»No, mutta--?»
»Enhän tiennyt, saanko!»
»Tietysti saat. Enhän toki aio sinua palelluttaa.»
»Niin, mutta--»
Hän vaikeni ja punastui.
»Mitä mutta?»
»Siellä on muuan--nuttu--sinisestä kankaasta--se on turkiksilla
reunustettu. Kauppias arvelee--»
Boleslav hymyili. »Luojan kiitos--hän alkaa ihmistyä», ajatteli hän.
»Koreilun halu on herännyt.----No--ja mitä kauppias arvelee?»
»Se sopisi minulle, arvelee hän, ja kun teen niin pitkiä kävelyjä,
pitäisi minulla olla jotakin lämmintä ja mukavaa. Mutta nuttu on
oikeastaan neitejä varten ja--»
»Ja juuri siksi on sinun se saatava», huusi Boleslav nauraen.
»Muistakin, ettet vain palaa ilman samaista nuttua!--Hyvää yötä ja
onnea matkalle!»
Tyttö huudahti ilosta ja kumartausi suudellakseen hänen kättänsä,
mutta Boleslav torjui hänet luotansa lyöden häntä kevyesti olkapäähän.
Reginan askelten häivyttyä ulkona pimeään otti Boleslav lampun
käteensä ja meni lasimajaan, jossa tyttö asusti.
Tuli kiilui vielä liedellä, mutta siitä huolimatta oli purevan kylmä
tässä kolkossa huoneessa. Katon aukoista pölähteli sisään
lumihiutaleita, sillä keveä syyslumi tuprusi ilmassa.
»Miksei hän tuki aukkoja?» ajatteli Boleslav ja päätti huomenna panna
lautoja vahingoittuneille paikoille. Hän kiipesi seinähyllylle ja
kopeloi lasikattoa. Silloin hän kyllä käsitti, miksi Regina ennemmin
nukkui puolittain paljaan taivaan alla. Lyijyliitokset olivat käyneet
hauraiksi ja rapisivat. Hänen pelkästä kosketuksestaan kitisi ja
natisi katto saumoistaan. Ainoakin korjausyritys olisi saanut sen
tykkänään putoamaan.
»Olisi rikos tyttöä kohtaan, jos antaisi hänen kauemmin näin
majailla», tuumi Boleslav itsekseen.
Hän palasi huoneeseensa ja penkoi vuoteestaan kaikki höyhenpatjat ja
tyynyt, joita ilman hän katsoi voivansa tulla toimeen. Nämä hän otti
syliinsä ja kantoi Reginan vuoteeseen, laitteli ne kuntoon ja levitti
karvaloimen huolellisesti niiden peitteeksi, niin että patjojen joka
nipukka peittyi sen verhoon.
»Kuinka hänen silmänsä suurenevatkaan, kun hän huomenna lopen
uupuneena tahtoo heittäytyä oljilleen.» Näin ajatellen palasi hän
erittäin tyytyväisenä paperiensa ääreen.
Hänen herätessään seuraavana aamuna kajasteli jo huoneen seinistä
valkean lumen heijastus hänen silmiinsä.
Maailma oli yöllä asettunut talvilevolleen.
Hän pukeutui ja huusi Reginaa. Ei vastausta. Tyttö ei ollut vielä
palannut.
Hän odotti kaksi tuntia ja meni sitten itse laittamaan aamiaistaan.
Lasikaton aukkojen alla oli kolme laakeaa lumikinosta, ja neljäs
kinostui paraikaa liedelle. Vihertävä hämy valo täytti huoneen, joka
nyt oli ikäänkuin lumeen hautaantunut.
Puolikoneellisesti tarttui hän lapioon ja luutaan luoden ja lakaisten
valkoiset kinokset ovesta ulos, sitten hän nouti muutamia arkkeja
paksua paperia, jota oli käytetty asiakirjapinkkojen kääreenä,
leikkasi niistä sopivia kappaleita ja työnsi ne varovasti aukkojen
lävitse, niin että ne, tarttuen höllään lumikerrokseen, kattoivat
vahingoittuneet paikat.
»Enempää en voi tehdä parhaalla tahdollanikaan», sanoi hän ja katseli
viluissaan väristen huonetta, johon nyt oli tullut miltei yön pimeys.
Sitten meni hän huoaten lieden ääreen tulta sytyttämään.
