Seurasi pitkä äänettömyys. Schrandenilaiset isänmaan ystävät seisoivat
töllistellen toisiaan. Luutnantti Merckel oli lyyhistynyt
ikkunalaudalle. Hänen sormensa tempoivat kiihkeästi ristiä, joka
välkkyi hänen takkinsa mustien kiinnikenauhojen välissä.
Boleslav tunsi kuinka hänen päässänsä humisi ja soi. Hänen täytyi
tarttua ovenpieleen, sillä hän pelkäsi pyörtyvänsä. Ilosta hän ei
tuntenut jälkeäkään, ainoastaan katkeruuden tunne, jota hän kauan oli
väkivoimin hillinnyt, kuohahti hänessä valloilleen. Hän puri hampaansa
yhteen. Hän pelkäsi puhkeavansa kyyneliin.
Maaneuvos veti levättinsä takataskusta esiin mustan rasian, jonka hän
ojensi Boleslaville ylen kohteliaasti kumartaen.
Kansi ponnahti auki, ja sinisestä samettipohjasta loisti Boleslavia
vastaan valkoinen hohde, joka sädekehän tavoin ympäröi yksinkertaisen,
mustan teräsesineen. Liikutuksensa puuskassa tarttui hän siihen ja
ojensi oikean kätensä maaneuvosta kohden.
Silloin astui tämä askelen takaperin, katseli pitkää, valkeaa
solmukättään tarkkaavaisesti kaikilta puolin, ikäänkuin peläten sen
vahingoittuneen kunniamerkkiä antaessa, ja kätki sen sitten selkänsä
taakse.
»Herra maaneuvos, tarjosin teille käteni», huusi uhkaavasti Boleslav,
jonka kasvoille uusi häväistys oli ajanut vihan punan.
»Hänen majesteettinsa antoi tehtäväkseni ilmottaa teille hänen
kaikkein korkeimman tahtonsa; kädenlyöntiin asti ei tehtäväni
ulottunut.»
Samassa lennähti Boleslavin jalkoihin aivan samanlainen risti kuin se,
minkä hän oli saanut.--Felix Merckel oli sen reväissyt rinnaltaan.
Vilpittömästä vihasta hehkuen astui hän virkamiehen eteen, jolta
hänellä, kuten hän nyt tiesi, ei ollut mitään pelättävää, ja huusi:
»Siinä on! En huoli siitä enää! Jokaisen urhoollisen sotilaan täytyy
hävetä sitä kantaessaan sen jälkeen kuin _tuo_ on sen saanut.»
Boleslav päästi raivon ja tuskan huudon ja syöksähti nyrkki ojossa
häntä kohden.
Felix Merckel tempasi miekkansa ja oli sillä iskemäisillään aseetonta.
Ravintolan isäntä heittäytyi molempain väliin. Maaneuvos huvittelihe
huiskuttamalla tyynnyttävästi käsiään, ja vanha kirkkoherra seisoi
katsellen ympärilleen hehkuvin silmin.
Hän tunsi schrandenilaisensa. Hän näki murhanhimon heidän silmissään.
»Takaisin!» jyrisi hänen raudalta kalskahtava äänensä yleisen melun
keskeltä. Käsivarret levällään hypähti hän ovelle, jossa etumaiset jo
olivat kohottaneet pistimensä ja sauvansa iskeäkseen niillä takaapäin
vihattuun päähän.
Boleslav kääntyi ja näki kauhukseen, kuinka lähellä kuolemaa hän
seisoi.
Kirkkoherra oli tarttunut ovenpieleen ja asettui sisälle tunkeutuvain
painoa vastaan.
Voiko tämä vanhuuden heikontama ukko hillitä valloilleen päässeen
susilauman rynnäkköä? Eikö tuo murhanhimoisen uteliaisuuden hyöky ole
purkautuva häntä vastaan?
Tosiaankin heikko turva! Ja tämä oli ainoa, sillä maaneuvoksesta,
jonka kädet notkeina kuin liehuvat liinat hohtivat päiden yläpuolella
ja joka kerta toisensa jälkeen vienoimmalla huiluäänellä vakuutteli
ajavansa pellolle ja pistävänsä putkaan jokaisen rauhanhäiritsijän, ei
kukaan enää välittänyt.--Mies poloinen, joka oli pitänyt pöytäkirjaa,
ryömi sillävälin vikisten ja voivottaen pöydän alle piiloon.----
Boleslavin povessa huusi ääni: »Kuinka? Tämän ukonko sallit itseäsi
suojella. Eikö sinussa ole miestä itseäsi puolustamaan?»
Hänen mielessään leimahti huima päätös. Kohtalo oli määrännyt tämän
ratkaisevaksi hetkeksi--ja olisi raukkamaista päästää se käsistään.
Äkkiä tempasi hän ukon syrjään.
