»Sitten vein käskyn perille.»
»Teidän siis onnistui päästä päämääräänne?»
»Toivon, herra maaneuvos, että sodan historia on siitä antanut teille
todistuksen.»
»Hm!... Missä tilaisuudessa teidät haavotettiin?»
»Palatessani.»
»Miksi ette jäänyt sinne, missä olitte?»
»Siksi, että olin sotamarsalkalta ottanut tuodakseni erään
vastailmotuksen.»
»Tämän toisen uhkayrityksen olisitte voinut säästää itseltänne.»
»Olisin voinut säästää ensimäisenkin.»
»Tahdoitte saavuttaa mainetta.»
»Tahtoisin muun ohella päästä tämän kuulustelun hauskuudesta.»
Maaneuvos ojensihe ja heitti leijonanharjansa taaksepäin: »Sallikaa
minun huomauttaa, että seisotte kuninkaanne edustajan edessä, herra
parooni von Schranden.»
»On sillä hävyttömyyttä», kuului murina ikkunan luota.
»Seison tuhoojani edessä», vastasi Boleslav katsoen lujasti
maaneuvoksen silmiin.
Tämä silmäili nyrpeästi hymyillen papereitaan. »Tästä johdun tutkinnon
viimeiseen osaan», jatkoi hän. »Ei ole epäilemistä, että ilmotuksenne
perustuvat tarkkaan asiain tuntemiseen ja että todennäköisesti olette,
kuten väitätte, samainen schlesialaisessa majuri von Wolzogenin
komentamassa nostoväessä palvellut Baumgart. Mutta tämän kanssa on
ristiriidassa eräs seikka. Tuntuu näet mahdottomalta, että mainittu
Baumgart, joka näyttää olleen kaikin puolin urhoollinen ja
kunnianherkkä upseeri, olisi katsonut hyväksi lippunsa pettäjän tavoin
kääntää salaa selkänsä armeijalle, jossa hän oli niittänyt kunniaa ja
haavoja. Täytyihän hänen tietää, ettei sotajoukko saa niin vain hajota
kuin mikäkin varpusparvi. Ja erittäinkin nostoväki»--hänen rintansa
paisui, hänen leijonanharjansa näytti pöyhistyvän,--»kunniakas
nostoväki, joka kaiken aikaa oli osottanut pitkin linjaa seisovansa
ensi rivissä niin urhoollisuuteen kuin järjestyksenrakkauteen ja
kuriinkin nähden. Vapaaherra von Schranden, toivon, ettei luutnantti
Baumgart ole itseään tehnyt syypääksi tähän hairahdukseen ja soisin
sentähden hänen saaneen surmansa.»
Boleslav tunsi ratkaisun lähestyvän. Hänen katseensa liiteli
ympärinsä. Kaikkialla näki hän silmiä, jotka hehkuivat vihasta ja
kostonhimosta. Felix Merckel oli laskenut kätensä miekan kahvaan,
ikäänkuin olisi kysymyksessä heti kohta hyökätä hänen kimppuunsa.
Hänen takanaan olevasta joukosta kuului esille vedettyjen aseiden
kalinaa. Isännän lihavat kasvot hymyilivät hänelle vahingoniloisina.
--Ainoastaan vanha kirkkoherra oli nojannut pörröisen päänsä
molempiin käsiinsä ja tuijotti eteensä lattiaan.
»Ei ole minun syyni, herra maaneuvos, että kuollut jälleen herätetään
henkiin. Hän on luullakseni täyttänyt velvollisuutensa. Hänen olisi
saanut antaa levätä rauhassa.»
Maaneuvos kohautti olkapäitään. »Mutta kun häntä vastaan nyt kerran on
tehty ilmianto--»
»Ilmianto?» huusi Boleslav vihasta leimahtaen. Hänen katseensa
suuntautui nuoren Merckelin silmiin. Niistä hän luki tuhonsa
esihistorian, minkä häpeä ja raivo olivat niihin kirjottaneet. Hän
nyökäytti hymyillen päätänsä.
»Tahdon kyllä sotaoikeuden edessä vastata puolestani. Olin siihen
valmis ja pyydän, että minut vangitaan.»
Joukko tunkeutui eteenpäin täyttääkseen hänen pyyntönsä heti
paikalla.--Boleslav, joka tähän asti oli seissyt kynnyksellä,
työnnettiin pöytää kohden ja joutui seisomaan aivan maaneuvoksen
vastassa, takanaan nyrkit, jotka jo tavottelivat hänen niskaansa.
»Kärsivällisyyttä, rakkaat ystävät», sanoi maaneuvos sävyisän
ystävällisesti. »Ken häneen satuttaa kätensä, se itse joutuu
vangituksi.--Vielä kysymys, herra parooni.--Kun teidät oli otettu
vangiksi, kuten väitätte, kuinka ette sitten myöhemmin vankeja
vaihdettaessa tullut säännöllisesti rekisteröidyksi ja takaisin
palauteuksi?»
»Ranskalaiset jättivät minut, koska olin pahoin haavotettu, äkkiä
lähtiessään jälelle. Talonpoikaisväestö korjasi minut kentältä.
Makasin kuukausia siellä vuoteen omana. Kun vihdoin kykenin jättämään
pelastajani, oli rauha tehty, eikä ketään liittoutuneista ollut
läheisyydessä.»
