»En ymmärrä mitään! Aivan oikein, poikaseni. Mutta juuri siksi
tahtoisin tietää erään seikan: kenen kanssa oikeastaan tahdot
taistella, herra von Schrandenin vaiko herra Baumgartin?»
Felix säpsähti. Himmeä aavistus sanoi hänelle, mihin isä tähtäsi. »Nuo
ovat pelkkiä viisasteluja, isä», vastasi hän. »Olen suorasukainen
sotilas. Minulle ei tarvitse syöttää sellaisia.»
»Mutta, Felix, älä toki ole niin kiihkeä. Tarkotanhan vain parastasi.
Herra von Schranden ei ole ikinään ollut upseerina, hänen kanssaan ei
sinun siis sovi puuttua tekemisiin, ja luutnantti Baumgart taasen on
veijari, sillä hän on esiintynyt väärällä nimellä, hänen kanssaan
sinun siis kaikista vähimmän sopisi puuttua tekemisiin.»
»Se on totta», sanoi Felix, sivellen hunajaa voileivälleen.
»Oikeastaan en saisi tehdä hänelle sitä kunniaa, että vaatisin hänet
kaksintaisteluun.»
Uusi epäilys heräsi hänen mielessään. »Jollei hän vain saisi kantaa
luutnantin arvonimeä», lisäsi hän kiukkuisesti. »Sitä ei
kunniantuntoni voi suoda moiselle lurjukselle.»
Vanhus näytti odottaneen tätä vastaväitettä.
»Miksi hän sitten kantaa luutnantin nimeä?» kysyi hän, nipistäen
lihavat huulensa yhteen. »Siksi, etteivät hänen esimiehensä tiedä
petoksesta mitään. He kyllä antaisivat hänelle kauniin kyydin, jos
siitä vain aavistaisivatkaan.»
Felix alkoi ymmärtää.
»Tarkotat, että pitäisi--»
»Tietysti pitäsi.»
Mutta Felixin helposti loukkaantuva kunniantunto ei tahtonut tietää
tästäkään. »Tahdon muistuttaa sinulle, että olen upseeri, isä», huusi
hän tuohtuneena. »Neuvosi on suorastaan minua loukkaava.»
Vanhus kohautti olkapäitään. »No, jollet tahdo--» tuumi hän.
Kunniastaan arka poika näytti nyt keksineen pelastavan keinon.
»Pitäisi ennemmin lähettää ilman allekirjotusta--» tuumaili hän
aprikoiden.
»Siitä he viisi välittävät», vastasi vanhus. »Mutta tiedänpä jotakin
parempaa. Panen asian itse vauhtiin. Kirjotat vain muiden mukana
nimesi alle. Silloin katoaa se joukkoon.»
Saman päivän iltapuolella kulki kunnanlähetti Hoffmann kutsumassa
»Mustaan Kotkaan» kaikki nostoväen miehet, joka menettely tosin
ainoastaan lisäsi lähestyvän toimituksen juhlallisuutta, sillä he
olisivat kyllä tulleet kutsumattakin.