»Tämä on _minun_ paikkani, kunnian herra», sanoi hän asettuen hänen
paikalleen.
Hän tarttui oven pieliin, kuten vanhuskin oli tehnyt, ja tarjosi
avoimen rintansa alttiiksi väijyskelijäin aseille.
Hänen katseensa suuntautui lujana ja käskevänä raivoavaan joukkoon.
Heidän suustaan pärskyi vaahtoa häntä vastaan ja heidän hengityksensä
lehahteli kuumana ja pahanhajuisena hänen kasvoilleen.
»Tässä seison», huusi hän. »Pistoolini olen jättänyt kotiin. Voitte
huoletta lyödä minut maahan. Eteenpäin vaan--kellä rohkeutta on!»
Mutta rohkeutta ei ollut kellään. Hänhän ei seissyt enää heihin selin.
Miekat vaipuivat ja pistimet sukelsivat piiloon.
»Hyvä--ette siis tahdo murhata», jatkoi hän halliten heitä
katseellaan. »Tahdotte käyttäytyä kuten ihmiset ettekä kuten
villipedot. Niinpä tahdon teitä puhutella kuten ihmisiä. Astukaa
takaperin ja käyttäytykää tyynesti.»
Joukko alkoi huojua, kynnys jäi vapaaksi.
»Ja nyt puhukaa! Mitä tahdotte minulta?»
Ainoatakaan ääntä ei kuulunut vastaukseksi. Huoneessa kuului
ainoastaan hengittäväin keuhkojen huohotus.
»Vihaatte minua--tavottelette henkeäni--hyvä--sanokaa minulle--miksi?
Täällä seisoo kuninkaan edustaja, kuninkaan, jota me kaikki palvelemme
ja jolla on kaikki tuomiovalta kädessään. Täällä seisoo Jumalan
edustaja, Jumalan, johon minä uskon kuten tekin. Alistun molempain
tuomioon. Nyt voitte valittaa... Mitä olen teille tehnyt?»
Äänettömyys jatkui. Vain entinen lallattava ääni kohosi joukosta,
mutta sammui kohta hiljaiseen korahdukseen.--Oli ikäänkuin se olisi
väkivoimin tukahutettu.
»Olette vaiti. Ette tiedä mitään. Ja te, hyvät herrat, auttakaahan
toki kansa parkaa vauhtiin. Tuossa on risti, kansakunnan korkein
kunniamerkki, jonka joku on heittänyt maahan, koska se muka on
tahrautunut siitä, että minulla on samanlainen. Tuolla on joku toinen,
joka kieltää minulta kädenlyönnin, minkä jokainen tavallisesti antaa
jokaiselle, ken ei ole lurjus. Ei tee mitään, herra maaneuvos, vaikka
kantaja ja tuomari tällä kertaa yhtyvät samaan persoonaan. Kantakaa
vain, tuomitkaa vain, suostun siihen.»
Syntyi uusi äänettömyys. Maaneuvos siveli hämillään poskipartaansa.
»Ja te, arvoisa kirkkoherra,--minun ei sovi vaatia nuoruuteni
kasvattajaa tilille--mutta te olette muutama kuukausi takaperin
osottaneet minulle ovenne. Ettekö te tahtoisi ruveta seurakuntanne
puhemieheksi?»
Vanhuksen leukapielet värisivät, hänen huulensa liikahtelivat, mutta
äännähdystäkään ei lähtenyt. Hänen voimansa näyttivät tyhjentyneen,
mutta raju, ankara katse, joka hänen pensasmaisten kulmakarvojensa
alta kaivautui Boleslavin kasvoihin, ei näyttänyt ennustavan hyvää.
Boleslav naurahti. »Minun on siis itseni oltava omana syyttäjänäni»,
huusi hän. Hän oli kuin päihtynyt omasta rohkeudestaan. »Sinun kätesi
on oleva jokaista vastaan ja jokaisen käsi sinua vastaan», riemuitsi
ääni hänen povessaan. »Mielestänne on teidän kostettava isäni synnit
minulle, purettava vihanne minua kohtaan, koskei se enää ylety
vainajaan. Hyvä--olen hänen perijänsä. Otan hänen syynsä hartioilleni
enkä kieltäydy sovittamasta, mikäli oikeus minulta sovitusta vaatii.
Mutta miksi ei ole puututtu vainajaan? Miksi ei käyty oikeutta häntä
vastaan? Miksei häntä laahattu mestauslavalle, jos hän sen ansaitsi?
