Seuraavana aamuna otti hän pyssyn asekaapista ja meni lumiseen
metsään. Koko päivän hän harhaili ympäri metsiä ja rämeitä kohtaamatta
ainoaakaan ihmisolentoa. Metsäkauriit ja jänikset saivat häneltä hyvän
rauhan, hän tuijotti niiden ohitse tyhjään ilmaan.
Illan hämärtyessä palasi hän väsyneenä ja kurjana kotia kohden.
Kissanportaan luona seisoi Regina liikkumatonna kuin kivikuva häntä
odottamassa. Kun hän näki herransa tulevan, yritti hän ensin syöksyä
tätä vastaan, mutta malttoi mielensä, kääntyi äkkiä ja kulki hiljaa
nauraen ja jupisten hänen edellään kotiin.
Äänetönnä kuten ainakin toi Regina hänelle ruoan. Hän söi ja tuijotti
eteensä maahan. Silloin hän yhtäkkiä kuuli Reginan puhkeavan lyhyeen,
suonenvedon tapaiseen nyyhkytykseen.
»Mikä sinun on?» huusi hän, heräten mielihauteistaan.
Mutta Regina juoksi tiehensä vastaamatta hänelle mitään.
Hän oli lähtemäisillään jälkeen, mutta puri sitten hampaansa yhteen ja
istuutui paikoilleen. Synkkä vihankauna kihelmöi hänen mielessään. Hän
ei voinut antaa Reginalle anteeksi sitä, että tämä oli vienyt häneltä
harhaluulon, jossa hän jo viikkoja oli niin hyvin viihtynyt.
Mutta nyt oli juotava kalkki pohjaan, kuinka katkeralta sakka
maistuikaan.
Kotvan kuluttua astui Regina huoneeseen valmiina lähtemään kylille.
»Aiotko johonkin?» kysyi Boleslav tuikeasti.
Regina piti päätänsä puoleksi poispäin käännettynä, jottei toinen
näkisi hänen itkettyneitä silmiään. »Huomenna on jouluaatto, herra. Ja
kauppias sanoi tahtovansa olla pyhäyönä rauhassa.»
Jouluaatto, pyhä yö! Kuinka kummalliselta, kuinka satumaiselta se
kuului! Maailmassa oli siis vielä iloa ja ilojuhlia olemassa? Yhä
vielä pyörittiin riemuiten säteileväin joulukuusten ympärillä?
»Tahtoisit kai sinäkin saada lahjasi?» kysyi Boleslav katkerasti
hymyillen.
»Oh, herra», vastasi Regina, »sellainen ei ole ollut täällä tapana.
Luulen, etten siitä lainkaan iloitsisi.»
»Miksi et?»
Regina ei vastannut. »Päästäkää minut menemään, herra», pyysi hän
tuskaantuneena.
»Minulla olisi vielä paljon sinulta kysyttävää, Regina.»
»Sen täytyy jäädä, herra, muuten--»
»Mene sitten!».
»Hyvää yötä, herra!»
»Hyvää yötä!» Mutta vielä kerran huusi Boleslav hänet takaisin.
»Sano minulle ensin, miksi äsken niin nyyhkytit.»
Reginan itkun punottamat silmät loistivat kainosta onnesta.
»Voittehan sen arvatakin, herra», sammalsi hän.
»En ollenkaan.»
»Minä kun pelkäsin, ettette enää laisinkaan palaisi.»--Sitten kääntyi
hän oveen. Hänen askelensa hälvenivät yöhön.--
Seuraavana aamuna heräsi Boleslav kohinaan ja ulvontaan, joka jo
kotvan aikaa oli värisyttävänä tunkeutunut hänen unenhorroksiinsa.
Myrsky riehui ylimmillään. Poppelipuiden latvat pieksivät
toisiaan--maata lakaisivat valkoiset pilvet--mutta ilma oli
kirkas--lumipyryn tuloa ei tarvinnut pelätä.