Kun kaikki pöydät olivat täytetyt--Schrandenin kylä oli lähettänyt
kolmisenkymmentä taistelijaa pyhään sotaan--ja herra Merckelin valpas
silmä näki joka suunnalla täysiä laseja edessään, astui hän
tarjoilupöydän takaa esiin, hiveli mielissään pyöreähköä mahaansa, ja
vaihtaen salavihkaa silmäyksen poikansa kanssa alotti hän seuraavan
puheen:
»Niin, nähkääs, rakkaat kansalaiset, asia on nimittäin seuraava: Te
kaikki olette täällä urhoollisia sotilaita ja olette taistelleet monta
tulista taistelua sorretun isänmaamme puolesta. Monta kertaa olette
siellä saaneet olla janoissanne eikä teillä ole ollut edes likaisen
lätäkön pisaraakaan saatavissanne. Kukapa ei sentähden teille soisi,
että nyt sodan kuorman ja helteen jälkeen aika ajoin saavutte »Mustaan
Kotkaan» ja täällä juotte siemauksen hyvää, rusottavaa olutta. Olette
sen rehellisesti ja vaivaloisesti ansainneet. Maljanne, sotilaat!»--
Hän vei haarikkansa, joka hänellä oli tällaisia tapauksia varten
valmiina, uljaalla heilahduksella huulilleen ja juodessaan vilkuili
ympärilleen nähdäkseen, ketkä olivat tyhjentäneet lasinsa
pohjaan.--Sitten hän salavihkaan viittasi tarjoilijaneitoselle ja
pyyhittyään huuliaan jatkoi:
»Kylänvoutina en tosin ollut sodassa mukana, sillä minun täytyi sen
aikaa pitää huolta kotiin jääneistä»--hyväksyvän liikutuksen murina
kävi kautta huoneen--»mutta olen isänmaan ystävä kuten tekin, ja
sydämeni sykkii uskollisena isänmaalle ja kunnialle, kuten konsanaan
teidän, kelpo sotilaat.----Kiirehdi nyt hieman, kuhnustelija, sillä
kuoleehan herra Weichert pian janoon»--herra Weichert piti puoliaan,
mutta se ei auttanut, lasi temmattiin hänen käsistään--»ja poveni
paisuu ylpeydestä, kun katson poikaani, joka on suorasukainen, uljas
sotilas ja josta toverien luottamus ja kuninkaan armo on tehnyt
upseerin. Puhun varmaan teidän kaikkien sydämestä, kun huudan: Eläköön
kylän ilo, kelpo poika, kunnon toveri, urhea sotilas ja kunniastaan
herkkä upseeri, luutnantti Merckel, eläköön, vielä kerran eläköön ja
kolmannen kerran eläköön!»
Innostuksesta uhkuen säestivät schrandenilaiset, ja herra Merckel
vanhempi huomasi tyytyväisyydekseen, että tässä tilaisuudessa oli
toistamiseen muutamia laseja tyhjentynyt. Antaakseen Amalialle aikaa
niiden täyttämiseen piti hän vaikutusta lisäävän pienen väliajan,
jolloin syvästi liikutettuna lankesi poikansa kaulaan; sitten hän
jatkoi:
»Sitä suuremmalla surulla täytyy mielemme täyttyä, kun näemme, että
rakastettua ja siunattua seutuamme, jonka häpeän urotekonne ovat
hälventäneet, uudelleen solvaa samaisen miehen poika, tuon miehen,
joka on onnettomuuteemme syypää.--Paloraunioissa asustaa hän nyt
isänsä rakastajattaren kera--en tahdo sanoa enempää, mutta kaunista,
lapset, ei ole se, mitä siellä tapahtuu.» Ruokoton nauru rähähti
ilmoille ja muuttui vähitellen siveelliseksi suuttumukseksi. »Niin, ja
kauniinta kaikesta on se, että tämä irstas veitikka kuuluu hänkin
urhoolliseen ja kunniakkaaseen armeijaamme, väärällä nimellä on hän
hiipinyt riveihin, vieläpä enemmänkin, aina upseeriksi saakka on hän
keinotellut ja vehkeillyt... Mikä teille kaikille, teille kunnon
miehille, ei ole onnistunut--paitsi tietysti poikaani--sen on
tuollainen miekkonen valheella ja vilpillä saavuttanut. Voitteko sitä
sietää, hyvät schrandenilaiset, tahdotteko pitää hyvänänne, että
moinen veijari, maankavaltajan poika, lopuksi katsoo teitä ikäänkuin
alamaisikseen?--Sitäkö varten rakkaan kuninkaamme armosta on teistä
tullut vapaita miehiä?»
Hetki näytti suotuisalta huutaa eläköön hänen majesteetilleen
kuninkaalle, sillä Amalia oli tällä välin ehtinyt täyttää kaikki
lasit. Menestys oli täydellinen, ja herra Merckel alkoi olla
tyytyväinen puheensa niin henkiseen kuin taloudelliseenkin
vaikutukseen.
