Ja eräänä iltana oli hän kadonnut. Boleslav tahtoi vihdoinkin puhua
hänen kanssaan ruokavaroista ja huusi häntä. Ei mitään vastausta.
Keittiö oli tyhjä. Puistossa, rannoilla, sillan luona, koko
saarella--ei jälkeäkään. Ehdottomasti olisi tytön täytynyt kuulla,
sillä hänen äänensä kaikui kyllin kovasti yöhön.
Boleslavin mielessä heräsi epäilys, että tyttö yksinäisen päivätyönsä
palkaksi öisin hekumoi jonkun ystävänsä sylissä. Olihan hän perehtynyt
paheen kaikkiin lajeihin ja hyvin omiaan siihen, että kuka tahansa
irstas veitikka halusi hurjissa himoissaan sulkea hänet syliinsä. Moni
kyläläinen arvatenkin vain siksi heitteli kivillä tätä ruumista, ettei
saanut sanoa sitä omakseen.
Ja mikäpä muuten olisikaan isän kuoleman jälkeen kiinnittänyt häntä
tähän kurjuuteen, jollei uusi synti, joka kenties oli jo kauan käynyt
tuon vanhan kanssa käsi kädessä?
Inho valtasi Boleslavin. »Jollei hän voi puhdistaa itseään, ajan hänet
raipoilla huomisaamuna matkoihinsa.» Näissä aikeissa meni hän levolle.
Mutta suurin ei hän voinut nukkua, sillä häntä huolestutti tulevaisuus
ilman tyttöä. Tämän ajaminen tiehensä merkitsi samaa kuin muuttaa
itsekin samana päivänä täältä pois.
Kuuden tienoilla herätti hänet unenhorroksistaan ulko-oven hiljainen
narina.
Hän pukeutui nopeasti, sillä hän tahtoi heti kohta vaatia tytön
tilille.
Astuessaan keittiöön tapasi hän tytön lieden ääressä kumartuneena
kirkkaasti kiiluvain tervaslastujen ylitse, joihin hän puhalsi posket
pullollaan.
Tyttö kääntyi vitkaan ja sanoi katsoen häneen suurin silmin: »Hyvää
huomenta, herra!»
Boleslav vapisi vihasta.
»Missä olit yöllä?» tiuskaisi hän.
Tyttö alkoi hätääntyä, päästi kätensä kupeilleen riipuksiin ja
vetääntyi takaperin perimäiseen uunin-nurkkaan.
»No, vastaatko pian?»
»Voi, herra», änkytti tyttö painaen päänsä olkapäidensä väliin,
»ajattelin, ettette sitä huomaisi, ja että ennättäisin takaisin,
ennenkuin herra on herännyt--»
»Luuletko siis saavasi öisin harhailla ympäri, kun en vain sitä
huomaa?»
Pelkästä pelosta oli tyttö kyyristynyt myttyrään.
»Mutta--mutta--enhän voinut muuta», änkytti hän. »Meillähän ei ole
enää mitään--ja herra on koko ajan syönyt melkein vain savustettua
lihaa!»
Silloin putosivat suomukset Boleslavin silmistä.
»Olit siis ruokatavaroita noutamassa?»
»Missäs muualla, herra! Toin vasikanlihaa ja vereksiä munia ja
voitakin--ja makkaraa ja kaikenlaista muuta. Ne kaikki ovat jo
kellarissa.»
»Kuka niitä antoi sinulle?»
»Mutta tiedättehän sen, herra.--Bockeldorfissa olin, tunnen siellä
kaupustelijan--hän hankkii minulle jo edeltäkäsin mitä tarvitsemme, ja
kun yöllä koputan, avaa hän takaoven--siitä tietää vain hänen
vaimonsa, ei kukaan muu niin hiirenhiiskausta--eikä hänellä ole
kallistakaan. Herra Merckel täällä kylässä ottaa taalerin jokaisesta
lihanaulasta ja kaupanpäällisiksi haukkuu pataluhaksi.»
»Ja oletko tänä yönä kulkenut jalkaisin kuusi peninkulmaa edestakaisin
koko kantamus selässäsi?»
Kummastellen ja yhä peloissaan katsoi tyttö häneen.
