Niin koitti vihdoin päivä, jona Boleslavin kohtalo oli ratkaistava.
Aamun sarastaessa oli hän vihdoinkin päässyt uneen. Nyt herätti hänet
savu, joka henkeä ahdistavana tunkeutui eteisestä huoneeseen. Hän oli
sinne laittanut hätävaraksi tulisijan, joka sai olla toimessaan niin
kauan, kunnes leudompien säiden tultua lasikatto saataisiin
korjatuksi.
Oli kuulakan kirkas pakkaspäivä. Puiden oksilla kiilui välkkyvä kuura,
ja valkoisen lumivaipan ylitse levisi riutuva punarusotus.
Aamupäivän käytti Boleslav paperiensa järjestämiseen. Kaikki, mikä
saattoi isän muiston huonoon valoon, oli hävitettävä, sillä oli
otaksuttavaa, että jos hänet vangittiin, tulisivat jo huomenna vieraat
kädet pöyhimään näitä läjiä.
Hän piti jo kirjeitä kädessään heittääkseen ne uunissa palavan valkean
haltuun, mutta katsoi kuitenkin paremmaksi jättää sen tekemättä. Jos
hän todellakin tahtoi ottaa isän syyn hartioilleen, ei hän saanut
mitään peittää, ei mitään salata eikä kuormaansa kevennellä. Totuuden
väärentäminen ei sopinut hänen arvolleen. Mieluummin hukkua häpeään
kuin rakentaa elämä ja kunnia valheen perustalle.
Reginan tuodessa hänelle päivällistä oli hän kahden vaiheella,
sanoisiko tytölle kaiken. Mutta miksi manata esiin liikuttavia
kohtauksia? Kirje ajoi saman asian. »Jollen ennen iltahämärää ole
palannut», kirjotti hän, »on epätietoista, näetkö minua enää. Kysy
Wartensteinissä maaneuvoksen virastolta. Sieltä saat tietää, mihin
minut on viety. Neuvon sinua lähtemään Schrandenista pikimmittäin.
Lahjotus turvaa tulevaisuutesi. Mitä minulle kaiken jälkeen vielä jää,
sen saat lisäksi. Hyvästi ja kiitos kaikesta.»
Hän pani paperin huomaamattomaan paikkaan, jottei Regina sitä löytäisi
ennenkuin huonetta siistiessään. Sitten laittautui hän taipaleelle.
Hänen mielensä oli tyly ja katkeroitunut. Hänen ei pistänyt
päähänsäkään sanoa jäähyväisiä.
Kun hän kulki Reginan ohitse eteisessä, jossa tämä puuhaili
tulisijansa ääressä, häivähti hänen mielessään halu puristaa hänen
kättänsä. Mutta hän karkotti tämän halun tytön tähden, ei suonut
hänelle sanaa eikä katsettakaan. Nostosillan luona näki hän parven
töllisteleviä poikasia, jotka näyttivät häntä väijyneen ja hänen
lähetessään juoksivat kovasti meluten ravintolaan.
»Airueeni!» tuumi hän nauraen...
Samaan aikaan eivät »Mustan Kotkan» tarjoiluhuoneeseen enää läheskään
mahtuneet sinne paltoutuvat vieraat. He olivat ahtaantuneet kasaan
aina kauas kirkkomäelle asti ja tappelivat keskenään paremmista
paikoista. Jokainen tahtoi omin silmin nähdä Schrandenin viimeisen
vapaaherran kukistumisen.
Oli jo kulunut lähes kolme kuukautta siitä, kun anomuskirja oli
lähetetty maakunnan ylimmille viranomaisille, ja isänmaan ystävistä
alkoivat innokkaimmat epäillä hyvän työnsä menestystä. Vihdoinkin
saapui maaneuvoksen virastosta ilosanoma, että oli määrätty päivä v.
Schrandenin alias Baumgartin asian kuulustelua varten, ja
anomuskirjelmän allekirjottajat kutsuttiin olemaan tilaisuudessa
läsnä.
Schrandenilaiset olivat juhlallisesti varustautuneet. Kolmeen päivään
eivät he olleet selvää hetkeä nähneet. Ne kotiinpalanneet nostoväen
sotilaat, joilla vielä oli litewkansa, olivat pukeneet sen ylleen,
näkyipä joukosta pistimiä ja miekkojakin. Olihan mahdollista, että
tuomio pannaan heti paikalla täytäntöön.
