Tuli talvi.
Sanomattoman surullinen, tuskallinen kuihtuminen oli kulkenut sen
edellä. Boleslav, joka oli kasvanut luonnon keskellä ja katsoi
olevansa vapaa liiallisesta herkkätuntoisuudesta, ei ollut ikinä
pitänyt mahdollisena, että syksy raukealla vertauskuvallisuudellaan
värisyttäisi häntä luita ja ytimiä myöten.
Hän pelkäsi aikaa, joka oli tulossa.
Illat alkoivat käydä kamalan pitkiksi. Korppikotkan tavoin liiteli
yksinäisyys hänen päänsä yllä, yhä ahtaammiksi kävivät sen kierrokset,
hän tunsi jo sen siipien leyhyttelevän lamauttavaa kylmyyttä hänen
kasvoilleen.
Kummallista! Olihan hän ollut yksin ikänsä kaiken eikä toivonut mitään
parempaa!--Mistä äkkiä tämä palava halu liittyä johonkin ihmiseen,
nyt, kun kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan?----
Hän syventyi syventymistään paperien sekamelskaan. Se oli tympäisevää,
hyödytöntä työtä, mutta kylläkin hyvää kiduttavain hetkien
kuolettamiseen. Hänen ei ollut helppo saada itseään uskomaan, että hän
voi hyödyttää tulevaisuutta kaivamalla menneisyyden soraläjästään. Hän
löysi pian mitä tarvitsi; muihin papereihin nähden oli vahinko, että
ne olivat tulleet tulipalosta pelastetuiksi.
Regina hoiti äänetönnä ja hiljaa hiiviskellen hänen pientä talouttaan.
Katsettaan kohottamatta astui hän herransa huoneeseen; milloin tämä
hänelle sanasen virkkoi, säpsähti hän. Hänen vastauksensa olivat arat
ja katkonaiset, mutta silti sentään selvät ja varmat ja sattuivat aina
kysymyksen ytimeen.
Usein kulkivat he kuitenkin päiväkausia toistensa ohitse vaihtamatta
sanaakaan keskenään.
Sitä useammin tarkasteli Boleslav tyttöä salavihkaa, katsoi häntä
hänen pöytää kattaessaan ja silmäili hänen jälkeensä, kun hän kulki
ikkunan editse ja katosi pensaikkoon.
Sangen usein hän silloin itsekseen mietti: »Mitähän tuonkin ihmisen
päässä liikkunee? Mitä ajatelleekaan hän päivästä päivään? Olisiko
mahdollista, että hänen koko elämänsä kiertäisi minun persoonani
ympärillä, ihmisen, joka ei häntä lainkaan liikuta, joka ei mitenkään
huoli häntä pidättää eikä edes ole vielä antanut hänelle palkaksi
penniäkään?»
Sitten valtasi hänet monta kertaa häpeän tunne sen johdosta, että hän
niin kylmäkiskoisesti piti hyvänään niin uhrautuvat palvelukset. Ja
hän lupasi itsekseen olla Reginaa kohtaan ystävällisempi ja
puheliaampi, jotta tytöstä tuntuisi asemansa kurjuus vähemmän
raskaalta.
Mutta eräänlainen arkuus, jota Boleslav itsekään ei voinut selittää,
teki hänelle mahdottomaksi toteuttaa aikomustaan. Hän ei vihannut
tyttöä enään. Hänen inhonsa oli haihtunut, kun hän näki Reginan niin
omaa etuaan etsimättä ahertavan hänen hyväkseen. Ja kuitenkaan ei hän
voinut vapaasti tyttöä puhutella. Heidän välillään oli jotakin, joka
ympäröi tytön kuin salahämyisellä utukehällä ja joka teki tämän
tavallaan lähentymättömäksi. Tyttö tuntui Boleslavista kammottavalta.
Näytti melkein kuin isän henki leijailisi hänen ympärillään ja
kammottavalla läsnäolollaan lamauttaisi pojan kielen. Oliko häpeä,
jota hän kantoi, antanut hänelle tuon tehoavan lumousvoiman, jolla
pahe vaikuttaa kokemattomaan nuorisoon? Vai oliko tämän voiman lähde
hänen suuressa onnettomuudessaan?
Usein, kun tyttö toi illallista tai laittoi hänen vuodettaan,
oikaisihe Boleslav työnsä äärestä ja koetti alottaa hänen kanssansa
keskustelua. Mutta hänen kielensä takertui suulakeen kiinni, hän ei
tiennyt mistä puhua, sillä hän ei tahtonut panna alttiiksi arvoaan,
eikä hänen huuliltaan tullut muuta kuin lyhyitä, kuivia käskyjä.
Hänen silmiinsä oli jo kauan pistänyt, kuinka suuresti tyttö oli
muuttunut ulkoasultaan. Edukseen, tietysti.--Hän ei enää käynyt
repaleissa ja villin näköisenä eikä näyttänyt ruumistaan alastonna.
Hänen nuttunsa oli napitettu kiinni kurkkuun asti ja hänellä oli
villainen huivi kaulassa. Hänen vaatteensa olivat huolellisesti
paikatut, ja nutun liepeet eivät enää ryömineet vyöhystän alta
ilmoille.--Hänen tukkansa ei roikkunut kuten ennen vanukkeisina
suortuvina ympäri ohimoita ja niskaa, hän kampasi ja palmikoi sen
huolellisesti, ja monena aamuna välkkyi hänen päälakensa vesikylvystä,
jota hän oli käyttänyt villien kiharain kesyttämiseen.
Päivät alkoivat kylmetä, mutta yhä liikuskeli hän vain pumpulisillaan,
ja ainoastaan ulkosalla liikkuessaan kääri hän ruudukkaan
villasaalinsa ristikkäin hartiainsa ja vyötärönsä ympärille.
Eräänä iltana, kun hän varustautui jokaviikkoiselle matkalleen ja
puhui Boleslavin kanssa ostoksista, kysyi tämä: »Mikset ole tuonut
vielä itsellesi talvipukimia, Regina?»