Herra maaneuvos, kysyn teiltä, joka edustatte valtiomahtia, miksi
valtio vaikeni ja salli sen, että nämä urhoolliset miehet, joille ei
ole mitään pahaa tapahtunut, ryhtyivät kostoon, niin lapselliseen,
niin julmaan, että ainoastaan verenhimoisten raakalaisten aivot voivat
sellaista keksiä? Kostoon teosta, jota en myönnä enkä kiellä, mutta
joka aina tähän päivään on ollut peittyneenä pimeään? Kuinka se
tapahtui, jos se tapahtui--kuka teistä sen tietää? Ja siitä huolimatta
olette häntä ja hänen sukuaan halveksineet, vainonneet, tehneet heidät
kunniattomiksi ja oikeudettomiksi.--Niinpä vetäkää meidät oikeuteen,
minut ja vainaja ja------», hän vaikeni hämillään, hän ei voinut
päästää Reginan nimeä huuliltaan... Kirkkoherran silmistä leimahti
salama häntä kohden... Päästen jälleen tasapainoonsa, jatkoi hän:
»Kysykää, puhukaa, valaiskaa pimeys ja sitten tuomitkaa... Mutta
tuomitkaa silloin myöskin tihutyö, joka on tuhonnut kartanoni ja
omaisuuteni, jonka johdosta minun on pakko asua raunioissa kuin
metsänpedon, ja joka vielä rankaisematonna huutaa taivaan kostoa----
Muista rikoksista en tahdo puhua, en siitä, että minua ja----väkeäni
uhkaatte murhalla ja kuoliaaksi lyömisellä, en siitä, että tahdoitte
estää isäni ruumiin viemisen kirkkomaahan,--sen annan teille
anteeksi... Mutta linnani polton, sen vannon teille kostavani.
Tähän päivään asti olen uskonut, että oikeuden valo olisi minulta
sammunut, mutta jos niin on, sytytän sen jälleen. En tahdo levätä,
ennenkuin olen sytyttäjän vetänyt päivän valoon, ja silloin Jumala
armahtakoon kaikkia niitä, jotka häntä ovat auttaneet ja hänen tekoaan
salanneet!»
Joukossa syntyi uudestaan levottomuutta. Etumaiset tunkeutuivat vielä
kauemmaksi takaperin ikäänkun varoen suuttuneen miehen kostoa. Ikkunan
tienoolta kuului pari kolme käheää naurunhykähdystä, jotka sentään
tukehtuivat alkuunsa.--
Herrashuoneessa koetti jokainen kaikin voimin näyttää siltä, kuin ei
olisi kuullut Boleslavin sanoja. Maaneuvos, joka erittäinkin näytti
kiusallisesti liikutetulta, selaili kiihkeästi asiakirjojaan. Vanha
Merckel tyrkytti tavattomalla innolla vastahakoiselle pojalleen
takaisin ristiä, jonka oli kaapannut lattialta. Harmaa miespahainen,
joka oli jälleen ryöminyt pöydän alta esiin, hankaili ahkerasti pölyä
polvistaan.
Ainoastaan vanha kirkkoherra seisoi varuillaan. Hän nojasi rystösensä
pöytään ja valkoinen, ohut tukka, joka ympäröi kaljua päälakea, vapisi
hiljaa. Kuten petolintu, joka on iskemäisillään saaliinsa kimppuun,
seisoi hän siinä korppikotkan kasvoineen ja hehkuvine silmineen,
joiden yllä törröttivät valkoiset kulmakarvat.--
Jos Boleslavin katse olisi tällä hetkellä kiintynyt häneen, olisi hän
jättänyt uudet kysymykset ja vaatimukset sikseen. Mutta hän tahtoi
juoda voitonmaljansa viimeiseen pisaraan. »Jotta pääsisimme täyteen
selvyyteen», huusi hän, »te ja minä,--jotta kaikki tietäisivät, kenen
puolella meistä on oikeus ja kenen vääryys, kysyn täten: kellä teistä
on minulta mitään vaadittavaa? Kenelle olen tehnyt jotakin pahaa?
Kellä on minua vastaan valittamista?»
Silloin kajahti hänen takanaan kirkkoherran ääni: »Onko puuseppä
Hackelberg saapuvilla?»
Boleslav hätkähti. Kuten tuomarin ääni oli tämä kumeankäheä jyrähdys
tunkeutunut hänen korvaansa. Hän ei tiennyt, mitä hänen ylitsensä oli
purkautumaisillaan, mutta hän tunsi, ettei se ollut hyvää.
Joukko liikehti toisiaan lykellen ja sysien. Puoleksi työnnettynä,
puoleksi vedettynä ilmaantui rappeutunut juopporenttu eturiviin. Hän
koetti puolustautua, hän mukiloi nyrkeillään ympärilleen, ja vielä
kynnyksellä seistessään koetti hän kyyristyä ja piilottua takanaan
seisojan käsivarren tai olkapään suojaan.
»Älä pelkää, Hackelberg», sanoi kirkkoherra. »Ei sinulle tehdä
mitään.»