Hän ei voinut viihtyä autiossa, kylmässä talossa. Hänen täytyi
ulkoilmaan, myrskyn tuoksinaan.
»Tytöllä on kova päivätyö tänään», tuumi hän itsekseen, pohjatuulen
syytäessä jäähileitä hänen kasvoilleen, niin että hän oli
tukehtumaisillaan.
Metsässä oli hieman parempaa. Siellä riehui tuuli itsensä väsyksiin
puiden latvuksia vasten, jotka natisten ja parahdellen pieksivät
toisiaan. Hän kulki eteenpäin tietämättä mihin, ja lopulta huomasi
hän kulkevansa Bockeldorfiin vievää tietä.
»Näyttäähän melkein kuin juoksisin häntä vastaan» tuumi hän
harmistuneena ja poikkesi raivaamattomaan viidakkoon.
On sentään merkillistä, ajatteli hän, kuinka tuollainen alhainen
olento kykenee, kun päivästä päivään elää hänen kanssaan yhdessä,
kotiutumaan vakavan ja kaikkea muuta kuin kevytmielisen miehen
ajatuksiin. Miltei tuskissaan sai hän tänään selville, kuinka hän
tunsi päivä päivältä tyttöä lähenevänsä, kuinka moni ominaisuus, jota
hän ennen oli inhonnut, katsoen sen todistavan tytön turmeltunutta
luontoa, alkoi näyttää ymmärrettävältä ja anteeksi annettavalta, jopa
suurenmoiseltakin.
Oli epäilemätöntä, ettei tytön alituinen läheisyys tehnyt hänelle
hyvää. Tyttö veti häntä alaspäin kurjan elämänsä mutaan.
Siitä oli tehtävä loppu. Ennen kaikkea oli välttämätöntä, että hän
loitonsi tytön läheisyydestään ja palautti hänet halvan palvelustytön
asemaan. Joulujuhla tarjosi hänelle tilaisuuden maksaa Reginalle
palkka, niin runsas ja ylenmääräinen, että hän kerta kaikkiaan oli
ainaiseksi vapautunut kiitollisuuden velastaan tuota naista kohtaan.
Muutamalla kynänvedolla tahtoi hän turvata hänen tulevaisuutensa ja
samalla ostaa itselleen oikeuden pitää häntä sinä mikä hän todella
oli--maaorjanansa.
Tänään sai Regina viimeisen kerran tehdä hänelle seuraa. Vielä
tarvitsi Boleslav häntä ja hänen todistustaan, sillä nyt, kun sulku
oli murrettu, tahtoi hän tietää kaiken. Erittäinkin tapahtumat noina
kahtena hirveänä yönä, jotka seisoivat vastatusten kuten syy ja
sovitus, veri ja tuli.
»Ja kun hän on minulle kaiken tunnustanut», ajatteli Boleslav,
»lähetän hänet lasimajaansa, johon hän kuuluu. Polttakoon liedellään
koko puiston, jos hänen on kylmä.»
Mutta eihän tämäkään käynyt laatuun, että täällä yksinäisyydessä tyttö
yhä pyöri hänen päässään. Tästä sopimattomuudesta oli tehtävä loppu.
Jänis, joka omia aikojaan loikkien osui hänen tiellensä, sai hänet
toisiin ajatuksiin. Hän ampui ja osui. Jänönen teki kolme kuperkeikkaa
ja jäi silmälleen makaamaan.
»Tämäkös häntä ilahuttaa», tuumi hän ripustaen saaliin hartioilleen.
Niin, hän ajatteli jälleen Reginaa.
Taivas oli sillävälin vetäytynyt pilveen. Valkoisia, pisteleviä
lumikuuroja pelmahteli puiden välitse metsän sisään. Puiden latvojen
kohinaan ja suhinaan sekaantui rajuja, sihiseviä ääniä, jotka
värisyttivät häntä luita ja ytimiä myöten.
