Hän mietti miettimistään, mutta muisti petti.
Nurmikko, jolla hän oli löytänyt vieraan naisen, lepäsi hänen edessään
kirkkaasti valaistuna kuin päivällä. Paikka, jossa nainen oli alkanut
kaivaa hautaa, näytti kammottavan mustalta kasteessa kimaltelevan
nurmikon keskellä.
Olisipa hän kuopannut ruumiin tänne maahan ja sitten lähtenyt
tiehensä--kenties olisi vielä hänen onnensa puhjennut kukkaan jossakin
toisessa maailman ääressä.
Mutta nyt oli se myöhäistä.--Nyt täytyi kestää,--täytyi päättää uhman
työ, joka tänään oli niin synkästi alkanut.--
Yksin--ja ypö yksin loppuun saakka.
Ikinä ei hän enää saisi yhtään ystävää, ikinä ei hän enää voisi
levollisesti katsoa kenenkään ihmisen silmiin, kun toveritkin olivat
kauhuissaan kääntyneet hänestä pois.
Kauhuissaan, kuten lemmittykin oli tehnyt, sillä nyt hän ymmärsi,
miksi Helena oli hänen edessään piilottunut ja häntä paennut.
Häneltä oli mennyttä kaikki, mikä ihmissydämiä yhdistää ilossa ja
surussa, mennyttä rakkaus, toivo ja armeliaisuuskin. Ypö yksin hän
oli, seuralaisina vain häpeä ja viha.
Kasvot peitettyinä käsiin hoippui hän nurmikkokentän poikki
puutarhurin majaa kohden. Yhtäkkiä--pensaikon reunassa--sysäsi hän
jalallaan jotakin pehmeää, pyöreähköä, joka sulki häneltä tien.
Siinä oli naisruumis, joka, pää peittyneenä pensaaseen, makasi maassa
pitkin pituuttaan.
Regina--tosiaankin--Regina.
»Mitä täällä teet? Nouse pois!»
Ei ääntä--ei liikahdustakaan.
Missä olikaan hän nähnyt tytön viimeksi? Aivan oikein--alhaalla
hautuumaan portilla, kun pyssynsuu------ja tuokiossa oli hirveän
hetken kuva ilmielävänä hänen sielunsa silmien edessä.
Hänen tähtensä oli tyttö syössyt murhaajan kimppuun, hänen tähtensä
uhmannut kuolemaa, joka schrandenilaisten taholta uhkasi.
Ja kuinka hän oli pelastajansa palkinnut?
Huoletonna hän oli mennyt hänen ohitsensa, jättänyt hänet alttiiksi
verenhimoiselle joukolle ajattelematta hiventäkään hänen pelastustaan.
Ja vaikka kohta hän olikin halveksittavin olento maailmassa, _tätä_
hän ei ansainnut, totisesti ei tätä.
»Regina--herää!»
Boleslav kumartui ja nosti häntä pystyyn, mutta hervotonna ja elotonna
vaipui pää takaisin pensaaseen.--Hän huomasi verta sormissaan. Tytön
tukka oli kostea ja vanukkeissa.
Mitä, oliko hän kuollut? Ei, ei suinkaan, hän ei voinut, ei
saanut!------Uhrautunut hänen, Boleslavin tähden--hänen
uhraamansa--sehän merkitsi omaa syyllisyyttä perityn lisäksi.--Ja olla
velassa tälle olennolle--mikä häpeällinen ajatus!
»Tytön täytyy jäädä eloon, jotta saan maksaa hänen palkkansa»,
ajatteli Boleslav.
Äkkiä hän repäisi paidan kahtia tytön rinnalta ja painoi korvansa
hänen viileää, täytelästä poveaan vasten.
Luojan kiitos--sydän sykki vielä!
Ja noustuaan jälleen pystyyn näki hän tytön avointen silmien suurina
ja ilmeettöminä tuijottavan häntä kohden.
Pelästyneenä, ikäänkuin pahanteosta keksittynä, pudotti hän pään
käsivarsiltaan.
Tyttö retkahti paikalleen ja voihkasi hiljaa. Oksien kosketus teki
hänelle kipeää, mutta samalla hän tuli täysin tuntoihinsa. Hän nousi
kyynäskolkkasilleen ja katsoi äänetönnä, kysyen Boleslaviin.
»Nouse ylös, Regina», sanoi Boleslav.
Hänen äänensä sai Reginan vavahtamaan. Tyttö koetti vääntäytyä
pystyyn--mutta vaipui voimatonna takaisin... »Anna minun levätä»,
anoi hänen arasti rukoileva katseensa.
»Nouse ylös, minä autan sinua.»
»_Täytyykö_ minun mennä?» kysyi tyttö, torjuen pois Boleslavin käsiä.
Pelko ja tuska vääristivät noita veren tahraamia, villinkauniita
kasvoja.
»Tahtoisit siis jäädä luokseni?»
»Oi, herra--mitä kysytte?»
»Mutta sinun olisi paha olla täällä.»
»Oi ei, herra. Armollinen herra löi minua joka päivä. Olen tottunut
siihen--»
»Mutta muualla maailmassa kohdellaan sinua paremmin.»
»Missä muualla?»--Uudelleen herännyt pelko kuvastui tytön kasvoilla.
»Missä vaan--hyvä isä!--Sellainen tyttö kuin sinä, joka on ahkera ja
nöyrä ja jolla on vahvat jäsenet--»
Regina puisti kiihkeästi päätään. »En menisi kauas, herra. Jos ajatte
minut pois, heittäydyn ojaan ja kuolen nälkään.»
Boleslavin katse sai lempeämmän ilmeen.
»Kuinka kehno ja typerä ja halveksittava tyttö onkin, on hän kuitenkin
koko Luojan luomassa maailmassa ainoa, joka tahtoo jäädä minun
luokseni,» ajatteli Boleslav. »Hän on halveksittu, hyljitty, ihmisten
ilmoilta karkotettu kuten minäkin; hän kantaa samaa kirousta kuin
minäkin.--Miksi siis ajaisin hänet kynnykseltäni?»