Silloin uskalsi hän ojentautua ja lasimaisista silmistään suunnata
aran, kysyvän katseen korkeihin herroihin, joiden edessä hän seisoi.
»Mitä tämä on?» kysyi maaneuvos närkästyneenä. »Miksi tuollaisen
sallitaan juoksennella vapaana?»
»Koska ei uskalleta koskea hänen onnettomuuteensa», vastasi
kirkkoherra.
Herra Merckel vanhempi tunkeutui esimiehensä luo ja kuiskutti
surumielisesti hymyillen hänen korvaansa. »Surkuteltava isä raukka,
josta teidän ylhäisyydellenne kerroin.»--Mutta vakavasti huolissaan
silmäili hän etumaisia schrandenilaisia, joiden kourat olivat valmiina
tarpeen vaatiessa tarttumaan juopporenttuun ja toimittamaan hänet pois
näkyvistä.
»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?» kysyi kirkkoherra.
»Mitä minulla pitäisi olla sanottavaa, herra kirkkoherra?» lallatti
hän, uudelleen kyyristyen, ja veti takkinsa riekaleita peitoksi
paljaalle rinnalleen.
»Eikö sinulla ole mitään valittamista?»
»Antakaa minun mennä», marisi hän. »Ei minulla ole mitään
valittamista.»
»Eikö _häntäkään_ vastaan?» Hän viittasi Boleslaviin.
Sammuneissa silmissä leimahti synkkä liekki. Nyt hän käsitti. Vanha
Merckel nyökkäsi hänelle kehottavasti, ja käsittäen tehtävän, joka
hänellä täällä oli suoritettavanaan, alkoi hän, kyynelherkkänä kuten
juoppo ainakin, katkerasti itkeä. Mustilla käsillään tuhri hän
kasvojaan, niin että ne pian näyttivät pöyristyttävältä naamiolta.
»Isä parka, isä parka!» surkutteli herra Merckel vanhempi, samalla
pyyhkien silmiään.
»Miksi näytellään tätä ilveilyä?» kysyi Boleslav halveksivasti
nauraen. Mutta hän oli tullut sangen kalpeaksi.
»Täällä ei näytellä, vaan käydään oikeutta», vastasi hänelle vanha
pappi.
Boleslav kohautti olkapäitänsä. »Olen tyytyväinen», sanoi hän, ja
hänen äänensä vapisi. »Sitähän olen tahtonutkin.»
Schrandenilaiset kurkottelivat kaulojaan tulevaa näytelmää odottaen.
Hiljaisuudessa, joka hetkiseksi syntyi, kuultiin väkijoukon, joka ei
mahtunut ravintolaan, vaan täytti kirkkomäkeä, viettävän siellä
aikaansa porpattaen ja meluten. Hälinän keskeltä kuului naisäänen
hätäinen kirkaisu.
Olisikohan Regina------? Mutta kuinka se oli mahdollista?--Ja tämä
ajatus katosi salaman nopeudella, kuten oli tullutkin.--
»Lapseni, kurja lapsi raukkani!» ulvoi puuseppä, joka nyt oli päässyt
totutulle tolalleen.
»Mitä lapsellesi sitten on tehty, mies?» kysyi maaneuvos, joka ei
tahtonut kärsiä, että asiain johto luisui hänen käsistään.--
»Vietelty on tyttäreni,----portto hänestä on tehty----isänsydämeni
on----muserrettu----särkynyt----kurja olen----yksi kirstu vain
vielä--»
»Luulenpa, että olet minulle jo kerran lukenut tämän litanian»,
puuttui maaneuvos puheeseen. »Silloin nimittäin, kun tulin
kuulustelemaan tuota naista, tytärtäsi, Kissanportaan jutussa. Jollet
näinä viitenä vuonna ole oppinut mitään uutta, niin... Ja
kirkkoherraan kääntyen lisäsi hän hymyillen: »Minusta näyttää, kuin
tälle lurjukselle olisi annettu Virgiliuksen osa näyteltäväksi.»
Pieni harmaa miekkonen nurkassa päästi mäkättävän naurun, mutta
mykistyi heti jälleen ikäänkuin pelästyen omaa rohkeuttaan.
Vanha kirkkoherra ei ollut ensinkään taipuvainen siivosti kärsimään
maaneuvoksen armollisia sukkeluuksia. »Niinpä puhun puolestasi,
Hackelberg», sanoi hän. »Minun puheeni sentään otettanee vakavalta
kannalta--sinun, teidän kaikkien ja Herran Jumalamme edessä, Hänen,
jonka pyhät lait eivät saa olla korkeain herrojen pilkkana. Vapaaherra
von Schranden, olette minua kehottanut. Oletteko vielä halukas minulle
vastaamaan?»
»Olen», vastasi Boleslav levottoman kärsimättömästi. Hänestä tuntui,
kuin olisi hän toistamiseen kuullut ulkoa naisäänen kirkunan joukon
melun keskeltä.