Kompassi näytti hänelle kotitien. Hänen jouduttuaan avoimille kedoille
oli lumimyrsky yltynyt täyteen ankaruuteensa. Hän saattoi sen käsissä
tuskin pysyä pönkillään... Lumipyörteet pimittivät ilman. Puiston
pensaikosta, joka tuskin saattoi olla kolmensadan askelen päässä, ei
hän erottanut vilahdustakaan.
»Toivottavasti hän on jo kotona», ajatteli Boleslav ja ponnisteli
eteenpäin.
Kissanportaalla oli nuorta lunta. Mutta jälkiä ei siinä näkynyt. Tosin
oli tuisku voinut ne jo lakaista umpeen.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kovemmin. Hän juoksi kotiin, huusi tytön
nimeä--mutta ääntäkään ei kuulunut vastaukseksi. Liesi oli kylmä,
vuoteet koskemattomat.
Regina oli siis keskellä lumipyryä, jota hän pelkäsi enemmän kuin
schrandenilaisia.
Boleslavia kidutti sietämätön levottomuus. Hän juoksi huoneesta
toiseen, teki tulen, sammutti sen jälleen, koetti syödä ja heitti
miltei inholla veitsen kädestään.
Sitten tuntui hänestä hätäilynsä naurettavalta. Olihan tyttö
taivallellut kuuden talven myrskyt ja tuiskut eikä ollut koskaan
joutunut onnettomuuteen. Miksi hänen pitäisi juuri tänään----
Aikaa tappaakseen istuutui hän kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti
vapisevin käsin lahjotuskirjan. Numeroluvussa, jota se koski, oli
kolme nollaa--Regina saattoi olla tyytyväinen.
Ilma pimeni yhä. Kellonviisari osotti vasta kolmea, ja sentään näytti
jo yö olevan tulossa.
Silloin ei hän enää voinut olla kauemmin kotona. Ainakin
Kissanportaalle tahtoi hän mennä tyttöä tähystelemään.
Portaalla täytyi hänen pitää lujasti käsipuusta kiinni, jottei myrsky
tempaisi häntä alas. Puulaitos natisi kaikissa saumoissaan. Jäällä
syvällä hänen allaan karkeloivat lumipyörteet. Liljanvarsia kohosi
hänen eteensä ja ne vaipuivat kokoon muodostaen lumikinoksia, jotka
seuraavassa tuokiossa myrskyn ajamina kiitivät pois jättääkseen sijaa
toisille. Pyhän neitsytkuvan kukkastarha sukelsi hänen sielunsa
silmien eteen, mutta katosi kohta, ja muita kuvia tuli sijaan.
Ja äkkiä näkyi harmaasta hämärästä varjo, joka tuli raskaasti ja
hoippuen lähemmäksi.
»Regina! Luojan kiitos!»
Boleslav oli vähällä rientää tyttöä vastaan, mutta silloin värisytti
häntä polttava häpeän tunne, joka lamautti hänen jäsenensä ja ajoi
veren sydämeen.
Tällä samalla paikalla, jolla hän odotti Reginaa, oli tämä eilen
seisonut tähystellen hämärään, huolissaan hänen tähtensä, kuten hän
nyt Reginan tähden.
Hetken ajan tuntui hänestä kuin täytyisi hänen pujahtaa pensaikkoon,
jottei Regina häntä näkisi, mutta samassa alkoi häntä hävettää tämä
häveliäisyytensä ja hän astui portaalle tyttöä vastaan.
»Sinulla on ollut vaikea matka», huusi hän tytölle ja tahtoi ottaa
säkin, jota tämä kantoi selässään.--
Mutta Regina väisti häntä nopeasti ja kohotti kyynärpäänsä torjuen
häntä kohden. Puhua ei tyttö voinut, sillä hänen suunsa ja nenänsä
olivat paksun villahuivin peitossa.
Äänettöminä kulkivat he perätysten. Eteisen kynnyksellä kääntyi Regina
häneen ja päästi huivin kasvoiltaan.