»Ei, kunnon schrandenilaiset», jatkoi hän, »tätä ette saa pitää
hyvänänne, armeija on vapautettava tästä häpeätahrasta--muuten täytyy
teidän hävetä sitä, että olette preussilaisia sotilaita.»
»Lyökää hänet kuoliaaksi! Kuoliaaksi! Kuoliaaksi!» kajahti pöytien
äärestä.
»Ei, rakkaat ystävät», vastasi hän myhäillen hyväntahtoiseen tapaansa.
»Teidän ei ole aina kohta puhuttava kuoliaaksi lyömisestä, minä en
teidän esivaltananne saa sitä ensinkään kuulla--muuten»--hän kohotti
hyväntahtoisesti uhaten etusormensa pystyyn. »Mutta tahdon teille
neuvoa jotakin parempaa. Korkeilla herroilla ei tietysti ole
aavistustakaan, kuka tämän luutnantti Baumgartin takana oikeastaan
piilee, sillä viime keväänä ei suurin kysytty kastetodistuksia eikä
muita sellaisia; mutta nyt on asia toisin--nyt sentään jo katsotaan,
kenen annetaan haihatella entisenä kuninkaallisena preussilaisena
luutnanttina. Ja tämän »entisenkin» laita taitaa olla vähän niin ja
näin.--Muistattekos, mitä Johann Radtke Heiden kylästä kertoi näiden
samojen seinien sisällä, kun ei vielä kellään meistä ollut
aavistustakaan, mikä siisti eläväinen hänen kuuluisa luutnantti
Baumgartinsa oikeastaan on.»
Katkera, vihainen nauru keskeytti hänet. Sen oli päästänyt hänen
poikansa Felix.
»Ranskasta hän muka on tänne vaeltanut, jalkapatikassa ja ypö yksin
kuin mikäkin sälli. Ja hän on maannut haavotettuna, ollut vangittuna
ja tiesi mitä.--Mutta ajatelkaas, mitä se merkitsee! Se merkitsee,
ettei hän ole ottanut eroaan, vaan että hän on pujahtanut armeijasta
kuten varas yöllä, aivan samoin kuin hän sinne ensin luikerteli. Ja
tiedättekö, miksi semmoista sanotaan rehtien miesten kielellä?
Karkaamiseksi sitä sanotaan.»--
Räjähti riemunhuuto, jota herra Merckel tervehti suurella
tyytyväisyydellä, sillä hän oli havainnut kurkkujen kuivuvan
huutamisesta.----
Hän siis antoi heidän elämöidä voimiensa takaa, sitten jatkoi hän:
»Kelpo isänmaan ystävinä ja uljaina sotilaina on meillä siis nyt pyhä
velvollisuus antaa vihiä korkeille herroille päämajaan, kuinka tämän
siistin herran laita on. Siihen olemme velkapäät kuninkaamme,
isänmaamme ja ennen kaikkea itsemme tähden. Ajettakoon hänet häpeällä
ja pilkalla armeijastamme--heitettäköön hänet vankeuteen--ammuttakoon
hänet kuoliaaksi--meille on se yhtä kaikki--meillä ei ole syytä hänen
hyväksensä panna rikkaa ristiin.»
Schrandenilaiset päästivät raivon- ja tuskanhuudon jo
ajatellessaankin, että jotakin sellaista heiltä vaadittaisiin.
Herra Merckel veti paperiarkin povitaskustaan.
»Olen laatinut tähän pienen kirjelmän», sanoi hän »jossa hyvin
viisaalle ja jalolle pääesikunnalle alamaisesti esitän valituksemme.
Jos suvaitsette, rakkaat ystävät--»
Hän oli avaamaisillaan paperin laskoksiltaan, kun hänen päähänsä
pälkähti onnellinen, paljon lupaava ajatus.