»Olette ottanut vastaan isänne perinnön?»
»Epäilettekö sitä?»
»Herra paratkoon! En!»
»Mitä se merkitsee?»
»Te olette omistanut senkin, mikä vääryydellä oli hänen omansa.»
»Mutta kirkkoherra...» Boleslav tunsi ikäänkuin jähmettyvänsä. Hän
tahtoi puhua, mutta hänen kurkkunsa oli kuin kiinni kureutunut. »Mihin
uhmasi on joutunut?» huusi ääni hänen povessaan.
»Löysitte naisen, herra parooni, joka oli ollut isänne jalkavaimona.
Löysitte hänet alennettuna, tahrattuna, lian ja rikosten peittämänä.
Monivuotinen orjuus oli häneltä riistänyt kaiken ihmisarvon. Hän eli
siellä kuten eläin eläimen kerällä. Tämä kurja olento kuului tänne ja
kuului minulle. Minä olen hänet kasvattanut, minun käteni on valanut
kastevettä hänen otsalleen, minun käteni ojentanut hänelle pyhän
ehtoollisen kalkin. Olen seurakunnan edessä Jumalalle vannonut
valvovani tätä nuorta sielua, joka oli kaksin kerroin orpo sentähden,
ettei se, joka hänet oli siittänyt, voinut valvoa omankaan sielunsa
parasta.»
»Ah, orpo lapsi raukkani!» lallatteli puuseppä. »Vielä vain
kaksi--vielä vain yksi kirstu----»
»Olen vastuunalainen hänen puolestaan Jumalan ja seurakunnan edessä.
Isältäsi en voi häntä vaatia, sillä hän seisoo Jumalan istuimen
edessä; sentähden vaadin häntä sinulta ja kehotustasi noudattaen kysyn
sinulta: Mitä olet tehnyt tälle sielulle?»
Boleslavin silmien edessä leijaili punertava sumu. Ja tässä sumussa
kasvoi vanhan papin olento, niin että hän näytti miltei
yliluonnolliselta. Boleslav kykeni vain änkyttämään: »Mitä oli
minun--mitä voin minä...?»
Ja vanhus jatkoi: »Kuninkaamme on sinulle tänään kaikkien ihmisten
edessä suonut suuren kunnioituksen; katso nyt vain, Boleslav von
Schranden, voitko kunnialla kestää Jumalammekin edessä. Kysyt mitä
sinun oli tehtävä? Tämä olento, niin likaisena, niin hylkynä kuin se
edessäsi makasi, oli sinulle oleva korkeampi ja pyhempi kuin mikään
muu luotu olento. Mitä olet tehnyt sovittaaksesi sen syyllisyyden,
jonka isäsi on kasannut tämän naisen niskoille? Oletko vapauttanut
hänen henkensä siitä orjuudesta, johon hän oli vajonnut? Oletko
opastanut hänen sieluaan Jumalan, laupiaan, kaikkein armollisimman
luo? Oletko koettanut häntä jälleen kohottaa ihmisyyteen? Vai oletko
vetänyt häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle siihen synnin kiroukseen,
johon huoneesi ja veresi on hänet kietonut? Ja ennen kaikkea yksi
seikka: Kuinka olet asustanut hänen kanssansa? Kerrotaan, että
autiolla saarellanne on vain yksi ainoa huone, jossa saattaa
asua!--Oletko aina muistanut, että isäsi oma on jumalallisten ja
inhimillisten lakien mukaan oleva sinulle koskematon? Oletko opettanut
häntä rukoilemaan ja katumaan, vai oletko hänen eksytettyä mieltään
yhä edelleen myrkyttänyt?... Ja oman veresi, oletko sen pitänyt
puhtaana syntisistä himoista?--Vai ovatko ajatuksesi kuten villipedot
kierrelleet hänen ympärillään ja hiipineet hänen jäljessään ja
väijyneet häntä hänen heikkoudessaan ... kunnes uusi häpeäteko tuli--»
»Lakatkaa!» huusi Boleslav. Niin, tosiaan hyppi, skorpiooneja tämän
kristillisen rakkauden miehen suusta. Salaisimmat ajatussynnitkin
osasi hän rangaista, yksin sellaisetkin, jotka eivät vielä olleet
vilahtaneetkaan hänen ajatuksiinsa ja joihin hänen sentään tällä
hetkellä täytyi tunnustaa itsensä syylliseksi.
