Tyttö hytkähti pelästyneenä. Hänen silmiinsä ilmeni omituisen väikkyvä
loiste, ja unelmoivina ja kysyvinä ne katsoivat Boleslaviin.--
Boleslavin käsi vaipui hervotonna alas.
»Kiitän sinua», sanoi hän käheästi.--
Regina palasi paikoilleen.--Seurasi syvä äänettömyys.
Boleslavista tuntui, kuin olisi hän tehnyt rikoksen, jota äänettömyys
yhä vain pahensi. Hänen täytyi puhua, maksoi mitä maksoi.
»Mitä kysyinkään sinulta? Niin--kuka siis on sinut opettanut
ompelemaan?»
Lanka oli luiskahtanut Reginan neulansilmästä. Hän koetti sitä pistää
siihen uudelleen. Kirkas, pieni neula huojui hänen sormissaan kuin
ruoko tuulessa.
»Pappilassa, herra», vastasi Regina hätiköiden. »Helena tahtoi--» hän
pysähtyi, sillä Boleslav oli kuullessaan lemmittynsä nimen ensi kertaa
hänen huuliltaan, moisilta huulilta, hätkähtänyt kuin ruoskaniskun
satuttamana.
Regina ymmärsi hänen kiihtymyksensä suuttumukseksi ja lisäsi
pelokkaasti: »Pappilan neiti, tarkotan!»
»Hyvä on», sanoi Boleslav, vaivoin pidättäen itseään. »Mene maata!»
* * * * *
Tänä yönä taisteli Boleslav kovan taistelun.
Hänestä näytti, kuin olisi Helenan jalo ja puhdas kuva tahraantunut,
kun hänen katseensa oli mielihyvällä viivähtänyt tässä naishylyssä.
Ja tahraantunut oli hän itsekin hyväilevästä kosketuksestaan.
Nyt oli saavutettava uudelleen puhtaus ja rauha.
Ennen kaikkea oli hänen päästävä selvyyteen Helenan suhteen, jotta
tuntisi itsensä vahvemmaksi taistelussaan aistillisia hairahduksia ja
masentavaa epätoivoa vastaan.
Ja niin hän kiirehti uutta päätöstään, että hän nousi keskellä yötä
pannakseen sen toimeen.
Yölampun valossa kirjotti hän Helenalle kirjeen, jossa vakuutti
ikuista rakkauttaan ja uskollisuuttaan ja rukoili, että Helena antaisi
tiedon, tahtoiko hän seisoa hänen rinnallaan hädän kuten kerran onnen
aikanakin ja saisiko hän taistella hänet voittaakseen--taivaan ja
helvetin uhmallakin.
Rivi riviltä tunsi hän sieluntuskiensa lieventyvän, ja kun hän jälleen
asettui levolle, tuntui hänestä, ikäänkuin hän olisi yhdellä
tahdonvoimansa ponnistuksella kerta kaikkiaan vapautunut
velvollisuudesta, joka oli pitkät ajat raskaasti painanut hänen
mieltään.
»Tahdotko, Regina», kysyi hän seuraavan päivän iltana, »ottaa
kenenkään näkemättä viedäksesi tämän kirjeen pappilan neidille?»
Regina vilkaisi häneen suurin silmin, sitten loi hän silmänsä maahan
ja kuiskasi: »Kyllä, herra.»
»Mutta jos he saavat sinut käsiinsä alhaalla kylässä?»
»Hyh--mokomat!» sanoi Regina ja nytkäytti halveksien olkapäitään kuten
muulloinkin, milloin puhui kylän väestä.
Kohta tämän jälkeen näki Boleslav hänen kuin varjon vilahtavan
hämärässä ikkunan alitse.
Tunnit kuluivat. Regina ei palannut. Boleslav oli huolissaan ja alkoi
katua, että oli sydämensä asiain tähden pannut tytön hengen vaaraan.
Sydänyön seuduissa vihdoin narahti ovi.
Kalisevin hampain, sinertävin kasvoin ilmestyi Regina ovelle, yhä
pitäen kirjettä sormiensa väliin puristettuna.
Boleslav käski hänen kyyristyä uunin eteen ja antoi hänelle
espanjalaista viiniä juotavaksi--vasta sitten kykeni hän puhumaan.
»Makasin lumessa pappilan aidan takana aina tähän saakka, mutta ei
ollut mahdollista häntä tavata. Juuri äsken sammutti hän tulen
makuuhuoneessaan. Silloin palasin kotiin. Älkää olko vihainen, herra.
Kentiesi onnistuu huomenna paremmin.»
Boleslav ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että hän vielä kerran
antautuisi samaan seikkailuun; mutta kun Regina seuraavana iltana
astui hänen eteensä valmiina lähtemään, ei hän kieltänyt.
Tällä kertaa palasi hän hehkuvin poskin ja hengästymäisillään kotiin.
Pari talonpoikaa oli »Mustasta Kotkasta» palatessaan tavannut hänet ja
he olivat ajaneet häntä takaa.
»Mutta huomenna, huomenna se varmaan onnistuu.»
Ja hän oli oikeassa.
Yhtä hengästyneenä kuin edellisenäkin iltana, mutta ilosta loistavin
silmin astui hän kymmenen korvilla huoneeseen ja ojensi
voitonriemuisena jo ovelta Boleslavia kohden tyhjät kätensä.
»Luojan kiitos», ajatteli Boleslav, »neljättä kertaa en olisi hennonut
häntä enää lähettääkään.»
Ja iloisen innokkaasti alkoi Regina kertoa. Sulttaani, kahlekoira, se
tunsi hänet ennaltaan, ja lisäksi oli hän ottanut mukaansa palasen
siannahkaa. Sitten oli hän asettunut takaoven eteen ja kurkistellut
avaimenreiästä. »Porstuassa on suuri kyökkikaappi, ja jos
Helena--neiti, tarkotan--huomisaamuksi tahtoo antaa kaapista ulos
jauhoja ja kahviksia, täytyy hänen tulla näkyviin. Ja oikein, herra,
yhtäkkiä pilkahtaa valon kajastus silmiini ja siellä seisoo hän,
tuskin kolmen askeleen päässä.»