»Luulen, että sen tiedätte, herra, olenhan sen jo kerran ennen teille
sanonut.»
»Mutta sitä ei voi kukaan ihminen--älä valehtele minulle enempää,
nainen. Tiedän kyllä sotaretkeltä, mitä saattaa kestää--mitä miehetkin
voivat kestää.»
Älyttyään, ettei herra nyt enää ollut vihainen, uskalsi tyttö nousta
suoraksi ja ojensi vankat käsivartensa.
»Minäpä kestän enemmän kuin miehet, herra», sanoi hän onnellisesti
hymyillen--»muuten ei minusta olisikaan täällä mitään hyötyä--»
»Kuinka kauan olet jo tätä tietä taivallellut, Regina?»
»Vuosia viitisen, herra, joka viikko--väliin useamminkin--kesällä se
on leikintekoa--mutta talvisin ja syksyisin--kun metsä on lumen
peitossa tai niityt tulvillaan--silloin se on työläämpää--onneksi
silloin ovat taasen yötkin pitemmät, niin ettei kukaan näe minua--ja
paljon mieluummin kuljen kuusi peninkulmaa, ennenkuin pyydän mitään
mokomalta koiralta--herra Merckeliltä, aioin sanoa--se ottaa taalerin
lihanaulalta--eikö moinen ole hävytöntä? Ja sitten mennä lainkaan
kylään--»
Säikähtyneenä vaikeni hän, ikäänkuin pelkäisi saavansa toria
lörpöttelystään.
»Mitä aioit sanoa, Regina?» kysyi Boleslav lempeämmin.
»Aioin oikeastaan vain pyytää anteeksi, että menin luvatta--mutta
ajattelin, että herraa ilahuttaisi saada kerran vereksiä munia
aamiaiseksi------»
»Hyvä on, Regina», sanoi Boleslav kääntyen poispäin. »Olet kelpo
tyttö.»
Hetikohta poistui hän ja meni virralle kylpemään. Palattuaan tapasi
hän kyllä huoneen järjestettynä kuten muulloinkin, mutta kahvia ei
tänään näkynyt.
»Hän on kai uuvuksissaan nukahtanut», ajatteli Boleslav ja päätti
hetkisen odottaa, sillä tänään ei hän tahtonut Reginaa kiirehtiä.
Mutta kun häntä kylvyn jälkeen kovasti vilutti, ei hän halunnut
kauemmin olla ilman lämmittävää juomaansa. Hän meni varpaisillaan
keittiöön, katsoakseen itse valkeaa, jos mahdollista tyttöä
herättämättä. Mutta tämä ei nukkunut. Ensi näkemältä näytti tosin
siltä. Hän istui vuoteensa reunalla, oli painanut kätensä kasvoilleen
eikä liikahtanut. Tuontuostakin kulki väristys hänen ruumiinsa
lävitse, kuten sillä, joka on nukkunut ylen uuvuksissa.
Mutta lähemmin katsottuaan huomasi Boleslav kirkkaiden kyynelien
valuvan hänen punaisia lihavia sormiaan myöten. Samalla pääsi ähkyviä
nyyhkytyksiä hänen rinnastaan.
»Mikä sinun on, Regina? Miksi itket?»
Tyttö ei vastannut, vaan nyyhkytteli yhä äänekkäämmin.
»Olenko pahottanut mieltäsi, Regina? En olisi sinua nuhdellut, jos
olisin tiennyt, missä olit.»
Silloin päästi Regina kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja katsoi
herraansa itkettyneillä silmillään.
»Voi, herra», sammalsi hän kyyneliin tukehtumaisillaan. »Minua ei
ole--vielä kukaan--niin nimittänyt, eikä se ole--totta--»
Boleslavin mieliala kylmeni. Hän ei tiennyt käyttäneensä yhtään
soimaavaa sanaa. Puuttuipa vain, että tämä nainen, jota muuten
koirilla ajatettiin, alkoi näytellä herkkätuntoisuutta hänen edessään.
»Mikä ei ole totta?» tiuskaisi hän.
»Se mitä sanoitte.»
»Tuhat tulimaista--mitä olen sanonut?»