Nyt tuli kaikki, kaikki selväksi! Mikä hänen ei antanut nukkua
pitkinä, yksinäisinä öinä, mikä myrskynpuuskien tavoin ajeli verta
hänen suonissaan, mikä hänet pakotti henkeään pidättäen
kuulostelemaan, hengittikö toinen milloin nopeammin, milloin
verkkaisemmin, saadakseen hengityksen epätasaisuudesta selville, että
tyttö valvoi kuten hänkin, levottomasti kuulosteli kuten hänkin,--hän
himosi tämän naisen ruumista, häväistyä, pahoin pideltyä, uljasta,
ihanaa ruumista... Mutta rikos oli, Luojan kiitos, vasta hiiviskellyt
hänen omassa povessaan. Vielä ehti työntää salvan eteen, ennenkuin se
hiipi yli vaarallisten rajojen. Tähän asti oli hän tilivelvollinen
ainoastaan itselleen ja hänen oli oman tuomioistuimensa edessä tehtävä
selko siitä, mikä painoi hänen omaatuntoaan!----
Kalpeana ja hämmentyneenä katseli hän ympärilleen ja näki kaikkien
kasvojen jo loistavan voitonriemusta. Silloin palasi hän suunnilleen.
»Kuka antaa teille oikeuden syyttää minua sellaisesta ilkityöstä?»
huusi hän kirkkoherralle.
»En syytä teitä--kysyn vain», keskeytti hänet vanhus. »Olette tullut
aivan liian kalpeaksi, herra parooni, niin ettemme saata olla
epäilemättä suuttumustanne.»
»Hän on tuominnut itsensä, onneton», lisäsi herra Merckel vanhempi
surkutellen.
Schrandenilaiset, uudelleen toivoen saavansa tarttua hänen
kaulukseensa, nostivat aika melun, ja joukko tunkeili kynnystä kohden.
Silloin--kaiken ääntenkohinan ylitse--kuului pihalta Boleslavin
korviin sydäntä vihlaiseva hätähuuto. Nyt ei ollut enää
epäilemistäkään. Siellä oli Regina.
»Regina!» huudahti hän ja syöksähti pihanpuoleisen ikkunan luo. Siellä
oli hurja metsästys ylimmillään. Aitojen rattaiden, tynnyrien ja
jäätyneiden lantakasojen ylitse kapusi, hyppi ja juoksi joukko
raivostuneita naisia. Jälestä pyyhälti poikia kalikat käsissä. Kiviä
sinkoili kaikilta suunnilta.
»Auttakaa, auttakaa!» kuului Reginan kirkuna. Häntä itseään ei
kuitenkaan näkynyt.
Mutta kun Boleslav tempasi auki takaoven, lennähti tyttö pimeään
käytävään. Ja lauma ulvoen perästä!
Voimakkaalla tempauksella vetäisi hän tytön huoneeseen ja sulki
kiireesti oven, jota vastaan naisten raivo nyt purkautui.
Regina vaipui herransa jalkoihin ja painoi nyyhkyttäen kasvonsa hänen
takkinsa liepeeseen. Tytön käsistä putosi kaksi puoleksi
pirstoutunutta astialautaa, joita hän oli tuskallisesti pidellyt
kiinni--ne olivat jäännökset kilvestä, jolla hän tavallisesti suojeli
itseään lenteleviltä kiviltä.
Hänen tukkansa oli hajallaan, hänen vaatteensa repaleina; kaunis
turkisreunus, josta hän oli ollut niin ylpeä, riippui repaleina hänen
vartaloaan pitkiin.----
»Kuinka sievä rakastava pari!» sanoi herra Merckel hyvillään hieroen
käsiään.
Kun schrandenilaiset näkivät nuo molemmat näin koreasti yhdessä,
näytti heillä olevan hyvä halu jatkaa vaimojensa urotyötä täällä
sisällä. Reginan näkeminen vietteli heitä aina vastustamattomalla
voimalla heittelemiseen. He päästivät riemun ulvonnan ja katselivat
sopivia heittoesineitä. Herrashuoneeseen lennähti jo kaksi
savihaarikkaa, joista toinen hipaisi puusepän olkapäätä. Kenenkään
henkeä ei enää tavoteltu, tahdottiin vain »läimähytellä.»
Maaneuvos huiskutti epätoivoissaan solmukäsiään. Koko hänen lempeä
ylhäisyytensä petti näiden hittolaisten vastassa.
»Herra maaneuvos», sanoi Boleslav, viitaten polvistuvaan naiseen, joka
puoleksi tajutonna painautui häntä vasten. »Pyydän teitä painamaan
tämän kohtauksen mieleenne. Jollette itse katso tarpeelliseksi puuttua
asiaan, voi sentään käydä, että minun täytyy teitä oikeudessa vaatia
todistajaksi tätä urhoollista väkeä vastaan.»
Ylhäinen herra maaneuvos aavisti tuskin itsekään, mitä surkeaa osaa
hän näytteli. Itse hänen komea leijonanharjansakin oli joutunut pois
suunniltaan ja riippui jäykkinä töyhtöinä pään ympärillä.