»Voisinhan nyt hetikin jättää paperin allekirjotettavaksenne», jatkoi
hän säteilevin kasvoin, »mutta silloin ilmaisisi se vain minun eikä
teidän mieltänne. Tahdon sentähden, että tarkimmasti pohditte joka
sanan ja korjailette mikäli tarpeelliseksi näkyy... Ehdotan
sentähden, että valitsette keskuudestanne viisi toveria toimikuntaan,
jonka kanssa me, poikani ja minä, vetäydymme juhlahuoneeseen
neuvottelemaan rauhassa kirjotuksesta, jonka aikaa te muut olette
täällä koolla.» Sitten hän mainitsi nimeltä ne, jotka hän
soveliaimpina ehdotti tähän kunniatehtävään--viisi nuorukaista, joiden
hän tunsi kitsastelematta liikuttelevan rahojaan ja joilla saattoi
odottaa olevan jonkun verran kunniantuntoa.--
Puoleksi kateissaan, puoleksi vahingoniloisena kannatti kokous hänen
ehdotustaan.
Valittujen naamat venähtivät pitkiksi, sillä he aavistivat, mitä
heillä oli edessään, mutta kun he samalla olivat imartelusta
mielissäänkin, eivät he yrittäneetkään tehdä tenää.
Kunnioituksella, jota herra Merckel tunsi heti, kun joku oli
herrashuoneeseen astumaisillaan, tempasi hän auki oven, jonka
yläpuolelle oli samalla kertaa sekä varotukseksi että houkutukseksi
kirjotettu nuo merkitsevät sanat: »Täällä saa juoda ainoastaan
viiniä.»
Pelokkaan ylpeinä astuivat valitut tähän ylhäiseen huoneeseen ja
kierittelivät arastellen lakkejaan käsissään.
Viimeisenä seurasi talon poika.
Silloin kääntyi herra Merckel vielä kerran ympäri ja huusi
juhlallisella äänellä tarjoilupöytää kohden: »Amalia, kaksi pulloa
muskottia minulle ja herra luutnantille.»
Muskotti oli viiniä, jota hänellä oli tapana itse laittaa rommista,
sokerista, kanelista ja karviaismarjamehusta sekotettuna tarpeelliseen
määrään vettä ja jota hän myi taalerista pullon schrandenilaisille.
Hän mainitsi kaksi pulloa sentähden, ettei vieraitten mieleen
juolahtaisi jakaa kaksittain pulloa keskenään.
Tarjoiluhuoneessa syntyi syvä hiljaisuus.
Vakavin, jännittynein kasvoin katselivat jälelle jääneet toisiaan ja
tuijottivat sitten taasen suljettuun oveen.
Herrashuoneestakaan ei kuulunut niin hiiren hiiskahdusta. Siellä
käytiin isännän ja hänen vieraidensa välillä mykkää, mutta silti
ankaraa taistelua. Epätietoista oli, kuka voittaisi.
Muutamien minuuttien jälkeen sentään--neiti oli juuri palannut
kellarista kahden nopeasti täyttämänsä pullon kera--tempasi herra
Merckel oven seposen selälleen ja huusi voitonriemuisena
tarjoiluhuoneeseen: »Amalia, vielä viisi pulloa muskottia!»
Huoneessa kuului moniääninen huokaus. Jännitys laukesi. Kuten
tavallisesti oli vieraiden puolue joutunut tappiolle.
Kohta tämän jälkeen tunkeutui yksitoikkoinen, kumea lukemisen ääni
kuuntelijain korviin.
* * * * *
Mennessään tänä iltana levolle tunsi herra Merckel vanhempi, ettei
hänen päivänsä ollut mennyt hukkaan.--
Poika oli päässyt vaarallisista ajatuksistaan, Schrandenin suvun
viimeisen vesan kohtalo oli määrätty, ja kassassa oli ylimääräistä
tuloa kahdeksan taaleria ja viisikolmatta hopeagroschenia.--
»Niin sitä lyödään kolme kärpästä yhdellä iskulla», sanoi hän
tyytyväisesti myhäillen, pani kätensä ristiin ja nukkui makeasti.