyyteen ja etsi taivaan rannalta linnan
ääripiirteitä. Mitään ei sieltä näkynyt, ainoastaan puiston latvukset
häämöttivät häntä vastaan muodostaen mutkikkaan kaaren. Tuolla
takalistolla, hieman sivuun oikealle, täytyi Kissanportaan sijaita.
Sieltä tyttö oli kulkenut ylitse, synkkä, verenjanoinen joukko
jälessään. Kuinka kammottavasti olikaan kumeain, säännöllisten
marssiaskeleiden täytynyt kaikua hänen korviinsa! Sitten yhä
eteenpäin, syvälle metsän sisään, aina raivatulle tieaukeamalle
saakka, joka suunnattomana puoliympyränä, yhdensuuntaisena
metsänreunan kanssa, vei tiheikön lävitse. Regina ei ollut koskaan
retkestään kertonut, ja sentään Boleslav näki tarkkaan, kuinka kaikki
oli käynyt. Se oli kirkkaana ja selvänä hänen edessään, kuin olisi hän
itse ollut mukana.
Hän ojensi kätensä ja piirsi taivaan rantaa myöten vapisevalla
sormellaan tien, jota hän oli kulkenut.
Ja sitten, kun hänet tarpeetonna oli päästetty matkoihinsa, kun hän,
syntirahat taskussaan, yksinään palasi kotia kohden--kuinka laukausten
pamahdusten, rumpujen pärinän, ruudinvälähdysten ja yllätettyjen
kuolinhuutojen--kuinka täytyikään tämän kaiken ajaa häntä sieltä
pois--hirveänä kostonhenkien parvena!
Boleslav ei käsittänyt, kuinka tyttö oli voinut elää edelleen, nämä
äänet korvissaan, nämä kuvat silmiensä edessä! Ensimäinen nuoranpätkä,
ensimäinen vesisyvänne olisi hänelle täytynyt olla tervetullut
vapahdus.
Mutta ei mitään tästä kaikesta. Tyttö ei nähnyt mitään näkyjä,
omatuntonsa ei häntä ahdistanut, hän näytti tuskin tuntevan
syyllisyyttään.
Sellaiset tunteet oli eläimellä tai hurmahengellä!--Boleslav värisi.
Tähän, tähän ihmiseen oli hänen elämänsä sidottu.--
Ja tuskan valtaamana heittäytyi hän hautakummun reunalta suinpäin
lumeen, pani kätensä ristiin rinnalleen ja sammalsi sekavia rukouksen
sanoja, kyynelten tulviessa hänen silmistään.
Hänen vuoteensa kylmyys, joka viilsi hänen kasvojaan, ajoi hänet
pystyyn. Hän kiersi ympäri hautarivin kykenemättömänä mitään
ajattelemaan. Hänestä tuntui, kuin olisi hän takertunut vaskiseen
verkkoon, jonka rihmat kietoutuivat yhä ahtaammalle hänen
ympärilleen.--
»Taivaan herra», niin hän rukoili, »älä kosta minulle isän syntejä.
Anna heidän levätä, näiden kuolleiden,--minä en ole heitä murhannut.
Anna ihmeen tapahtua, anna minulle merkki, että tahdot minut pelastaa
kuolemansynnistä ja epätoivosta.» Hänen silmänsä hapuilivat apua
etsien ympärinsä.
Kylmänä ja tylynä hymyili hänelle kuun valaisema taivas
lyijynharmaassa hohteessaan. Mitään merkkiä ei sieltä näkynyt, mitään
ihmettä ei tapahtunut.
Boleslav nauroi. »Näyttäähän kuin olisin mielipuoleksi
tulemaisillaani», jupisi hän itsekseen.
Silloin tunsi hän äkillistä uupumusta. Häntä huimasi. Hänen jalkansa
kieltäytyivät tehtävästään.--Silloin kyyristyi hän kuoppuraan, jonka
oli ruumiinsa painolla tehnyt lumeen, ja vaipui puolihorroksissa
vilusta väristen mielihauteihinsa.
Kun hän vihdoin jäykistynein jäsenin kömpi pystyyn, iloissaan, ettei
ollut vaipunut uneen ja paleltunut, hehkui jo punertava juova
itäisellä taivaanrannalla. Häntä värisytti samalla kuumasti ja
kylmästi kuten kuumeen alkaessa.
