Miehet, jotka hautakappelissa olivat toimittaneet haudankaivajan
tehtävää, paljastivat päänsä ja lukivat hiljaisen rukouksen.--
Viimeinen soihtu putosi loppuunpalaneena renkaasta, johon oli ollut
kiinnitettynä, ja kiilui vielä sammuessaan sileällä paasilattialla,
heijastellen veripunaista hohdettaan rukoilevain miesten synkille
kasvoille.
Sitten he sulkivat kappelin huolimatta edes tähystellä, oliko Boleslav
saapuvilla.
Hän seisoi eräässä nurkassa, kädet silmillä, ja ajatteli rajulla
uhmalla sitä, mikä häntä odotti.
Poistuvat askelet herättivät hänet. Äänetönnä seurasi hän ystäviään
heittäen jälkeensä kiinni kappelin ristikko-oven, joka äsken oli
täytynyt murtaa auki.
Kuu oli pilkahtanut näkyviin pilvien alta ja heitteli helakkaa
hohdettaan kummuille ja risteille, jotka seisoivat riveissä kuten
sotajoukko valmiina taisteluun.
»Tahdotteko te jatkaa ajometsästystä?» sanoi Boleslav hiljaa
katsellessaan hautoja katkerasti, vihamielisesti hymyillen.
Portilla saavutti hän ystävänsä. Siellä yhtyivät he vartioihin, joilla
ei enää ollut mitään vartioitavaa, sillä paitsi muutamia akkoja ja
ukkoja, jotka seisoskelivat aidan vierustalla lörpötellen ja
naureskellen, ei tiellä ollut näkyvissä yhtään elävää olentoa.
Kauempaa pellolta kuului suuren joukkion melua; se ei näyttänyt
vieläkään ajoaan päättäneen.
»Herra armahtakoon häntä, jos he saavat hänet kiinni!» sanoi Karl
Engelbert ja pani hyväntahtoisesti kätensä ristiin.
Sitten astui parisen ystävää, Peter Negenthin etumaisena, hänen
luoksensa ja he puhelivat hiljaa ja innokkaasti hänen kanssansa.
Boleslav, ajatuksiinsa vaipuneena, ei vieläkään huomannut mitään siitä
painostavasta, onnettomuutta ennustavasta mielialasta, joka yhä
tiukemmalle kutoutui hänen ympärilleen; hän tuskin pani merkille,
kuinka hän kylän läpi kulkiessaan yhä uudelleen jäi yksin, vaikkakin
hän oli astunut milloin yhden, milloin toisen rinnalle.
Hänen tehtävänsä ensi osa oli nyt suoritettu. Hänen isänsä oli
lepopaikassa, joka hänelle oikeudella oli tuleva, mutta varsinainen
tehtävä oli vasta nyt alkava. Vuoren korkuisena kohosi se hänen
edessään. Hänen täytyi herättää hävitetyt rauniot uuteen eloon,
muuttaa ahottuneet pellot, joilla ainoastaan maahumala ja kanervikko
rehotti, kultaiseksi tähkäpäiden mereksi, hankkia rappeutuneelle
maatilalle uutta loistoa, voittaa tahratulle nimelle uutta
kunniaa.--Sitten määränsä saavutettuaan saattoi hän astua armaansa
kasvojen eteen, joihin hän ei nyt häpeänsä tunnossa rohjennut
katsettaan luoda, astua näiden valoisain, siveäin, neitseellisten
kasvojen eteen ja huutaa hänelle: »Olenko sovittanut häpeän? Olenko
jälleen arvoisesi?»--Tämä kaikki odotti häntä, tämän kaiken
voittaakseen tahtoi hän taistella, kynsin hampain ponnistella.
Näytti melkein mielettömältä niin tavattomia tavotella--mutta eivätkö
hänellä olleet ystävänsä mukanaan?--Eivätkö he olleet jo tänään
auttaneet häntä miltei mahdottomia suorittamaan? Eivätkö he tulisi
edelleenkin, valalleen uskollisina, auttamaan häntä neuvoin ja
toimin--eivätkö he tulisi esimerkillään vähitellen päästämään hänet
niistä kiroista, jotka hänet nyt vielä erottivat kaikista ihmisistä,
ja auttamaan painaessa unhoon sitä, mitä isä oli heitä vastaan
rikkonut?--
Yhä korkeammalle kohosi hänen luottamuksensa, yhä syvemmälle vaipui
hän unelmiinsa.--
Kylän halki vievä tie oli kuljettu, oli saavuttu nostosillalle, jonka
suojassa häkkirattaat seisoivat. Hevoset olivat kytketyt häkkeihin
kuten seimen ääreen ja kurkottelivat huulillaan heiniä puolapuiden
välitse.
Hetkeäkään vitkastelematta ystävät astuivat niiden luo ja ryhtyivät
valjastamaan.
Silloin Boleslav heräsi säpsähtäen unelmistaan.
»Mitä tämä merkitsee?» huudahti hän. »Aiotteko kenties lähteä?--Onhan
minun teitä kiitettävä, pyydettävä teidän neuvoanne.»
Äänettömyys.
»Ettekö ainakin suo minulle sitä iloa, että saan teitä kestitä
viinilasilla, nyt kun kaikki on onnellisesti suoritettu.»
Silloin asettui Peter Negenthin rehevänä hänen eteensä, vetäisi
nyrkkinsä pois siteestään ja sanoi hampaidensa raosta:
»Ennen tahdomme kuolla janoon, ennenkuin otamme sinulta
vesipisarankaan.»
Boleslav hoippui taaksepäin, ikäänkuin nyrkki olisi iskenyt häntä
vasten kasvoja.