Päivä kului, mutta Reginaa ei kuulunut. Nähtävästi oli lumipyry
pidättänyt häntä aamuun asti Bockeldorfissa.
Alakuloisena ja ikävissään ryhtyi Boleslav jälleen työhönsä, käväisi
kerran ja toisenkin Kissanportaalla, jonka kautta Reginan piti tulla,
haukkasi kylmän päivällisensä ja vilkaisi vähäväliä seinäkelloon,
jonka vaskiviisarit eivät näyttäneet paikaltaan liikahtavan.
Reginaa kaipasi hän kaikissa sopissa ja nurkissa, ja vaikka tyttö
olikin aina pysytellyt poissa näkyviltä, oli Boleslav sentään tiennyt,
että hän aina oli saapuvilla ja että tarvitsi vain viheltää nähdäkseen
hänet edessään.
Päästäkseen toisiin ajatuksiin pani hän tavallisen työnsä syrjään ja
alkoi piirustaa. Viidenkymmenen vuoden vanhan vaunusepänlaskun
takapuolelle hän maalasi pitkän, pitkän puutarha-aidan, jonka takaa
pilkistivät jäykissä riveissä esiin liljat ja ruusut--ensin kerros
ruusuja, sitten liljoja--sitten jälleen ruusuja ja niin edelleen,
kunnes piirustus näytti outokuosiselta seinäverholta.
Sitten hän heittäytyi horjuvalle sohvalle ja unelmoi pyhästä
neitsyestä, joka istui tämän kukkasaidan takana, valmiina siunaten
kumartumaan sen syntisen puoleen, jolla oli rohkeutta murtautua aidan
lävitse.
Alkoi jo olla pilkkosen pimeä, kun ulkoa kuului askeleita.
Hän hypähti pystyyn ja riensi ulos.
Mytyillä ja kääröillä kuormitettuna, lumisena päästä jalkoihin, astui
Regina läähättäen kynnyksen ylitse. Valkoiseksi puuteroituna valui
hänen kiharainen otsatukkansa hehkuville kasvoille, ja silmät
kiiluivat hätäisen pelokkaina.
»Juoksin, herra, minkä kerkesin», änkytti hän, painellen oikealla
kädellään sydänalaansa. »Kauppias ei päästänyt minua ennen päivää
lähtemään, sillä hän arveli, että--uuden nuttuni--»
Hän vaikeni ja syyllisyytensä tunnossa loi silmänsä maahan.
Boleslav nyökäytti hänelle hymyillen päätänsä; hän oli liian iloinen,
tietäessään tytön olevan jälleen täällä, sanoakseen hänelle ainoaakaan
vihaista sanaa. »Keitä nyt joutuin minulle jotakin lämmintä», sanoi
hän, »ja tarvitsethan itsekin.»
Pelokkaan kummissaan tuijotti tyttö Boleslaviin.
»Mitä vielä odotat?»
»Niin--mutta--» Ja sitten ikäänkuin säikähtyneenä siitä, mitä oli
aikonut sanoa, juoksi hän Boleslavin ohitse keittiöön.
»Näyttää kuin hän vaatisi kuriaan», jupisi Boleslav katsoen hymyillen
hänen jälkeensä.
Hänen tuodessaan iltaruokaa istui Boleslav pulpetin ääressä, missä hän
tavallisesti työskenteli. Viheriävarjostiminen öljylamppu levitti
himmeää valoaan huoneeseen.
Salavihkaan kääntyi Boleslav Reginaa katselemaan, sillä häntä
miellytti lampunvarjostimen pimennosta tarkastella tytön puuhailua.
Tänään hän säpsähti hänet nähdessään; niin vieraan, ylvään, ihanan
näköinen oli tyttö. Hän ei ollut enää turmeltunut, kurjuuteen ja
tylsämielisyyteen vajonnut palvelijatar. Häntä olisi saattanut pitää
hienona naisena, niin arvokas, niin miellyttävä oli jokainen hänen
liikkeensä, niin säännöllisinä ja viehättävinä esiintyivät hänen
päänsä ääriviivat.--Tumma villapuku ja ennen kaikkea uusi röijy
hopeanharmaine turkisreunustoineen--»kazabeikaksi» semmoista
nimitettiin Puolan puolella--oli tämän muutoksen saanut aikaan.