Yhden ajoissa oli maaneuvoksen reki saapunut ja kuten tavallista
pysähtynyt pappilaan, jossa herra Merckel ja hänen poikansa seisoivat
valmiina toivottaakseen hänet tervetulleeksi. Kuskipukilla ei ollut
istunut mitään santarmia, ja se oli schrandenilaisia suuresti
oudostuttanut. Mutta olivathan he täällä valmiit hengellään ja
omaisuudellaan pahantekijän kuletusta auttamaan.
Vähän vaille kahden aikaan oli maaneuvos yhdessä vanhan kirkkoherran
kera lähtenyt pappilasta ja mennyt takaovesta ravintolaan, jonka
kynnyksellä herra Merckel vanhempi toistamiseen otti hänet mitä
palvelevimmalla kohteliaisuudella vastaan; sillaikaa Felix seisoi
alakuloisena syrjässä, sillä hän oli huomannut, etteivät
siviiliviranomaiset osottaneet hänelle tarpeellista kunnioitusta.
Maaneuvos von Krotkeim oli pitkänhuiskea, laiha mies, jonka kapeilla
hartioilla harmaa leijonanpää vaivaloisesti pysyttelihe kunnioitusta
vaativassa asennossa. Vastoin ajan muotia oli hän kasvattanut
poskipartansa niin pitkäksi, että harmaa partapörhö sulautui korvien
takana aaltoilevaan leijonanharjaan.
Herra von Krotkeimilla oli suuret ansionsa isänmaan
asestamisessa.--Kaksi vuotta sitten oli hän ollut maataomistavan
aateliston edustajana kuuluisilla maapäivillä, joita isänmaan oli
kiittäminen nostoväen perustamisesta. Hän oli ylistänyt vanhaa Yorkia
ja ollut mukana hommaamassa adressia kuninkaalle. Sen jälkeen oli hän
rientänyt takaisin kotiseudulleen omin käsin asioita järjestämään, ja
oli onnistunut niin hyvin, että hänen piirinsä mainittiin yli koko
maan loistavana esimerkkinä. Sitte saapuivat turhamaisuuden,
itserakkauden ja omanhyödyn sotarosvot hänen luoksensa. Mikä hänen
toimintansa alussa oli ollut sulaa iloista uhraavaisuutta, muuttui
vähitellen hänen oman persoonallisuutensa jalustaksi, muistopatsaaksi,
joka julisti maailmalle hänen omaa kuuluisuuttaan.--Muuten oli hän, jo
kauan ennenkuin sanoma Kissanportaan tihutyöstä oli levinnyt
maailmaan, ollut Schrandenin suvun katkera vihollinen. Hyvää ei siis
ollut häneltä odotettavissa.
Saapuessaan kirkkomäelle oli Boleslav sanonut jäähyväiset kaikille
toiveilleen. Tyynenä, miltei välinpitämättömänä, asteli hän kohden
joukkoa, joka muurina ympäröi ravintolan ovea. Vain yhden ainoan aran
katseen heitti hän pappilaa kohden. Hän oli näkevinään siellä
ikkunassa vaaleat kasvot, jotka kiireimmittäin katosivat, kun hän
väsyneesti hymyillen tervehti niitä kohden.
Joukko otti hänet vastaan vahingonilon murinalla, muuri jakautui
vapaasta tahdostaan kahtia, sillä siksi paljon oli heillä kaikilla
ymmärrystä, että hänen oli oltava paikalla, jos mieli häväistyksestä
tulla mitään.
Herrashuoneen ovella seisoi hän leijonapäisen miehen vastassa, ja
tämän molemmille puolille olivat asettuneet kirkkoherra ja vanha
Merckel, Felixin nojautuessa ikkunalautaan ja koettaessa asettua
ylhäisen huolimattomaan asentoon. Entinen nuoruuden leikkitoveri oli
nyt niin syvällä hänen alapuolellaan, ettei enää maksanut vaivaa edes
vihoissaankaan kiinnittää häneen huomiotaan. Sitä ystävällisemmin
hymyili vanhus Boleslavia kohden. Ja tämä hymyily ei olisi voinut olla
sydämellisempi eikä alamaisempi, vaikka Boleslav olisi saapunut
kaikkia läsnäolijoita kestittämään hänen muskottiviinillään.