»Minulla olisi teille pyyntö, herra», sanoi hän läähättäen.
»No?»
»Olkaa puolen tuntia ulkona tai keittiössä, jotta ehdin lämmittää ja
siistiä hieman.»
»Mutta täytyyhän sinun toki ensin levätä?»
»Myöhemmin, herra, jos sallitte.»--
Ja Regina meni huoneeseen, missä laski pimeässä kantamuksensa maahan.
»Askaroikoon hän rauhassa sisällä», ajatteli Boleslav ja kääntyi
raunioita kohden, etsiäkseen sieltä suojapaikkaa.
Kellariholvista huokui lämmintä. Hän sytytti kynttilän ja meni
niljakoita portaita alas. Hänestä tuntui niin hyvältä, niin keveältä,
ikäänkuin juhla olisi tuonut hänelle mitäkin ihmeellisiä riemuja.
Hän näki viinipullojen viheriöine ja punaisine päähineineen
kurkistelevan hyllyiltään.
»Hänelle täytyy näyttää, että nyt on joulu!» sanoi hän hymyillen ja
veti takimaisesta nurkasta, mihin aarteiden aarteet olivat talletetut,
pari hämähäkinverkkojen peittämää pulloa. Niiden sisällä helmeili
neste, jonka jo kahdeksannentoista vuosisadan aurinko oli kypsyttänyt.
Hänelle muistui mieleen äskeinen päätös, mutta senhän piti vasta
huomenna astua voimaansa. Jouluyönä liittyivät yhteen nekin, jotka
eivät yhteen kuuluneet, jouluyönä ei saa kellään olla yksinäistä eikä
ikävää.
Reginan toivomusta totellen käveli hän puolisen tuntia edestakaisin
holvissa, jonka muurista kiiluva jääkerros säihkytti säteitään häneen.
Sitten otti hän pullot kainaloonsa ja nousi jälleen myrskyiseen
yöhön.
Rakennusta lähetessään huomasi hän kummakseen, että sen ikkunaluukut
olivat suljetut, jota ei ollut milloinkaan ennen tapahtunut.
»Olisikohan myrsky puuskahdellut raoista sisään?» ajatteli hän
itsekseen, mutta raothan olivat olleet aivan tiiviit.--Vasta eteiseen
astuttuaan hän näki arvotuksen iloisen ratkaisun. Siellä seisoi Regina
onnesta säteillen ja hämillään ja tempasi oven seposelälleen hänen
edessään. Kummastuneena jäi hän paikoilleen seisomaan.
Kynttilän loiste ja kuusen tuoksu virtasi juhlallisena häntä vastaan.
Valkoisella liinalla katetulla keskipöydältä seisoi joulukuusi, jonka
oksilla paloi kynttilöitä ja riippui kultaisia omenia. Koko huone
helotti rauhallisen juhlallisessa loisteessa.
Kertaakaan ei ollut vielä joulukuusta häntä varten sytytetty.
Vierailla kynnyksillä oli hän kostein silmin tuijotellut vieraan onnen
loistoon.--
Missä oli Regina? Hän seisoi hänen takanaan eteisen perimäiseen
nurkkaan painautuneena ja katseli kainolla ylpeydellä herraansa.
Boleslav tarttui hänen käteensä ja veti hänet huoneeseen.
»Kuinka tämän ajatuksen olet saanut päähäsi, lapsi?»
»Kauppiaan rouva koristeli parhaillaan joulukuustaan, kun saavuin
sinne aamulla kolmen aikaan. Ja koska se näytti minusta niin
kauniilta, ajattelin: Hänelläkin täytyy olla joulukuusensa, jotta hän
tietäisi, että joku hänestäkin huolehtii.--Ja sitten pyysin nähdä,
miten omenia kullataan, ostin niitä koko joukon ja kynttilöitä myös,
ja otin säkin mukaani, ettette huomaisi heti kuustani.»