»Että minä olen--kelpo...» Uusi nyyhkytysten puuska tukehdutti hänen
äänensä.
Boleslav katsoi tyttöön päätään pudistellen. Hän ei ollut kuunaan
katsonut ihmissieluun sisälle eikä tiennyt siellä piilevän arvotuksia,
ei tiennyt, että kunniattomuudellakin on kunniantuntonsa.--Hymyillen
laski hän kätensä Reginan olalle ja sanoi: »Ole vaan levollinen,
Regina. En tarkottanut mitään pahaa--ja laita nyt vihdoinkin aamiainen
valmiiksi.»
»Saanko--minä--tuoda sen sisäänkin?» kysyi hän yhä nyyhkyttäen.
»Olisiko minun tultava sitä hakemaan?»
»Luulin--etten saisi.» Näin sanoen meni hän lieden luo ja puhalsi
kyyneltynein poskin sammumaisillaan olevaan tuleen.
Siitä lähtien ei hän enää pelännyt astua Boleslavin läsnäollessa
huoneeseen. Huolellisesti tähysteli hän silloin herransa kasvoja
arvatakseen tämän toivomuksia, mutta sanaakaan ei hän uskaltanut
päästää huuliltaan.
Kellariholvista, missä rahoja ja viinipulloja säilytettiin, oli
Boleslav löytänyt suuret kasat papereita, jotka viruivat sikin sokin
useammissa arkuisssa täyttäen ne kukkuroilleen. Siinä oli isän
kirjeenvaihto, kaikenlaatuisia todistuksia ja asiapapereita.
Kohta ensi päivänä papereita penkoessaan ei hänen käsiinsä sattunut
enempää eikä vähempää kuin testamentti, jonka mukaan hänen autuaasti
nukkunut tätinsä luovutti kaiken omaisuutensa hänelle, Boleslav von
Schrandenille, rakkaan veljenpoikansa ainoalle pojalle, »hyvittääkseen
hänelle sen vääryyden»,--niin kuului lisäys--»jota hän on saava kärsiä
elinikänsä».
Boleslavin ilo oli vain vähäinen; vasta lähemmin ajateltuaan, että hän
täten oli saanut käsiinsä hyvän aseen tulevaa taistelua varten, alkoi
hän pitää lahjaa arvossa.----Antajaa itseään, joka aina oli ollut
hänelle suopea, hän tuskin ajattelikaan, niin kovettunut oli hänen
mielensä, niin yksinomaan olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet
synkkään tehtävään, joka oli hänen suoritettavanaan.
Hän oli halunnut vain saada näkyviinsä tien, jota myöten olisi
rajusti, kuten hänen luonteensa halusi, voinut syöstä eteenpäin.
Mutta pitkiin kuukausiin ei hän nähnyt edessään mitään muuta kuin
masentavaa toivottomuutta.
Taistelua schrandenilaisia vastaan, johon hän oli päättänyt ryhtyä,
oli käytävä suurisuuntaisesti; muuten se päättyisi samanlaisella
tappiolla kuin taistelu, johon isä oli elinvoimansa viimeiset
jäännökset kuluttanut.--Oli hankittava suuri joukko työmiehiä, jotta
voi pitää roskaväen aisoissa. Mutta mistä niitä otti, jollei tienoolla
kukaan alentunut hänen palvelukseensa? Tosin rahalla saa mitä hyvänsä,
ja kolminkertaisen palkan toivo olisi monen, joka nyt pöyhistellen
luulotellulla isänmaallisuudellaan ylpeänä sylki hänen kynnykselleen,
tehnyt nöyräselkäiseksi orjaksi.
Mutta niin pitkälle eivät hänen varansa riittäneet. Käteiset rahat,
jotka hän oli löytänyt ja jotka ensi silmäyksellä olivat näyttäneet
kuulumattomalta rikkaudelta, olivat aivan riittämättömät, jotta niillä
olisi voinut ryhtyä mihinkään yritykseen. Niitä oli 4,500 taaleria,
jäännöksenä saatavista, jotka isä palon jälkeen, kun hänestä näytti
koko maailma leimahtaneen liekkiin, oli kiireimmittäin perinyt
velallisiltaan. Tosin olisi summa kestänyt vuosikausia siihen kurjaan
elämään, jota hän Reginan kanssa oli alkanut viettää isänsä tapaan;
mutta tehtävään, joka väikkyi hänen mielessään, oli se kuin pisara
kuumille kiville.