Kirkkoherran kulmien alta välähti salama, ja maaneuvos katseli
käsiään, jotka olivat valkoiset ja solmuiset kuin luurangolla.
Boleslav tunsi rintansa paisuvan ylpeydestä.
Hänen kätensä kaikkia vastaan ja kaikkien kädet häntä vastaan! Siinä
oltiin ja siinä pysyttäisiinkin.
Joukosta huusi lallattava ääni jonkun ruokottoman sanan hänen
jälkeensä. Ja schrandenilaiset nauroivat.
»Hän on tytön isä--onneton isä», kuiskasi herra Merckel surkutellen
maaneuvoksen korvaan.
»Jos te olette minut tänne kutsunut», huusi Boleslav, »niin vaadin
teiltä turvaa tämän joukkion loukkauksia vastaan.»
Maaneuvos siristi silmiään ja kumarsi.
»Hiljaa, hyvät ihmiset», pyysi hän sivellen sileäksi ajeltua
leukaansa, ja mielistellen lisäsi hän: »Rauhanhäiritsijät annan ajaa
ulos.»
Sitten tarttui hän vihertävään salkkuun, joka oli pöydällä. Hänen
takaansa tuli näkyviin pieni, harmaa miekkonen, joka innokkaasti
terotti pitkäsulkaista hanhenkynäänsä. Pöytäkirjuri nähtävästi.
Kuulustelu alkoi. Jäätävällä kohteliaisuudella teki maaneuvos
pääkysymyksensä. »Missä kaikkialla olette oleskellut--onko lupa
kysyä?»
Boleslav mainitsi paikat.
»Sanoillenne kaikki kunnia, herra parooni, mutta voitteko ne
todistaa?»
»En.»
»Mihin aikaan ulottuvat tiedonantonne?»
»Vuoden 1813 kevääseen.»
»Ja silloin?»
»Menin sotaväkeen.»
»Voitteko sen todistaa?»
»En».
»Valitan syvimmästi--mutta von Schrandenin nimeä ei ole luetteloissa.»
»Minulla oli toinen.».
»Baumgart?»
»Niin.»
»Miksi niin?»
Boleslav puri huulensa yhteen. Syntyi äänettömyys.
»Ahaa!» kajahti voitonriemuinen ääni ikkunan luota. Tämä huuto auttoi
Boleslavin vaikeasta asemastaan.
»Oikea nimeni olisi tuottanut minulle vaikeuksia.»
»Miksi niin?»
»Koska sen oli tahrannut huhu, jota vastaan en voinut taistella.»
»Mikä huhu?»
Oli selvää, että tämä mies tahtoi häntä ensin kaikin voimin nöyryyttää
ennenkuin hänet kokonaan musersi.
»Tiedätte kyllä mikä», mutisi Boleslav hampaidensa välitse.
Maaneuvos kumarsi syvään. »Pyydän siitä huolimatta vastaamaan
kysymykseeni.»
»Ja minä kieltäydyn.»
Joukosta kuului ivanaurua. »Lopettakaa leikki lyhyeen--pistäkää hänet
rautoihin», päästi kuuluviin sama lallattava ääni, joka äsken oli
huutanut haukkumasanan.
Maaneuvos huiskutti lepyttävästi pitkällä, valkean hohtavalla
kädellään.
»Onko hänen kieltäytymisensä merkitty pöytäkirjaan?» kysyi hän
kääntymättä.
Hänen takaansa vastasi ynisevä ääni: »On kyllä», mikä schrandenilaisia
suuresti huvitti.
Hämmentymättömällä kohteliaisuudella jatkoi maaneuvos: »Mutta saan kai
tietää joukon, johon teidän vapaasukuisuutenne kuului?»
Boleslav antoi tarpeelliset tiedot. Hän mainitsi myös toverinsa Heiden
kylästä.
Maaneuvos selaili ikävystyneenä salkkuaan. Joukkokunta, jolla oli
nimenään »vapaaehtoiset jääkärit», ei kiinnittänyt hänen mieltään.
»Siellä valittiin teidät ... upseeriksi?»
»Niin.»
»Sanoillenne kaikki kunnia, mutta voitteko _sen_ todistaa?»