»Ja kuka antoi sinulle sen? »
»Sen taitoin metsän reunasta kotia lähetessäni.»
»Keskellä myrskyä?»
Regina naurahti ylenkatseellisesti. »Tuollaiset pienet tuulen
puhallukset, herra, eivät tee minulle mitään.» Ja äkkiä puhkesi hän
raikkaaseen riemuhuutoon: »Oi, katsokaas vain, herra, kuinka kauniisti
se palaa ja kuinka pyhältä se näyttää! Eikö se todellakin ole aivan
pyhän näköinen? Sen olisi voinut jokin enkeli tuoda tänne.»
Boleslav myönsi hymyillen ja sanoi hänelle parisen kiitossanaa
väkinäisesti teeskennellen alentuvaisuutta, sillä hän pelkäsi
tulevansa liian sydämelliseksi.
Mutta jo tämäkin tuntui Reginasta liian paljolta. »Miksi puhutte niin,
herra?» sanoi hän rukoilevasti nuhdellen. »Kaikkihan on laitettu
teidän rahoillanne. Minullahan ei ole mitään. Olen vain köyhä
tyttö--muuten--oh--muuten!» Ja hän pani kätensä päälaelleen ristiin.
Boleslav tuli ajatelleeksi lahjakirjaansa. »Jotta näkisit, että
minäkin olen ajatellut sinun jouluasi», sanoi hän ja ojensi hänelle
paperin.
Kummastuneena katsoi Regina herraansa. »Onko minun se luettava?» sanoi
hän ja tarttui kunnioittavasti paperiin kahdella sormella.
Tavailtuaan kirjotusta tarpeeksi asti katseli hän neuvotonna
ympärilleen kaikille tahoille.
»Etkö ymmärrä sitä?».
»Oi--ymmärtäisin ... kyllä, herra.--Mutta--ensiksikin ... ette voi
sitä tosissanne tarkottaa... Ja sitten ... jos olisitte
tosissannekin, mitä minä niillä tekisin?»
»Turvaat tulevaisuutesi!»
»Tulevaisuutenihan on turvattu... Minulla on hyvä ruoka ja puettuna
käyn kuin mikäkin herrasneiti. Mitä minulta sitten vielä puuttuu!»
»Mutta emmehän toki voi ainaiseksi jäädä yhteen!»
Regina päästi hätähuudon. »Tahdotteko ajaa minut pois, herra?»
huudahti hän puristaen kätensä ristiin.
»En toki! Mutta ajatteles, että kuolisin--»
Regina pudisti tuumaillen päätänsä. »Silloin kuolen minäkin», sanoi
hän.
»Tai että minun täytyisi lähteä sotaan--»
»Silloin tulen mukaan kenttäkaupittelijana.»
Reginan itsepintaisuus alkoi Boleslavista tuntua sietämättömältä.
»Tee, kuten tahdot», sanoi hän, »mutta ota, mitä sinulle annan.»
Regina näytti keksineen pelastavan ajatuksen. »Hyvä, herra», huudahti
hän, »otan sen, mutta ensi jouluksi lahjotan teille sen edestä, mitä
hyväksi näen.» Ja onnellisena tässä toivossaan juoksi hän ulos.----
Joulukuusi oli sammunut. Uuninnurkassa seisoi se synkkänä ja
häveliäänä, ja vain tuontuostakin pilkahti sen kultaisista koristeista
kimmellys pöydän luo, jossa herra ja palvelijatar istuivat
vastatusten.
Regina oli tänään saanut syödä illallista yhdessä Boleslavin kanssa,
oli käyttäytynyt pöydässä sangen kömpelösti ja tuskin hennonut pistää
palaakaan suuhunsa. Suuri, odottamaton onni pani hänen päänsä
pyörälle. Nyt olivat jo lautaset korjatut pois. Vain laseja ja pulloja
oli vielä heidän välillään. Regina joi vanhaa, tulista viiniä pitkin,
ymmärtämättömin siemauksin.--Nyt hehkuivat hänen kasvonsa. Hänen
silmissään, jotka kimmelsivät puoleksi ummistuneiden luomien alta, oli
kostea kiilto. Hän ojentelihe ja venyttelihe tuolillaan. Villi
velttous herpaisi hänen jäseniään.