Ennen testamentin löytämistä oli hän raskain mielin tuuminut tarjota
myytäväksi metsät, jotka olivat olleet hänen isänsä ylpeytenä,
haaskata ne perin pohjin, jollei muu auttaisi. Nyt jätti hän
kiireimmiten tämän ajatuksen mielestään. Olettaen, että kaupan saisi
tehdyksi niin hyvin kuin hän toivoi, olisi kuitenkin kulunut
kuukausia, ennenkuin hän olisi saanut ensimäiset rahat käsiinsä.
Lisäksi oli talvi oven edessä, tuima itäpreussilainen talvi, joka aina
huhtikuuhun asti teki ulkoilmassa työskentelyn mahdottomaksi.--Tänä
vuonna ei siis ollut rakentamista eikä peltotyötä enää
ajatteleminenkaan.--Miksi siis tehdä uhrausta, joka lyhytaikaisella
kärsivällisyydellä--olihan kysymys vain viikoista--oli kokonaan
vältettävissä?
Kun hän huhtikuun 1 päivänä nostaisi perinnön ja lähtisi sitten heti
työväkeä hankkimaan, saattoi toukokuussa olla rakennustyö jo täydessä
vauhdissa, kenties oli mahdollista saada vielä hieman maatakin
siemennetyksi.
Mutta siihen asti--siihen asti!
Kuinka voisi hän sietää harmaiden talvipäivien autiota
yksitoikkoisuutta tylsässä toimettomuudessa, kun työnhalu kuitenkin
poltti hänen sormiaan?--Kuinka kestäisi hän elää päivästä päivään
lemmittynsä läheisyydessä--ilman toivoakaan päästä tälle tekemään
kysymyksen, suuren, kohtalokkaan kysymyksen, josta hänen elämänsä ja
onnensa riippui?--Pysyykö Helena lujana? Antaako hän anteeksi?
Sulkeeko hän sydämensä, niin ettei vihan myrkkyhenki, jota hänen
ympäristönsä huokui, myrkytä hänen rakkauttaan?
Tuomiokirkon pyhän neitsyen kuva muistui Boleslavin mieleen,
Muistuttikohan Helena vielä sitä?
Saisipa hän silmänräpäyksenkään ajan katsoa lemmittynsä kasvoja! Hänen
silmissään häämötti ruusujen puna ja liljojen valkeus, hän näki
valoisan pyhimysolennon hymyillen kumartuvan häntä kohden, mutta minkä
näköinen hänen lemmittynsä oli, sen hän oli unhottanut.
No, yhtä kaikki--suojelkoon armas pilviin kietoutuneena hänen työtänsä
ja kruunatkoon kerran rakkaudellaan sen, minkä hän on suorittanut
valmiiksi.--Tähän ajatukseen uinahti vähitellen kaipaus saada jälleen
nähdä Helenaa; jos hän olisi saanut immeltä sanasenkaan, joka hänelle
olisi vakuuttanut tämän uskollisuutta, olisi hänen toiveensa ollut
täydelleen tyydytetty.
Yhä syvemmälle kaivautui hän paperien sekasokaan, joka näytti paisuvan
sitä suuremmaksi, mitä hartaammin hän toivoi pääsevänsä pohjaan
saakka. Papereita oli jo pinottu asuinhuoneen seinille niin korkealle,
että ne peittivät kauniin isoäidin kuvan, mutta vielä olivat arkut ja
laatikot täyteen ahdettuina kellarissa. Koko perhearkisto näytti
jonakin hädän hetkenä haalitun kokoon ja ilman valintaa ja järjestystä
joudutetun turvaan. Nyt oli tästä sekasotkusta löydettävä esille mitä
oli tärkeää ja osaksi välttämätöntäkin tilan hallintoon. Niinpä
puuttuivat muiden muassa kaikki vapautettujen talonpoikien kanssa
tehdyt sopimuskirjat ja kaikki rajamääräykset. Varmaankin olivat kylän
hyenat kaapanneet isännättömiksi jääneistä tiluksista, mitä hyväksi
näkivät. Loputtomia riitajuttuja oli hänen edessään, ja jollei hän
tahtonut käräjöidä jokaisesta jalanleveydestä maata tai omin käsin
hankkia oikeutta, ei hänelle epäilemättä jäisi kerrassaan mitään.