»Sanoillenne kaikki kunnia, vapaaherra, mutta voitteko kentiesi tämän
millään todistaa?»
»En muulla kuin arvillani, herra maaneuvos.»
»Hm!--Pantakoon tämäkin pöytäkirjaan.»--Hän kakisteli kurkkuaan ja
pyyhkäisi harjansa taaksepäin, sitten alotti hän ikäänkuin ottaen
vauhtia pitkään juhlapuheeseen:
»Hyvät herrat! Urhoolliset nostoväen miehet ja Schrandenin asukkaat!
Nostoväen perustaminen on uuden auringon nousu, auringon, joka
tästedes on iät kaiket loistava Preussinmaan kunnian taivaalla.
Riemuitkaamme onnesta, kun olemme saaneet elää ajassa, joka on
vaatinut meiltä niin paljon suurta, ja riemuitkaamme kaksin kerroin
siitä, että olemme osottautuneet vastaavamme tätä ajan vaatimusta.
Erittäinkin tämä piiri. Ja tässä piirissä ei suinkaan vähimmin
Schrandenin seurakunta. Katselkaamme vain ympärillemme. Monet synkät
kuvat vierivät muualta silmiemme eteen. Kuningas kutsui, mutta
kaikkialla ei hänen kutsumuksensa herättänyt iloista vastakaikua.
Oi, ystäväni, sydämemme vuotavat verta, kun kuulemme, että esimerkiksi
Konitzin ja Stargardin piireissä asekelpoiset miehet pakenivat metsiin
ja viljapeltoihin ja että täytyi panna toimeen oikea ajometsästys,
jotta heidät olisi saatu kiinni, että toisaalla tuhannet karkasivat
rajan taakse asevelvollisuuttaan pakoon, ja että jo muodostuneet
komppaniat harvenivat jälleen öisten joukkokarkaamisten johdosta.
Kuinka toisin olikaan laita piirissä, jota minulla on ilo
johtaa!--Ystävät ja toverit! Wartensteinin piirissä joutui nostoväki
kahdessa viikossa valmiiksi asestettuna ja varustettuna paikoilleen.
Rivit olivat puolta vahvemmat kuin hallitus oli meille määrännyt, ja
kahdeksankymmentä prosenttia oli vapaaehtoisia. Niin, ja Schrandenin
seurakunnasta oli pelkkiä vapaaehtoisia.»--
Väkijoukko kohotti eläköönhuudon, ja kirkkoherra nyökäytti julman
tyytyväisesti hymyillen päätänsä. Hän tiesi hyvin, kenen työtä tämä
oli.
»Myönnän kyllä» jatkoi maaneuvos heittäen Boleslaviin jäätävän
syrjäsilmäyksen, että »Schrandenin seurakunnalla oli ruma häpeätahra
pestävänä»,--muutamia kirouksia pääsi kuuluviin--»tahra, joka kaikista
mainetöistä huolimatta on ainaiseksi tarttunut kiinni nimeenne»,
kiroukset tulivat äänekkäämmiksi--»mutta jos kuninkaan armo kääntää
siitä katseensa pois ja suvaitsee ottaa huomioonsa ainoastaan
Schrandenin nimen valoisammat puolet, ei tämä suinkaan ole vähimmässä
määrin luettava tämän asestamisen ansioksi, asestamisen, jonka
johtajaksi minä ylpeydellä ja ilolla saan itseni mainita. Kuninkaan
armo--»
»Mitä hän jutteleekaan kuninkaan armosta?» ajatteli Boleslav. »Tekisi
asiasta pikaisen lopun!»
»Kuninkaan armo on runsaasti vuotanut ylitsemme, on meidät melkein
hukuttanut siunauksellaan. Ja ken kaikkein ensiksi hedelmiä korjaa,
hän muistakoon, että urhoolliset nostoväen miehet--eikä suinkaan
vähimmässä määrin heidän järjestäjänsä--ovat kylväneet sen kylvön,
jonka satoa hän nyt korjaa.» Hän selaili papereitaan ja jatkoi sitte:
»Lakit pois, urhoolliset schrandenilaiset,--hiljaa, nostoväen
miehet,--pyydän, olkaa hyvät ja nouskaa, herrat,--ken siellä takana ei
ota lakkia päästään, hänet heitetään pellolle--minulla on kaikkein
korkein, armollinen käskykirje teille luettavana. Se kuuluu:
'Mikäli näyttäytyy todeksi, että vapaaherra Boleslav von Schranden,
Schrandenin linnassa, on sama henkilö kuin luutnantti Baumgart 15.
schlesialaisessa nostoväkirykmentissä, ja mikäli varmistuu, kuten
niin urhoolliseen upseeriin nähden täytyy edellyttää, ettei ole
tapahtunut mitään kurjaa karkausta, niin nimitän hänet nostoväkeni
kapteeniksi, luovutan hänelle piiriinsä kuuluvan komppanian komennon
ja annan hänelle palkinnoksi erinomaisesta urhoollisuudestaan ensi
luokan teräsristin.--Nämä ylennykset ilmottakoon hänelle piirin
maaneuvos niiden läsnäollessa, jotka ilmiantokirjelmän ovat
allekirjottaneet.