»Oletko väsynyt, Regina?»
Tyttö pudisti kiihkeästi päätään. Hänen pelkonsa herraansa kohtaan
näytti kadonneen. Miltei ylimielinen oli se loiste, joka tuontuostakin
leimahti hänen riemunhurmaamista silmistään.
Viini valoi liekkejä Boleslavinkin suoniin. Hänen katseensa oli kuin
lumottuna kiintynyt Reginan vartaloon, joka vääntelihe ja venyttelihe
hurmaavana kuin menadi.
Sillävälin raivosi ulkona myrsky, vinkui nurkissa ja viskoi rapisevia
lumikuuroja ikkunaluukkuja vasten. Katto-orret kitisivät ja natisivat,
ikäänkuin hauras puu olisi nurjahtamaisillaan irti saumoistaan.
»Pelkään, että tapahtuu jokin onnettomuus», sanoi Boleslav kuunnellen.
»Tapahtukoon vain», vastasi Regina haaveellisesti hymyillen ja
kyyristyi kokoon. Ja sitten alkoi hän aivan itsestään lörpötellä. »En
luule, että minulle on hyväksi, herra, kun te olette minulle niin
hyvä. Koko ikäni olen saanut vain lyöntejä--ensin isältäni, sitten
häneltä--puhumattakaan vieraasta väestä. Ja en kai ole parempaa
ansainnutkaan. Mutta kun te minua hemmottelette, voin tulla
ylpeäksi--ja ylpeys on vika sangen suuri, sanoi kirkkoherra ... voin
luulla, että olen muuttunut prinsessaksi ja ettei minun enää tarvitse
palvella.»
Hän purskahti vallattomaan nauruun ja päästi käsivartensa rentoina
vaipumaan kupeilleen. Hiljaa, ikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi hän:»
Muuten onkin jo epäiltävää, olenko palvelustyttö. Monta kertaa tuntuu
minusta kuin olisin lumottu prinsessa--ja te, herra, minut
vapauttaisitte.--Teettekö sen, hä?»--
Ja hän vilkuili viinilasinsa vieritse Boleslaviin.
Boleslav nyökäytti hänelle ystävällisesti päätänsä. Nauttikoon vain
tyttö unelmistaan. Olihan jouluaatto.
»Onhan ollut tapauksia», jatkoi Regina, »jolloin prinsessa on
muuttunut ihan tavalliseksi sammakoksi. Sitäkin ovat ihmiset
heitelleet kivillä ja sylkäisseet sen nähdessään ja huutaneet: Lyökää
kuoliaaksi mokoma inhottava sammakko. Ja sentään on sen sisällä
piillyt prinsessa.»
»Uskotko sinä sitten lastensatuja?» kysyi Boleslav kummissaan.
Regina naurahti itsekseen. »En, herra. Mutta kun on niin monet kerrat
vuodessa yksikseen ja taipaleella, täytyy olla jotakin ajateltavaa. Ja
kun sade kohisee ja tuuli ulvoo--kuulkaahan vain, mitä ilvettä se
pitää--ajatelkaapas, että nyt olisin tiellä. Ja usein olen niin ollut
taipaleella. Mutta en siitä välittänyt mitään. Metsään päästyäni olen
kysynyt itseltäni: Tahdotko olla kuningatar ja istua kultaisella
istuimella tai tahdotko olla katolilainen pyhä neitsyt ja saada
rakkaan herramme ja vapahtajamme pojaksesi, tai tahdotko olla
paholaisen isoäiti ja korventaa schrandenilaiset piellä ja
tulikivellä, tai tahdotko mieluummin olla armollinen rouva ja»----Hän
vaikeni äkkiä.