Mutta voittamaton kammo pidätti häntä kääntymästä viranomaisten
puoleen. Hänen mielessään säilyi vielä isänsä kuva siltä päivältä,
jona hän oli nähnyt tämän viimeisen kerran. Silloin hän näki, miten
ovet ilman muuta suljettiin tältä henkipatolta mieheltä, joka oli
kyllin julkea tullakseen etsimään oikeuttaan... Tosin oli siihen
aikaan Preussissa ollut kaikki ylösalaisin. Valtion perustukset
horjuivat--sentähden saivat rotat vapaasti elämöidä.--Mutta kukapa
saattoi tietää, puhuiko samaisen isän poika kuulevammille
korville?--Laissa oli takaportteja yllin kyllin, jotta jonkun
vastenmielisen henkilön saattoi tehdä oikeudettomaksi, ja sitä hän ei
epäillytkään, ettei siihen olisi ollut hyvää tahtoa.--Niin syvälle oli
hän syöpynyt turvattomuuden tunnelmaansa, että laillinen järjestyskin
näytti hänestä metsänpedolta, joka väijyi häntä nostosillan
korvalla.--Sotilaallisia velvollisuuksiaankaan ei hän enää ajatellut.
Luutnantti Baumgart oli kaatuneiden luettelossa. Miksi siis henkiin
heräämisellään tuottaa herroille virkamiehille tarpeetonta työtä?
Vähät he välittäisivät siitä häntä kiittää.--
Hänen mielestään eivät lähteneet raamatun sanat: »Hänen kätensä olkoon
jokaista vastaan ja jokaisen käsi olkoon häntä vastaan.» Tämän
kirouksen, jonka Hagarin poika oli kerran vienyt mukanaan elämään,
täytyi hänelle muuttua siunaukseksi, niin hän uhotteli.
Viikot kuluivat, hän tuskin sitä huomasi. Päivät pääksytysten istui
hän papereihinsa hautautuneena, ja iltaisin hän kuljeksi puiston
raivaamattomia polkuja pitkin tai kapuili linnanraunioilla.
Ainoastaan yhtä paikkaa hän huolellisesti vältti. Tämä paikka oli
Kissanporras. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää, kun hän vain joutui sen
läheisyyteen, ja hän riensi kiireimmittäin ohi pensaikon, joka sen
peitti taakseen.
Mutta hänessä heräsi palava, kiduttava himo nähdä omin silmin tuo
turmion paikka, eikä tämä himo jättänyt häntä enää rauhaan.
Niin oli sitten eräs ilta syyskuun lopulla, ja ensi kertaa hänen
kotiuduttuaan loisti täysikuu jälleen hopeanhohtoisena taivaalla.
Levotonna hän harppaili pitkin puiston käytäviä. Kuivat lehdet
kahisivat hänen jalkojensa alla, ja syystuuli kohisi kolkosti
pensaissa. Kuten valkoisten elukkain parvet vilisivät kuunsäteet maata
pitkin; mustana, pykäläisenä muurina nousi pensasto hänen edessään
korkeutta kohden.
Silloin--synkän uhmansa puuskassa--hän voitti taikauskoisen kammon,
joka häntä siihen asti oli pidättänyt, ja tunkeutui läpi viidakon,
joka suojaten verhosi polun.
Jyrkkä rinne laskeutui miltei pystysuoraan alas virtaan, jonka
peilipinnan leppäpensaat peittivät melkein kokonaan. Hiljainen lirinä
ja loiske kuului alhaalta.