»En.»
»Tämä pantakoon pöytäkirjaan. Ja sitten siirryitte nostoväkeen?»
»Niin.»
»Mistä syystä?»
Boleslav viittasi nuoruutensa leikkitoveriin. »Koska en tahtonut
kohdata tuota miestä.»
Felix purskahti rämäkkään nauruun. »Hänen vehkeensä olisivat
silloin»--sanoi hän, mutta maaneuvoksen viittaus sai hänet
vaikenemaan.
»Mihin rykmenttiin, jos saan kysyä?»
Boleslav mainitsi komentajan nimen.
Maaneuvos kumartui salkkunsa ylitse, niin että harmaa harja peitti
kuivat, kaidat kasvot miltei kokonaan.
»Tämä ainakin käy yhteen tietojeni kanssa», sanoi hän
lukiessaan.--»Siellä oli luutnantti Baumgart, joka aselevon aikaan
astui rykmenttiin. Sitäpaitsi oli armeijassa vielä neljä samannimistä
upseeria. Mutta kysymyksessä oleva, joksi väitätte itseänne, on
maaliskuun 1 ja 3 päivän välillä kuollut Marnen taistelussa.
»Mistä sen tiedätte, herra maaneuvos.»
»Se on merkitty luetteloon, herra parooni! Eräällä
lähettiläsratsastuksella ovat hänet ampuneet Marmontin osaston
krenatöörit.»
Boleslav tunsi, kuinka kuuma verivirta tulvahti hänen päähänsä. Hänen
elämänsä vaikeimmat ja uljaimmat hetket tulivat ilmielävänä hänen
sielunsa silmien eteen. »Se on erehdys», huudahti hän, »luutnantti
Baumgart joutui pahoin haavotettuna vihollisten käsiin, mutta pääsi
sieltä hengissä.»
»Ja toivotte siis, että teidät tunnustetaan tuoksi kuolleeksi
lähettilääksi?»
»Luulen sen toiveen kyllin selvästi ilmaisseeni.»
»No hyvä--sittenpä myöskin tiedätte, millä asialla mainittu lähettiläs
liikkui.»
»Tietysti.»
»Pyydän sen ilmottamaan.»
»Oli julistettu kehotus, että ne ilmottautuisivat, ketkä
vapaaehtoisesti tahtoivat viedä kenraali von Kleistille erään
määräyksen. Päivää ennen oli eräällä virralla, nimeltään Therouanne,
tapahtunut ottelu, jossa kenraali oli osastoineen eristetty
pääjoukosta. Marsalkkojen Marmontin ja Mortierin joukot olivat
tunkeutuneet väliin, niin että oli mahdotonta toistaiseksi jälleen
yhdistyä; sen lisäksi sanottiin itse Napoleonin olevan tulossa.--Nyt
päätti sotamarsalkka Blücher yhtäkkiä vetäytyä takaisin, luullakseni
siksi, että ehtisi saapua lisäväkeä. Tästä oli kenraalille vietävä
tieto tavalla millä tahansa, jottei hän jäisi enää erilleen. Sana oli
vietävä öiseen aikaan vihollisten etuvartioiden ohitse.
Vapaaehtoisesti tarjoutuneista annettiin minulle etusija.--Majuri von
Schack vei minut sotamarsalkan eteen.--Hän antoi minulle kirjeen.»
»Pyydän, odottakaa hetkinen», keskeytti hänet maaneuvos ja luki
innokkaasti papereitaan, sitten sanoi hän huolettomasti: »Ja tämä
kirje sisälsi luonnollisesti määräyksen, josta oli kysymys?»
»Ei.»
»Mitäs sitten?»
»Tämän kirjeen tarkotus oli eksyttää vihollisia siinä tapauksessa,
että minut ammuttaisiin. Määräyksen ilmotti sotamarsalkka minulle
suullisesti. Minun täytyi oppia se ulkoa.»
»Kuinka se kuului?»
»Palausmarssia salatakseni hyökkään huomenna vihollisen vasempaan
kylkeen. Kenraali von Kleist ei ota osaa taisteluun, vaan koettaa
sillaikaa saapua eteläänpäin Marnevirralle, päästäkseen minun kanssani
yhteyteen. Kaikki sillat on ylimentyä räjähytettävä.»