»Ja?»
Regina ojensihe ja naurahti hämillään. »Sitä en sano--se on liian
tuhmaa.--Lyhyesti sanoen, minun tarvitsee silloin ainoastaan valita.
Ja tallustaessani yön hämyssä ja sumussa, kuvittelen tätä kaikkea
mielessäni ja joudun huomaamattani Bockeldorfiin, ikäänkuin olisin
lentänyt ilman halki. Monta kertaa ajattelenkin lentäväni. Ja silloin
todellakin lennän. Elämässä on laita aivan kuin saduissakin. Eikös
olekin, herra?»
Boleslav katseli tyttöä uteliaana ja ihmeissään, ikäänkuin ei olisi
häntä vielä koskaan nähnyt. Ja tosiaankin vilkaisi hän ensi kerran
tytön sieluun, kun viini oli päästänyt tämän kielen siteistään. Nyt
selvisi hänelle moni seikka, joka ennen oli hänestä tuntunut tytössä
käsittämättömältä.
»Onnellinen olento», jupisi hän.
»Niin olenkin», vastasi Regina uhmaten ja nojaten kyynäspäällään
pöytään katseli Boleslaviin ikäänkuin hilpeästi taisteluun vaatien,
»Kun saan näin istua täällä kanssanne ja juoda viiniä ja minua
kohdellaan kuin ihmistä ainakin, tuntuu aivan kuin olisin taivaassa...
Luuletteko muuten, että kerran pääsen sinne?... Minä en sitä usko!
Olen liian huono tyttö... Ja oikeastaan pelkäänkin sinne joutua...
Helvetissä on minusta paljon hauskempaa... Sinne minä kuulunkin...
Kirkkoherrallakin oli tapana sanoa, että minä olen pirunsikiö, enkä
minä sitä ollenkaan pannut pahakseni. Miksi pahottelisinkaan? Minä
olin paholainen ja Helena enkeli. Niin oli kaikki oivallisesti
laitettu laadulleen!... Eikö tosiaankin Helena näyttänyt aivan
ilmeiseltä pikku enkeliltä? Niin valkoinen ja ruusunpunainen ja silmät
niin siniset ja kädet aina ristissä. Ja kaunis ... nauharuusuke ...
oli hänellä aina ... kaulassaan, ja aina tuoksui hän ...
ruususaippualle...»
Boleslavia väristytti kylmästi. Hän tunsi hämärästi alentavansa
itsensä ja lemmittynsä, jos salli tämän puolijuopuneen naikkosen puhua
Helenasta kuin vertaisestaan.
»Lakkaa!» huudahti hän käheästi.
Regina vastasi vain unisella naurulla. Viini ja väsymys olivat hänet
äkkiä saaneet valtaansa. Hän lepäsi tuolille ojentuneena, pää
selkänojan varaan retkahtaneena, ja taisteli unta vastaan.--Kuin
mikäkin Bakkuksen papitar lepäsi hän autuaassa hurmauksessaan.--
Boleslavin povessa riehui suuttumus nousten ja laskien kuten myrskyn
puuskatkin ulkona.
»Tuollaista saa viini aikaan», ajatteli hän ja joi. Hän tahtoi
herättää Reginan, lähettää hänet keittiöönsä, mutta ei kyennyt
irrottamaan hänestä katsettaan. Ja vähitellen hän tuli leppeämmälle
tuulelle.
»Hän ei tarkottanut sillä pahaa»,--ajatteli hän ja puristi käsiään
yhteen astuen aivan Reginan luo. »Tämähän on viime kerta, kun hän
istuu täällä sisällä luonani, ja huomenna on kaikki unhotettu.
Huomenesta lähtien saa hän minussa nähdä ainoastaan herransa.»
Hänelle johtui mieleen, mitä kaikkea hän oli aikonut tytöltä
kysyä.--»Hyvä näinkin», ajatteli hän edelleen. »Miksi tärvellä
jouluyötänsä. Toisella kertaa.»