Rinteen yläreunalta ojentausi jykevä, käsipuulla varustettu hirsi
pitkälle ilmaan. Teline, joka oli kaivettu syvälle maahan, piteli
sitä kiinni rautatangoilla. Samanlainen hirsi ojentautui toiselta
rannalta sitä vastaan, mutta siellä oli se kiinnitetty mahtavaan
tammenkantoon, joka sitä kannatti ja piti tasapainossa. Keskivälillä
ammotti kymmenen tai kahdentoista jalan levyinen kuilu. Niin
ojentuivat hirret molemmilta puolin yli syvyyden kuten kaksi kättä,
jotka ikävöiden kurottuvat toisiansa kohden koskaan ylettymättä
toisiinsa.
Jolleivät ne tosiaankaan olisi konsanaan toisiinsa ylettyneet, olisi
tuho jäänyt tapahtumatta.--Mutta parittajalla ei ole kuunaan ollut
helpompaa tehtävää. Tämänpuolisella hirrellä oli pari lautaa, jotka
niihin kiinnitetyn vaajan avulla vaivattomasti saattoi työntää
sillaksi aukon yli. Olipa saapuvilla käsipuukin, joka nyt nojasi
hirttä vasten, mutta jonka saranoillaan voi kääntää vastapäiseen
suuntaan. Näin oli ollut kaikki oivallisesti varustettu petoksen
helppoa toimeenpanoa varten.
Ikäänkuin ikuisen häpeän muistomerkkinä törrötti tämä laitos mustana
ja hoippuvana sumuisessa kuutamoyössä.
Loiske alhaalla näkymättömässä virrassa koveni. Näytti siltä, kuin
aaltoja vielä tänään kuohuttaisi se pöyristyttävä teko, joka nyt
peittyi tuonen helmaan.
Verkalleen kuin unissaan astui hän portaalle, syvällä allaan
hopeapinta, jonka ylitse näytti säkeniä parvittain vilahtelevan.
Silloin näki hän vaalakan naisolennon, joka oli puristanut hameensa
reisiensä väliin ja seisoi vedessä polviaan myöten. Hän oli Regina,
ja hän huuhtoi pesuvaatteitaan hietasärkän reunalla.
Boleslav rypisti kulmiaan. Että hänen pitikin juuri täällä kohdata
tämä nainen! Mutta toisekseen--kohtuuton ei saanut olla, väistyihän
tyttö hänen tieltään, missä suinkin voi, toden totta ei hänen
tarvinnut paljo kärsiä tämän läsnäolosta.
Puoleksi ajattelematta nojautui hän käsipuuhun ja katseli pesutyttöä.
Tämä ei aavistanut mitään hänen läheisyydestään, vaan seisoi syvään
kumartuneena vettä kohden. Hänen niskansa pingottui, jäntevät kädet
ravistelivat märkiä vaatteita, niin että kimmeltävät pisarat
pirskuivat yltympäri. Tuontuostakin alotti hän saman kaksiäänisen
laulun, jota oli hyräillyt taannoin hautaa luodessaan, ja heitti sen
jälleen kesken saatuaan roiskauksen vettä suuhunsa tai sieraimiinsa.
Kuinka uutterasti hän teki työtään vielä näin iltamyöhällä, jolloin
Boleslav oli luullut hänen aikoja sitten menneen levolle!
Mutta äkkiä ponnahti hän pelästyneenä pystyyn. Boleslavin jalka oli
raapaissut alas pari kivenliuskaretta, jotka olivat pudonneet aivan
tytön eteen.
Epäluuloisena tähysteli tyttö vastapäiselle rannalle. Hänen ensi
ajatuksensa oli ilmeisesti, että joku väijyi häntä ylhäällä
pensastossa.--Vasta sitten johtui hänen mieleensä katsoa ylöspäin
portaalle. Hän päästi hiljaisen huudahduksen.
»Ei sinun tarvitse pelätä, Regina», huusi Boleslav hänelle. »En tee
sinulle mitään.»
Regina ryhtyi jälleen levollisesti työhönsä.
»Kuinka pääset sinne alas?» kysyi Boleslav edelleen.
Regina pyyhkäisi märällä käsivarrellaan kasvojaan »Olen hyvä
kapuamaan», sanoi hän ja vilkui tuokion aikaa ylös Boleslaviin.
»Eikö sinua palele vedessä? Vuodenaika on jo myöhäinen.»