Hänestä oli ikäänkuin maailma alkaisi horjua.
Silloin astui Karl Engelbert murisevasta joukosta esiin ja sanoi:
»On hyvin ikävää, Baumgart--sanon sinua Baumgartiksi, jolla nimellä
olemme sinut aina tähän hetkeen asti tunteneet--tarkotan, on hyvin
ikävää että olet tällä kömpelöllä tavalla saanut tietää, millainen
oikeastaan on mielialamme. Olisit aivan huoletta voinut pitää kitasi
kiinni, Negenthin... Mutta kun se kerran on sanottu, saat tietää
kaiken.------Olet lähettänyt meille kutsun, ja me olemme
saapuneet.--Tosin kyllä arveli yksi ja toinen, ettei se olisi
välttämätöntä, koska olet meille esiintynyt valenimellä, mutta me
toiset sanoimme, että olipa nimesi Baumgart tai--no, saman tekevä
mikä--se vala, jonka vannoimme keskenämme ensimäisen taistelun
edellä--Dannigkowin kirkossa--sitoo meidät--eikä meillä ole halua
tulla valapatoiksi. Siksi olemme täällä--voit hyvin käsittää, ettemme
tulleet mielellämme, sillä olemme sentään kunniallisia poikia eikä
meitä laisinkaan haluta--askarrella jollekin ... no, lyhyesti paras,
jos palatessamme ihmiset sylkevät vasten kasvojamme, täytyy meidän se
tyynesti pitää hyvänämme, sillä heillä on siihen täysi oikeus.»
»Miksette ole tätä minulle ennen sanoneet?» sammalsi Boleslav. »Miksi
olette saaneet aikaan, että nyt seison edessänne--kuin mikäkin--mikäkin
--hahahaa--jos tahdotte sylkeä vasten kasvojani ... totisesti täytyy
minun se pitää hyvänäni.»
»Et tarvitse ollenkaan pahotella meidän tähtemme,» vastasi Engelbert.
»Sinulla on omassa onnettomuudessasi kylliksi kantamista, mutta nyt,
kun olemme täyttäneet velvollisuutemme--tyynesti ja murisematta, se
täytyy sinun myöntää--mitä sen ohella olemme ajatelleet, on meidän
asiamme--nyt tahdon sinua toverieni puolesta--ja jossakin määrin
myös--no, saman tekevä--lyhyesti, tahdon sinua pyytää vapauttamaan
meidät valasta, jonka sinulle olemme vannoneet, kuten sinutkin
kernaasti vapautamme valastasi. Voit tietysti tehdä kuten haluat--mutta
jollet tahdo--täytyy meidän ennemmin tai myöhemmin--poistua mailta
halmeilta, jottei kansa----»
»Herkeä!» huusi Boleslav peläten kuin kuolemaa jokaista sanaa, joka
vielä saattoi tulla näiltä huulilta. »Toivonne on täytetty, ennenkuin
olette sen lausuneetkaan, sillä olisinpa todellakin häväistykseni
ansainnut, jos vielä kuunaan pyytäisin apuanne.--En sano teille
»suurta kiitostakaan».--Jumala palkitkoon teille kaiken hyvän--ja
älköön kostako teille sitä, että minun täytyy nyt näin--näin seisoa
edessänne--mieluummin olisin heittänyt ruumiin virtaan ja itse
hypännyt perästä--mutta oli miten oli ... älkäämme puhuko siitä enää.
Saanko auttaa teitä valjastamisessa, kun en muuten voi tehdä mitään
hyväksenne?»
»Äläkä huoli», sanoi Engelbert ja hänen äänensä heltyi. »Koskeehan se
meidänkin syvimpään sydämeemme ... olet meille yhtä rakas kuin olet
aina ollut--mutta käsitäthän----»
»Käsitän kaiken, hyvä Engelbert--ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä.»
»Voi siis hyvin.»
»Samoin te.»
Hevoset olivat valjastetut. Kaikki oli valmiina lähtöä varten.
Nojaten muuria vasten tuijotti Boleslav miehiin heidän noustessaan
rattaille.
Istuimellaan kääntyi Engelbert vielä kerran häneen päin: »Ja älä
unhota--Reginaa», sanoi hän, »jos hän nimittäin pääsee hengissä.
Hänelle olet kiitollisuuden velassa, et meille.»
»Hyvä on», vastasi Boleslav, ymmärtämättä sanojen tarkotusta.
»Hyvästi siis!»
»Niin, hyvästi, ja onnellista matkaa!»
Piiskat läjähtivät--jyristen vierivät pyörät nostosillan jykeväin
palkkien ylitse.--Kuten hopeakehän ympäröimät haamut katosivat rattaat
kuutamoon.
Hän oli yksin.----Hän oli yksinäisempi kuin ikinä kukaan ihmislapsi
Jumalan avarassa maailmassa.
Mihin nyt?
Väsynein askelin laahusti hän rinnettä ylöspäin. Maata peittävä
vesakko kiertyi kahisten hänen jalkoihinsa.--Kastepisarat välkkyivät
vesoissa hänen edellään. Ikäänkuin musta hirviö, valmiina syöksymään
hänen päällensä ja musertamaan hänet jättiläisröykkiöihinsä,
odottivat häntä kukkulalla linnanrauniot, ja ikkunanreikien lävitse
kajasti kuunhohde, jotta ne näyttivät häneen katselevilta aavemaisilta
silmiltä.
Ajattelematta mitään hiipi hän tornin ohitse.
Äkillinen uupumus painoi lyijynraskaana hänen jäseniään. Kunpa voisi
nukkua--eikä herätä milloinkaan!