Pöytää kattaessaan hymyili hän kainon onnellisena itsekseen ja heitti
tuontuostakin salavihkaa nopean katseen Boleslaviin.
Ilmeisesti hän halusi, että häntä ihailtaisiin, mutta ei uskaltanut
herättää Boleslavin huomiota.
Kun Regina astui lampun valokehään, nostaakseen sen ruokapöydälle, loi
Boleslav pikimmittäin silmänsä alaspäin, näyttääkseen ikäänkuin ei
olisi tyttöä huomannut.
Mutta täytyi hänelle toki suoda sananen.
»Olet kai hyvin ylpeä uusista vaatteistasi?» kysyi hän.
Regina punastui aivan kaulaansa myöten.
»Oi--nehän ovat aivan liian kauniit minulle», kuiskasi hän yhä
hymyillen, yhä ujosti keimaillen ja vilkuen syrjäsilmin
Boleslaviin.--Hän vain ei ollut vielä kylliksi Eevan tytär
kurkistellakseen peiliin.
Laittaessaan Boleslavin vuodetta huomasi hän kummakseen
vuodevaatteiden vähennyksen. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta nieli
sanansa, kai siksi, ettei rohjennut enää herraansa puhutella.
Sitten toivotti hän »hyvää yötä» ja meni tiehensä.
Boleslav myhäili tyytyväisenä. »Siitä mahtaa tulla koko yllätys»,
ajatteli hän.
Sitten hän uudelleen syventyi asiakirjoihinsa.
Mutta noin tunnin kuluttua sai takaapäin kuuluva hiljainen rasahdus
hänet säpsähtämään.
Kalpeana kuin ruumis, vapisevin huulin ja silmät kyyneliä tulvillaan
seisoi siellä Regina ja veti henkeä kuuluvasti sieraimiensa lävitse.
Turkisnuttu oli leuan alta avattu ja jätti näkyviin karhean paidan,
jonka laskokset aaltoileva povi sai vuoronperään kiristymään ja
höltymään. Hän kai oli hämmästyksissään unhottanut järjestää pukunsa.
»Kuinka kaunis hän on», ajatteli Boleslav ihaillen ja koetti katsoa
hänen ohitsensa.
»No, mitä vielä haluat?» kysyi hän sitten vienoimmalla äänellään.
Regina koetti puhua, mutta kesti kotvan, ennenkuin hän sai änkytetyksi
sanaakaan.
»Herra--oletteko te--tehnyt sen--vuoteelle?»
»Tietysti, kukas muu?»
»Niin, mutta--miksi teette--teette niin?» Pelokkaina ja kummastuneina
leimusivat hänen silmänsä. Ilmeisesti oli Boleslavin hyvyys alkanut
häntä huolestuttaa.
Boleslavin täytyi alkaa puhua ankarammin hillitäkseen omaa
liikutustaan. Hän ei ollut ikinä luullut, että tyttö tulisi niin
syvästi järkytetyksi. »Hupakko», tiuskaisi hän, »onko minun sitten
jätettävä sinut taivasalle paleltumaan?»
Jäykkänä ja äänetönnä seisoi tyttö paikoillaan kuten kuvapatsas
suurten, kirkasten kyynelten vieriessä hänen poskilleen.
Ja äkkiä lankesi hän polvilleen Boleslavin eteen, tarttui hänen
käsiinsä ja peitti ne kyynelin ja suudelmin.
Tahdotonna, katselemiseen vajonneena tuijotti Boleslav tuokion
tyttöön, mutta kohta hän torjui hänet luotaan ja käski hänen nousta
jaloilleen.
»Ei mitään ilveilyjä, Regina», sanoi hän. »Mene nyt levolle, olet sen
tarpeessa.»
Regina aikoi hihansa suulla pyyhkiä silmiään, kuten oli tottunut,
mutta huomasi hienon turkisreunustan ja sitä säästääkseen antoi
kyyneltensä virrata edelleen.
»Oi, herra», nyyhkytti hän, »en tiedä miksi tämä kaikki.--Tätä ette
voi todella tarkottaa--tätä en ansaitse.----Ensin niin kaunis
nuttu--ja sitten kun luulin, että minua lyötäisiin--koska jäin
taipaleelle koko päiväksi--vielä tämäkin.»
»Herkeä jo vihdoinkin», käski Boleslav. »Täytyyhän sinulla toki olla
vuode.--Missä sitten olet ennen maannut?»