»Merckel,» tirskui hän, »olette kylänvouti. Panen teidät viralta,
jollette heti saa hiljaisuutta aikaan. Hiljaa--väki--hiljaa! Tämä on
maanrauhan rikkomista.--Siitä tulee vankeutta----lähetän teidät
kaikki vankilaan.----Vieläpä ase kädessä----maksaa kolme vuotta,
kokonaista kolme, hyvät ihmiset.------Huomenna lähetän tänne
santarmeja, kolme santarmia yhdellä kertaa--»
Tämän uhkauksen oli hänen hyvä enkelinsä johduttanut hänen mieleensä,
sillä mikään muu ei olisi näihin mielettömiin enää vaikuttanut.
Onnettoman sodan jälkeen ei Schrandeniin ollut enää ainoatakaan
santarmia sijotettu. Tämä oli suuri onni, jota ei niin pilanpäiten
saanut menettää, sillä santarmia pelkäsivät he enemmän kuin
kuningasta.
Herra Merckel, joka alkoi vavista virkansa tähden, teki voitavansa
rauhaa palauttaakseen. Hänen poikansa nojasi käsivarret ristissä
ikkunanpieleen ja koetti näyttää siltä, kuin tämä näytelmä huvittaisi
häntä erinomaisesti.
Vanha kirkkoherra tuijotti edessään olevaan pariin, ikäänkuin tahtoisi
katsoa heidän sydäntensä sisimpään.
»Nouse pois», sanoi Boleslav polvillaan olevalle Reginalle. »Sinulle
ei tehdä mitään--minä olen luonasi.»
Mutta tyttö painautui vielä pelokkaampana häntä vasten. »Eihän teitä
viedä pois, herra, eihän?» nyyhkytti hän. »Minä vaikka palellutan
itseni kuoliaaksi--jos se on totta.»
»Ei viedä--mutta nouse nyt.»
»Oi, herra, hyvä, rakas herra!» Ja hän painoi otsansa herransa polvea
vasten.
»Boleslav von Schranden--kiellätkö vielä?»
»Mitä minun pitäisi kieltää? Sekö, että tämä naisparka, jota te olette
vainonneet ja sysineet, näkee minussa ainoan turvansa ja pelastajansa,
koska olin pitkien vuosien jälkeen ensimäinen, joka hänelle sanoin
lempeän sanasen? Tai onko minun kiellettävä, että tämä sama turvaton
nainen, koko Luojan avarassa maailmassa ainoa olento, joka tahtoi
jäädä luokseni, kun kaikki muut minut hylkäsivät, on tullut minulle
rakkaaksi ja kalliiksi? Enkö olisi raaka, tunnoton pölkky, jos toisin
ajattelisin kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt hyväkseni? En ole
häntä pyytänyt jakamaan yksinäisyyttäni linnan raunioissa. Siellä ei
ole elämä niinkään hauskaa, ja kaikki hyvyyteni häntä kohtaan oli
siinä, että sallin hänen uhrautua hyväkseni.--Mitään iloa en ole
voinut hänelle valmistaa,--mitään luvatonta ei ole tapahtunut
välillämme. Jos hän mieluummin tahtoo olla maaorjana, ei se koske
hituistakaan maailmaa, kaikkein vähimmän teitä schrandenilaisia ja
itse tuota juopporenttuakin, joka kerran paritti oman lihansa ja
verensä.»
Puuseppä, jota vanha Merckel oli hiljaa rohkaissut, alkoi näytellä
hellän isän osaa.
»Voi, tyttäreni, onneton tytär raukkani!» porasi hän.
»Eteenpäin», sopotti isäntä, »vaadi hänet takaisin».
»Tule, lapseni, tule onnettoman, hyljätyn isäsi luo. Murheissaan on
hän langennut juoppouden syntiin. Vain kaksi kirstua tekee hän
vielä,--yhden itselleen ja yhden--»
Hän ojensi likaisen kätensä tytärtään tavottaen, mutta tämä
kauhuissaan sysäsi sen kiihkeästi takaisin.
»Älkää suotta vaivautuko», sanoi Boleslav. »Hän kuuluu minulle, kuten
minäkin kuulun hänelle.»
»Ja kuitenkin vaadin häntä tänään sinulta, Boleslav von Schranden»,
sanoi kirkkoherra, samalla laskien kätensä Reginan päälaelle.--Tyttö
kyyristyi arasti, mutta antoi sen tapahtua.
»Siksikö, että voisitte hänet mukavammin kivittää?»
»Lupaan sinulle, ettei hänelle tästedes tehdä mitään pahaa. Vien hänet
itse erään virkaveljeni luo, joka hänet on saattava uudelleen
ajalliseen ja iankaikkiseen elämään. Älä asetu hänen pelastuksensa
tielle kytkemällä hänet vielä lujemmin synnin kahleilla itseesi.»
