»Avaan nyt oven aivan hiljaa ja huudan; Helena! Neiti Helena! Kun hän
minut huomaa, huudahtaa hän ja pudottaa kynttiläjalan kädestään...
Helena, sanon minä, en tahdo tehdä sinulle mitään pahaa.--Tässä on
kirje junkkari Boleslavilta... Silloin valtaa hänet väristys, ja
tuskin ottaa hän kirjeen kädestäni. Ja samalla huutaa hän aivan
pöyristyneenä: Mene--mene pian luotani! Parhaiksi sain hänelle
sanotuksi jotakin kirjelaatikosta--kirjelaaatikosta nostosillan luona,
kun hän jo oli oven sulkenut ja lukinnut.--Ah, hyvä isä», lisäsi hän
surumielisesti hymyillen, »olenhan tottunut siihen, että minua siten
kohdellaan, mutta tällä kertaa minulla toki oli sanomia teiltä.»
Boleslav nojasi päätänsä käteensä. Helenan käytös antoi hänelle
ajateltavaa.--
Epäilemättä olisi hänen ollut säästettävä Helenaa kohtaamasta tätä
turmeltunutta lapsuutensa leikkitoveria. Oliko ihme, jos hänen siveä,
puhdas sydämensä kouristui kokoon, kun hän näki tämän naisen?
Tästä lähtien juoksi Regina jok'ikisenä päivänä nostosillalle
katsomaan, oliko Helenalta tullut vastausta kirjelaatikkoon, joka oli
kiinnitetty sillan kaidepylvääseen.
Mutta kirjelaatikko pysyi tyhjänä.
Vaikkakin Boleslavin mieliala oli alkanut kirkastua, tuli hän jälleen
katkeraksi ja uhkamieliseksi ja kiduttavia ajatuksia syöpyi hänen
sieluunsa.
Hänen ylpeytensä ei voinut sallia, että hänet hylkäsi nainen, jota hän
rakasti, ja kuitenkin oli hänestä epäilemätöntä, että Helena oli
sanoutunut hänestä irti eikä tahtonut olla hänen kunniattoman elämänsä
kanssa missään tekemisissä.--Kun Boleslav näki, että toivo saada
nuoruutensa lemmitty omakseen petti, tuntui hänestä kuin samalla
menisi pirstoiksi koko hänen tulevaisuutensa tehtävä.
Kului päiviä, ennenkuin hän kykeni tempautumaan irti tästä tunteesta;
vasta kun odotuksen kuumeinen levottomuus alkoi tyyntyä, palasi rauha
ja voima verkalleen takaisin.
Hän ryhtyi uudelleen työhönsä ja etsiskeli todistuksia isänsä
syyllisyyttä vastaan.
Todistukset sekaantuivat. Kirjeet, joissa isää kohdeltiin lujana
preussilaisena isänmaan ystävänä, olivat ristiriidassa toisiin
kirjeihin, joissa häntä pidettiin puolalaisen vapaustaistelun
etuvartiana. Ne saattoivat tosin olla kauniita puheenparsia horjuvan
täydelliseksi voittamiseksi, mutta niiden julkaiseminen olisi
merkinnyt vainajan kytkemistä vielä kerran kaakinpuuhun.
Ainoana virkistyksenä tässä toivottomassa taistelussa totuutta vastaan
olivat iltahetket, jolloin Reginan läsnäolo sai hänet toisiin
ajatuksiin. Hänet valtasi omituinen levottomuuden ja viehätyksen
sekainen tunne heti kun tyttö istuutui häntä vastapäätä. Monta kertaa,
kun Boleslav korviaan heristäen kuulosteli hiljaista liikuntaa
kyökissä, valtasi hänet äkillinen pelko, niin että hän oli vähällä
hypähtää pystyyn ja huutaa tytölle: »Jää sinne--älä tule!» Ja sentään
huoahti hän tyydytettynä tämän astuttua huoneeseen.
»Yksinäisyys se vetää minua häneen», sanoi hän usein yksikseen.
»Hänellä on sentään ihmiskasvot, ja ihmisääni helähtelee hänen
huuliltaan.»
Usein, kun Regina ompeluksensa ääreen kumartuneena vaieten teki
työtään, saattoi Boleslav olla nukkuvinaan ja silmät ummessa
kuunnella hänen hengitystään. Sen synnyttämä täyteläs, verkalleen
huoahteleva ääni kuului Boleslavin korvissa hillityn vienolta
soitolta. Se oli kuin luoteen ja vuoksen vaihtelu elinvoiman
valtameressä. Istuttuaan kauan aikaa kumarassa asennossaan oikaisihe
tyttö äkkiä suoraksi ja ojensi molemmat käsivartensa nyrkkiin
puristettuine käsineen tuolin selkänojan sivuille, niin että rinnan
pyöreä kupu pisti esiin valtavana kaarroksena ja miltei näytti
uhkaavan reväistä pukuverhonsa. Oli kuin hänen täytyisi tuontuostakin
tunnustella sitä uhkuvaa elinvoimaa, joka poreillen kuohui hänessä.
Sitte vaipui hän jälleen kumaraan ja ompeli rauhallisesti edelleen.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin nämä yhteiset illanistujaiset tulivat
Boleslaville mieluisaksi tavaksi, josta hän tuskin saattoi luopua.
Lamppu valaisi puolta kirkkaammin, kun sen säteet heijastelivat
takaisin valkoisesta palttinasta, kellon vaskiviisarit kulkivat puolta
nopeammin, kun kärsimättömät silmäykset eivät enää olleet niitä
kiirehtimässä. Tuuli, joka ennen oli aivan uhkaavana vinkunut ja
suhissut puiden oksissa, humisi nyt hiljaa ja vienosti kuin
kehtolaulua hyräillen, ja itse hauraan katon orretkaan eivät nyt
natisseet ja narisseet niin kovasti.
Kammolla hän odotti niitä iltoja, joina Regina hämärän tullen
laittautui taipaleelle Bockeldorfiin, ja monet kerrat oli hän
ajatellut lyöttäytyä tytön matkaan. Mutta tuo yhdessäolo, joka näytti
muodostuvan niin ystävälliseksi, kantoi myrkkypistintä muassaan.
Monta kertaa, kun hän oli kauan tuijottanut tyttöön, ahdisti häntä
kiduttava halu kaivautua Reginan menneisyyden haavoihin ja saada
selville hänen suhteensa vainajaan. Pitkän aikaa hän jaksoi pitää
omana tietonaan kysymykset, jotka polttivat hänen kieltään, sillä hän
tunsi, ettei niistä koituisi paljoakaan hyvää; mutta sivupolkuja hiipi
halu uudelleen hänen mieleensä.
»Hän on ainoa, joka oli tihutyön todistajana», tuumi hän itsekseen,
»vieläpä enemmänkin--ainoa rikostoveri--hän yksin voi minulle
vastata.»
Ja eräänä iltana katkaisi hän jyrkän vaativasti äänettömyyden, joka
niin kauan oli osottautunut hyväätekeväksi.--Regina kalpeni ja päästi
kätensä hervottomina vaipumaan helmaansa.
»Te vaan tulette taas minulle vihaiseksi, herra», sammalsi hän.
»Tee mitä käsken.»
Regina tapaili sanoja. »Siitä on jo niin pitkä aika», rukoili hän,
»enkä minä osaa kertoakaan.»
»Ainakin voit vastata kysymyksiini!»
Silloin Regina alistui kohtaloonsa.
»Kuka sinua ensiksi kehotti yölliselle retkelle?»
»Armollinen herra.»