Hänen vapaasukuisuudellensa, vapaaherra
Boleslav von Schrandenille
Schrandenin linnassa.
Teidän vapaasukuisuutenne.
Täten kutsutaan Teidät tammikuun 3 päivänä _anni futuri_ kello 2
aikaan jälkeen puolen päivän persoonallisesti saapumaan herra
Merckelin ravintolahuoneustoon Schrandenissa ja tuomaan mukananne
tarpeelliset paperit, jotka todistavat Teidän kuulumisenne tai
kuulumattomuutenne preussilaiseen nostoväkeen.
Sotilasasiain piiritoimikunnan
määräyksestä:
Kuninkaallinen maaneuvos v. Krotkeim.
Tämän kirjelmän löysi Boleslav uudenvuodenpäivän aamuna
kirjelaatikosta nostosillan luota.
Hän ei heti käsittänyt kirjelmässä piilevää uhkausta, häntä
hämmästytti vain, että viranomaiset olivat voineet kiinnittää
huomiotaan hänen sotilaallisiin suhteihinsa. Otettuaan jälleen isänsä
nimen oli hän päättänyt, että luutnantti Baumgart sai ainaiseksi
kadota tietymättömiin. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa; rohkeammin
ja uhrautuvammin kuin tuhannet muut oli hän antautunut kuolemalle
alttiiksi. Nyt, kun rauha oli tehty ja hän uudelleen ottanut
hartioilleen perityn häpeän painavan taakan, toivoi hän saavansa olla
joutavilta kynäkiistoilta rauhassa.
Vasta vähitellen hän käsitti, mitkä uudet vaarat häntä väijyivät.
Ainoa, mikä tuki ja kohotti hänen tärveltyä elämäänsä, sotilaallisen
menneisyyden kunnia, tahdottiin riistää pois hänen jalkojensa alta.
Turvatonna seisoi hän uhkaavan onnettomuuden edessä.
Viranomaisille oli tarpeen vain hiukkanen pahaa tahtoa selittääkseen,
että hän oli karannut lippunsa luota, ja hänet sen mukaan
tuomitakseen. Jopa itse väärän nimen käyttäminenkin voitiin näissä
olosuhteissa lukea hänelle rikokseksi.
Vapaaherra von Schrandenin pojan ei tarvinnut ajatellakaan, että
annettaisiin armon käydä oikeuden edellä. Ja vaikkapa hänet heti
paikalla vangittaisiin ja vietäisiin sinne, missä hänen rykmenttinsä
jäännökset majailivat, sotaoikeuden eteen, ei hänellä olisi oikeutta
edes valittaa liikaa ankaruutta.
Hetkiseksi heräsi hänen mielessään pakoajatus, mutta uhkamielisesti
naurahtaen karkotti hän sen luotaan.
Hän oli kyllin usein ollut henkeään kaupalla, niin ettei maksanut
vaivaa niitä kurjia jäännöksiä, jotka hänen elämästään vielä olivat
jälellä, ruveta salaa kulettamaan yön hämyssä rajan poikki Puolaan.--
Mutta kuinka Reginan kävisi? Hänen sydämensä sykki kuuluvammin, kun
hän tätä ajatteli. Tytöllä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä häntä
uhkasi. Jouluyöstä alkaen oli hän puhunut Reginalle tuskin
välttämättömimmistäkään asioista ja niistäkin ainoastaan tuimasti ja
käskevään tapaan. Hänen kurkkuaan kuristi, kun hän katsoi tyttöön, ja
hän tunsi sydämellään vuoren painoisen uhkaavan onnettomuuden
aavistuksen, kun hän vain tätä ajattelikin.
Yöt läpeensä kierittelihe hän rauhatonna vuoteellaan. Regina ei
liikahtanut nurkassaan.--Hän näytti sikeästi nukkuneen samassa kuin
heittäytyi vuoteelleen.
Mutta hän hengitti hiljaa ja lyhyeen, ja tuontuostakin katkaisi hänen
hengityksensä syvä, ähkäisevä huokaus.