Nyt oli paras palata kotiin. Mutta mistä hän sai voimaa tehdä
olemattomaksi sen, mitä tänä yönä oli tapahtunut? Hän kosketteli
kielellään huuliaan. Haava, jonka tyttö oli iskenyt suudelmallaan,
poltti vielä.
Eikä taivaasta ollut langennut mitään merkkiä. Mitään ihmettä ei ollut
tapahtunut. Jäihän hänelle tosin aina kuolema, jonka syliin voi paeta
pahempaa.
Kuolema! Kuin valonsäde pimeydessä välähti tämä ajatus hänen
mielessään, mutta hänen aivonsa olivat liian väsyksissä, hänen
mielensä liian alakuloinen, jotta hän olisi voinut pitää siitä
kiinni. Se sammui kuten oli syttynytkin.
Omien askeltensa jälkiä myöten kulki hän takaisin kylään.
Siellä ei ollut vielä ketään liikkeellä, mutta paikotellen nousi jo
savu lakeisesta, ja kanat kaakottivat orsillaan uutta aamua
tervehtien.
Laskeutuessaan polkua alas virralle, oli hän näkevinään naisolennon
varjon rientävän nostosillalta häntä kohden. Regina kaiketikin oli
odotellut sillalla ja nyt tuli häntä vastaan. Kelläpä kyläläisistä
olisi tähän aikaan vuorokaudesta ollut mitään tekemistä nostosillan
luona? Hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomammin. Nyt oli tulijakin
hänet huomannut. Kuului hiljainen, kimakka kirkaisu, ja seuraavassa
hengenvedossa oli olento kadonnut sivupolulle aitojen suojaan.
Boleslavilla ei ollut halua lähteä häntä takaa ajamaan. Mahtoi olla
jokin karjapiika, joka aamunkoitossa oli noutanut vettä ja karttoi
häntä kohdata.--Nostosillalle astuessaan näki hän kuitenkin
äsken-sataneessa lumenhärmässä jalanjälkiä, jotka veivät paalulle,
mihin kirjelaatikko oli kiinnitetty.
Olisiko kylässä joku tuntenut tarvetta kirjottaa hänelle öiseen
aikaan? Ajatus oli naurettava mutta kuitenkin sai se toivojen virran
valahtamaan hänen sielunsa lävitse.
Hän sieppasi taskustaan pienen avaimen, joka hänellä tavallisesti oli
aina mukanaan.--Laatikko aukeni--sieltä putosi kirje.
Vapisevin käsin mursi hän sinetin. Helenan allekirjotus!--Oliko Jumala
kuullut hänen rukouksensa? Tahtoiko hän lähettää hänelle voimaa ja
pelastusta?
Ensimäinen aamunkajastus valaisi sen verran, että hän saattoi lukea.
Mutta kirjaimet vilisivät hänen silmissään. Ainoastaan sieltä täältä
tarttui irrallinen lause--yksinäinen sana hänen mieleensä. »Odota----
hetki, jolloin sinua kutsun----ikävöiden----nuoruuden aika----
onnellinen!»--
Yhden asian hän sentään voi lukea tästä kaikesta: merkki, jota hän oli
rukoillut kaatuneiden sotilasten haudoilla, oli langennut taivaasta!
Ihme oli tapahtunut!
Uusi itseluottamus virtaili hänen suonissaan. Onni ei ollut häntä
vielä hyljännyt; hänen ei tarvinnut vielä joutua epätoivoon. Helena,
tuo puhdas ja valoisa, hänen nuoruutensa hyvä hengetär, luotti vielä
hänen voimaansa ja uskollisuuteensa.
Ja hän, Boleslav, hän ei totisesti ole saattava lemmittynsä uskoa
häpeään. Ennemmin tahtoi hän kuolla kuin alentua häpeään ja itsensä
halveksimiseen.
Ja kääntyen aamuruskoon päin, joka hulvasi häntä kohden
purppurahohdettaan, kohotti hän kaksi sormea taivasta kohden ja puhui:
»Jumala, joka olet ankara ja vanhurskas tuomari ja kostat isäin pahat
teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, vannon sinulle, että
ennen päätän päiväni omin käsin, ennenkuin annan pappisi kirouksen
saada minut valtoihinsa. Amen.»
Sitten meni hän kotiinsa kuin raskaasta taakasta vapautuneena.