Regina vastasi jotakin, mitä Boleslav ei kuullut. Sitten ei hän
häirinnyt tyttöä enää. Mutta hän oli utelias näkemään, miten tämä
aikoi kiivetä jyrkkää rantatöyrästä myöten.
Niin hän jäi paikalleen ja katseli tyttöä.--Muutaman minuutin kuluttua
kokoili tämä pesuvaatteensa ja nousi virran partaalle. Kuun säteet
taittuivat kehäksi ympäri hänen päätänsä, joka tänään oli miltei
sileäksi kammattu. Näytti kuin hän kantaisi kruunua.
Aralla katseella vilkaisi hän ensin, oliko hänen herransa vielä
ylhäällä, sitten sukelsi hän pensastoon, missä hän kohta näkyi vesa
vesalta, oksa oksalta kapuavan ylöspäin kuin villikissa.
Töyräälle päästyään laski hän hameensa suoraksi ja aikoi vasuineen
mennä tiehensä, mutta Boleslav huusi hänen jälkeensä.
»Miksi teet työtäsi öiseen aikaan?» kysyi hän koettaen näyttää
ystävälliseltä.
»Koskeivät he anna minulle päivällä pahaakaan rauhaa», vastasi tyttö.
»Kyläläisetkö?»
»Niin, herra.»
»Mitä he tekevät sinulle?»
»No, mitä he aina tekevät--heittelevät ja paiskiloivat.»
»Virran ylitse?»
»Niin juuri, herra.»
»Kun sinulle vasta tehdään pahaa, niin tule minua hakemaan.»
Regina ei vastannut.
»Ymmärrätkö?»
Regina risti kätensä ja katsoi häneen rukoillen.
»Mitä nyt?»
»Voi, hyvä herra, älkää ampuko!» sammalsi tyttö.--»Tiedän, että aiotte
ampua. Hän on--tarkotan armollista herraa--hänkin kerran koettanut.
Silloin alkoivat ne joen takana tehdä samoin. Paukkui yhä siellä ja
täällä, kaikkialla--mihin vain päänsä pistikään. Oli aivan ihme, ettei
kehenkään sattunut. Ja jos he vielä lopulta tottuvat aina ottamaan
pyssyt mukaansa, ampuvat he minut muitta mutkitta, missä vain
tapaavat, sillä enhän voi olla saarelta poistumatta.»
Boleslav ei ollut ennen kuullut tytön puhuvan niin kauan ja
järkevästi. Hänestä näytti uudelta ja omituiselta, että tämän matalan,
villien kiharain ympäröimän otsan takana saattoi asua tyynesti
harkitsevia ajatuksia.
»Olet oikeassa, Regina», vastasi hän. »Jo sinunkaan tähtesi en saa
heitä ärsyttää.»
Hän näki kuun valossa, kuinka tytön kasvoille lehahti tumma punastus.
»Minun tähteni, herra?» sammalsi Regina. »En tiedä, mitä tarkotatte?»
»Hyvä, hyvä», vastasi Boleslav torjuen. »Mutta mitä aioinkaan kysyä,
Regina,--oletko tyytyväinen palveluspaikkaasi? Puuttuuko sinulta
mitään?»
Tyttö tuijotti häneen vaieten.
»Sinun ei pidä panna pahaksesi, Regina, vaikka olisinkin ynseä sinua
kohtaan. Minulla on huolia pääni täynnä ja elän mieluimmin yksikseni.
Älä siis luule, että olen sinulle vihainen, vaikken sinua
puhuttelisikaan.»----
Reginan silmät sumentuivat. Hänen kätensä hapuilivat portaan käsipuuta
kohden ikäänkuin tukea etsien. Seuraavana hetkenä hän pyörähti
ympäri--ja jättäen vasunsa niille hyvilleen livisti hän tiehensä kuin
minkäkin hirmuhengetärten hosumana.
»Omituinen olento», mutisi Boleslav katsoen hänen jälkeensä. »Minun
täytyy olla lempeämpi häntä kohtaan. Hän ansaitsee sen.»
Sitten nojautui hän käsipuuhun ja katseli alas veteen, jonka
hopeaiseen pohjaan ilmestyi kokonainen puutarha, täytenään liljoja ja
punaruusuja.