Myrsky näytti yhä yltyvän. Salvat ruskivat, luukut
tärisivät.--Oikeastaan oli julmaa ajaa tyttöä jääkylmään
lasihuoneeseen, mutta mitäpä auttoi sääli?
»Regina!» huusi Boleslav tarttuen hänen olkapäihinsä.--
Samassa kuului romahdus, jyry, paukkina niin hirvittävä, että muurit
tuntuivat horjuvan ja maa aivan aukeavan.
Regina kirkaisi kimakasti, koetti kouristautua Boleslavin käteen,
mutta vaipui sitten paikoilleen. Boleslav meni ulos ottaakseen melun
syystä selvää. Eteisessä ei ollut mitään huomattavaa; mutta kun hän
avasi lasihuoneen oven, pelmahti tuiskunpuuska häntä vastaan aivan
kuin ulkoilmaan astuessa. Ylt'ympäri pilkkopimeä yö. Hän palasi
takaisin ja sytytti lyhdyn. Hävityksen kuva, joka nyt kirkkaasti
valaistuna avautui hänen eteensä, voitti hänen pahimmatkin
aavistuksensa.
Reginan asunto, josta käsin hän oli hiljaisesti hoitanut koko
taloutta, näytti luhistuneen kasaan.
Katto oli puoleksi pudonnut sisään ja temmannut osan seinääkin
mukanaan. Oven ja lieden välillä oli miehenkorkuinen luminietos, johon
oli sekottunut hirsiä, tiiliä ja lasisirpaleita.
Mitä nyt? Mihin Regina? Antaisiko hänkin tytön maata kynnyksellään
kuten koiran? Mieluummin muuttaisi hän itse raunioihin ja etsisi
makuusijansa kellariholvista.
Hän oli pian tehnyt päätöksensä. Oli vain yksi keino. Siihen oli hänen
ryhdyttävä.
Hän veti Reginan vuoteen lumesta esiin, pudisteli sen huolellisesti
eteisessä, jottei siihen jäänyt hiudettakaan, ja kantoi sen sitten
huoneeseen. Uuninnurkkaan, puoleksi joulukuusen alle, laittoi hän
vuoteen lattialle.
Regina nukkui öljylampun rauhallisen valon kajossa.
Boleslav meni hänen luoksensa ja huusi ja pudisteli häntä. Mutta häntä
oli mahdoton saada hereille.
Silloin nosti Boleslav hänet pystyyn kantaakseen hänet
vuoteeseen.--Regina huokasi syvään, kietoi kätensä Boleslavin kaulaan
ja laski päänsä hänen olalleen.
Boleslavin sydän alkoi sykkiä kovemmin. Kukoistava naisruumis, joka
häneen nojasi, teki hänet levottomaksi.--Puoleksi kantaen, puoleksi
laahaten vei hän Reginan lattian poikki.--Tytön hengitys hiveli hänen
kasvojaan viehkeän lämpimänä ... hiussuortuvat hipoivat hänen
kaulaansa.
Kun Boleslav laski tytön vuoteeseen, hapuili tämä käsillään ilmaa
ikäänkuin ikävöiden jotakin ja veti siten joulukuusen mukanaan.
Boleslav veti sen hänen altansa pois ja asetti ikäänkuin varjostimeksi
itsensä ja tytön välille. »Huomenna täytyy tehdä laudoista
jonkinlainen väliseinä», ajatteli hän.
Sitten riisuutui hän ja meni vuoteeseensa.
Tuli sammui, mutta nukkumista ei ollut ajatteleminenkaan. Ulkona
riehui myrsky ja ryskytti voimattomalla raivolla lukkoja ja salpoja.
Boleslav ei tiennyt siitä mitään. Hän kuunteli nukkuvan naisen
hengitystä, ja hänen rintansa kohoili raskaasti ja tuskallisesti yön
pimeydessä.