»Nyt on kummitus haihtunut», sanoi hän, astuessaan eteiseen syvään
henkeään vetäen, mutta käsi vapisi vielä ovenripaan tarttuessaan kuten
kuumeessa.
Nopealla, aralla katseella tähysteli hän ympäri huonetta.
Aamuruskon kajastuksessa näki hän Reginan istua kyyröttävän
vuoteessaan, kädet ristissä polvien ympäri.--Hänen nuttunsa oli auki,
hänen tukkansa pörrötti hajallaan kasvoilla. Juuri tuollaisena oli
Boleslav hänet jättänyt eilen illalla.
Hän kohotti vitkalleen päätänsä ja katsoi Boleslaviin haipuvalla
katseella kuten unissaan.
Boleslavia pelästytti tämä katse.
»Etkö ole ruvennut nukkumaan?» kysyi hän niin ankarasti kuin voi.
Tyttö tuijotti häneen autuaassa lumouksessa, mutta ei vastannut
mitään.
»Etkö kuule?» tiuskaisi Boleslav.
Tyttö ei siitä säikähtänyt, ainoastaan hiljainen väristys kulki kautta
hänen ruumiinsa, ikäänkuin tämän äänen kuuleminen täyttäisi hänet
ihastuksella.--Sitten hymyili hän hieman ja kysyi: »Mitä pitäisi minun
kuulla, herra?»
»Miksi et ole nukkunut»
»Olen odottanut teitä, herra.»
»En ole käskenyt.»
»Ette ole sitä kieltänytkään, herra.»
Boleslav tarttui erään tuolin selustaan. »Miksi pelkäät häntä vielä?»
kysyi hän itseltään. »Olethan vannonut, sinulla ei ole enää mitään
vaaraa!» Sitten, päästäkseen tytöstä loitommalle, käski hän tämän
mennä kiehauttamaan jotakin lämmintä.
Regina nousi vitkaan ojennellen jäykistyneitä jäseniään. Haaveellinen
huolimattomuus näytti pehmentäneen koko hänen olentonsa. Eilisestä
illasta oli hän kokonaan muuttunut. Reginan sulettua oven jälkeensä
tempasi Boleslav kirjeen taskustaan, vakuuttaakseen itseään vielä
kerran onnestaan.
Hän luki:
»Rakas nuoruudenystäväni!
Papalta kuulin, kuinka jalo ja viisas kuninkaamme on sinua korkeasti
kunnioittanut. Hän on nimittänyt sinut kapteeniksi ja antanut sinulle
ristin. Toivotan sinulle paljo onnea ja iloitsen siitä sydämestäni.
Mitä muuta on tapahtunut, ei pappa tahtonut sanoa, mutta hän oli hyvin
kiihtynyt ja on sinusta puhunut hyvin suutuksissaan.----Ah, olisitpa
ymmärtänyt saavuttaa hänen suosionsa ja seurakunnan rakkauden! Minun
ei silloin tarvitsisi olla niin huolissani ja saisin sinua siellä
täällä nähdä ja puhutella.--Ah, rakas Boleslav, rukoilen sinua
hartaimmasti, älä koeta enää milloinkaan tulla puutarhaan. Tunnethan
papan... Jos hän tietäisi! Ah, luulen, että hän lopettaisi minut...
Odota, rakas ystävä! Ken uskollisesti odottaa loppuun saakka, hän on
kunnian kruunun saava, sanotaan pyhässä sanassa. Ole kärsivällinen,
kunnes lyö hetki, jolloin sinua kutsun. Lähetän sinulle silloin sanan,
ja varmasti odotan sinua ikävöiden. Oi, ihana nuoruuden aika, mihin on
se joutunut. Kuinka onnellinen silloin olinkaan!
Sinun Helenasi.
Jälkikirjoitus: Älä tule uudestaan puutarhaan. Neuvon sinulle toisen
paikan. Ei vain puutarhaan.»
Omituista. Mikä muutamia minuutteja takaperin oli täyttänyt hänen
sydämensä suurimmalla riemulla, näytti hänestä nyt laimealta ja
värittömältä ja pudotti hänet kuin pilvistä. Siihen oli varmaankin
syypää tämä villi nainen, jonka läheisyys hämmensi hänen
ymmärryksensä.
Autuas mielipuolisuus näytti vallanneen tytön. Ja kuinka hän hymyili!
Kuinka hän tuijotti tyhjyyteen!
Hän palasi. Hän liukui eteenpäin kuin unissaan.
»Regina.»