»Armollinen herra oli käskenyt minun palvella pöydässä. Ja hän antoi
sytyttää suuren kynttiläkruunun, joka ei muulloin milloinkaan
palanut, ja ranskalaisten upseerien kultaiset univormut säkenöivät
tässä valossa, niin että silmiäni aivan huikaisi, kun vein liemiruokaa
saliin.--Silloin nauroivat he kaikki ja osottelivat minua ja puhuivat
ranskaksi jotakin, jota en ymmärtänyt.»
»Kuinka monta heitä oli?»
»Viisi, ja muuan harmaahapsinen oli eversti. Ja kun tulin
liemilautasen kanssa everstin luo, joka kulisi kullassa ennen muita,
kietaisi hän kätensä vyötärölleni. Mutta minä laskin lautasen
käsistäni ja näpsäytin häntä sormille. Silloin nauroivat he jälleen,
ja armollinen herra sanoi: »Älä ole tuhma, Regina!» Silloin hävetti
minua, että juuri armollinen herra oli minulle niin sanonut, ja sanoin
aivan ääneen, että saa olla ruoka tarjoilematta, jos minun täytyy
pitää moisia häväistyksiä hyvänäni.--Silloin nauroivat he vielä
kovemmin, ja eversti alkoi puhua saksaa, hänen puheensa kuului aivan
lapsen lepertelyltä, ja hän sanoi: »Sinä on kaune, urho tyttö.» Ja
armollinen herra sanoi sitten: »Tyttö, josta voi teille olla suurta
hyötyä--» tai jotakin sellaista. Ja kun lopuksi toin likööriä, veti
hän minut luokseen ja kuiskasi korvaani, että minun oli tultava yöllä
hänen luokseen.»