Boleslav vaikeni. Tuhansia ajatuksia risteili hänen mielessään. Vanhus
ei ollut mikään petturi. Hänen sanansa oli luja kuin kallio. Mitä
oikeutta hänellä itsellään oli tähän naiseen, joka tahdottomana lepäsi
hänen jaloissaan? Mitä saattoikaan hän Reginalle tarjota, kun uskalsi
itselleen vaatia hänen elämäänsä?
Silloin puuttui puheeseen maaneuvos, joka jo oli osittain toipunut
pelästyksestään. »Onko tämä henkilö jo laillisessa iässä?» kysyi hän.
Kirkkoherra laski ja vastasi myöntäen.
»_Vis paterna_ ei siis ole enää voimassaan, eikä myöskään ole voitu
todistaa hänen haureellisesti eläneen--muuten voisi hänet lähettää
johonkin ojennuslait...»
Boleslavin ivanauru sai hänet vaikenemaan.
»No hyvä, niinpä ratkaiskoon hän itse. Oletteko siihen tyytyväinen,
herra parooni?»
»En minä häntä pidätä», murahti Boleslav ja tunsi samassa, kuinka
naisruumis vapisi hänen jaloissaan. Hän kumartui tytön puoleen.
»Regina--kuuletko, mitä kirkkoherra sinulle lupaa?... Tiedät, että
tulevaisuutesi on turvattu. Tahdotko seurata häntä?»
Silloin kohotti tyttö hehkuvat, kyynelten valelemat kasvonsa häntä
kohden ja nyyhkytti: »Pyydän, herra--älkää tehkö--minusta pilkkaa--»
»Tahdot siis jäädä luokseni?»
»Tiedättehän sen, herra!--Miksi kiusaatte minua?»--
»Nouse sitten, niin lähdemme».
Kirkkoherra asettui hänen tielleen. Hän oli tullut kalman kalpeaksi,
ja hänen kotkankatseensa kaivautui Boleslavin kasvoihin. Hän laski
juhlallisesti kätensä hänen olalleen kuten taanoin isän syyllisyyttä
hänelle selittäessään.
»Poikani», sanoi hän, »sinutkin olen ottanut pyhän kasteen liittoon.
Sinutkin olen opettanut sopertamaan Jumalan nimen ja osottanut sinulle
hänen luomakuntansa ihmeellisyyden. Olet minulle ollut aivan kuin oma
lapseni ja vielä enemmänkin, sillä olithan herrani poika. Sinunkin
puolestasi on minun vastattava Jumalan istuimen edessä. Et ole voinut
puhdistautua siitä epäluulosta, joka sinuun on liittynyt. Ja kun luen
sielustasi,--älä luo silmiäsi maahan, minä tiedän kyllä. Ja siksi
vaadin vielä kerran sinulta tätä naista. Vaadin häntä hänen isänsä
nimessä, seurakunan nimessä, taivaallisen Jumalamme nimessä, hänen,
joka on kaikkien orpojen ja turvattomain isä, sillä he eivät tiedä,
mitä he tekevät. Päästä hänet vapaaksi--niin olet syytön ja saat mennä
rauhassa tietäsi.»
Regina oli noussut pystyyn ja tarrautui väristen Boleslavin
käsivarteen.
»Tule!» sanoi hän. »Toivottavasti pääsemme joukon lävitse.» Ja hän oli
menemäisillään vanhuksen ohitse.
Mutta tämä astui uudestaan hänen tielleen ja levitti käsivartensa
hänen eteensä.
»Olet siis isäsi arvoinen! Ja niinkuin isäsi olen kerran kironnut,
niin kiroon nyt sinut tällä hetkellä ja tämän naisen sinun kanssasi.
Sinä olet oleva niinkuin Kain, jonka Herra vihassaan karkotti
kasvojensa, edestä... Missään ei ole sinulle oleva sijaa
valmistettuna. Raunioissa olet sinä asustava koko pitkän ikäsi! Ja
tämä nainen sinun kanssasi! Menkää nyt... Tehkää tietä, te siellä--ja
ken kätensä häneen satuttaa hyvässä taikka pahassa tarkotuksessa, se
on oleva kirottu hänen kanssansa.»
Boleslav purskahti nauruun, joka epäsointuisena kajahti
hiljaisuudessa.
»Tule», sanoi hän tarttuen Reginan käteen. »Tule, anna vanhan miehen
sadatella, sehän hänen on ammattinsakin.»--Ja kuitenkin valahti
väristys hänen ruumistaan pitkin.
Edessään näki hän joukon tungokseen aukenevan kujan, joka kaartui
tarjoiluhuoneen lävitse ulommaiselle ovelle.
Hän astui Reginan kera kujaan.
Kukaan ei naurannut, ei herjannut eikä koskenut heihin.