Seuraavana päivänä hämmästytti Schrandenin kylää odottamaton vierailu,
joka sai juhlatuulella olevat kyläläiset aivan kuin puusta putoamaan.
Kello oli viiden korvilla iltapäivällä, kun kylänraittia ajoivat
kahdet häkkirattaat, joilla kummallakin oli viisi kuusi istujaa,
nuoria miehiä jääkärin takit yllä, kenttälakit päässä, pyssyt olalla
leveistä hihnoista riippumassa.
Etumaisilla rattailla istui sen lisäksi naishenkilö, joka, samassa
kuin hevoset kääntyivät kirkkomäelle, hyppäsi huimalla loikkauksella
häkin ylitse ja loittoni linnaa kohden.--
Jokainen schrandenilainen tunsi hänet jo ensi silmäyksellä
paroonivainajan lemmityksi, mutta yleinen hämmästys oli niin suuri,
ettei kenenkään päähän pistänyt ajaa häntä takaa.
»Mustan Kotkan» ravintolan edessä pysähtyivät rattaat. Ikkunat
temmattiin auki, ja ennenkuin vieraat olivat vielä ehtineet nousta
jalkeille, remahti sekava tervehdysmelu heitä vastaan.
»Heiden pojat--eläköön--Heiden pojat», kirkui Felix Merckel, joka oli
yhdessä Sellenthinin eskadroonaan kuuluvain toverien kera ollut
monissa otteluissa, ja heilutti ikkunasta heitä vastaan vaahtoavaa
oluthaarikkaansa.
Hänen isänsä avasi ripeästi oven herrashuoneeseen, jossa sai juoda
ainoastaan viiniä, sillä olihan toivoa, että hyvinvoivain talollisten
pojat tosiaankin pistäisivät viiniksi.
Mutta näillä ei ollut innokkaaseen tulotervehdykseen muuta vastausta
kuin synkkä, miltei vihamielinen äänettömyys. Katsomattakaan meluajiin
vetivät he häkeistä esiin kaikenlaisia työkaluja--sahoja, kirveitä ja
lapioita--ja alkoivat riisua hevosiaan.
Schrandenilaiset ällistyivät.
»Lempo soikoon--mikä on tukkinut kurkkunne?» huusi Felix Merckel
ikkunasta. »Ja mihin olette jättäneet ihmeotuksenne, luutnantti
Baumgartin?»
Ei vieläkään mitään vastausta.
Schrandenilaiset alkoivat luulla, että vieraat aikoivat tehdä heistä
pilaa, ja purskahtivat remajavaan nauruun.
Silloin astui Karl Engelbert, joka esiintyi joukon johtajana, ikkunan
alle, mistä leveähartiainen Felix Merckel nojasi ulos, tervehti häntä
puolisotilaallisesti ja sanoi: »Luvalla sanoen, herra luutnantti, emme
ole tulleet juhlimaan emmekä muuten huvittelemaan--olemme
hautajaisväkeä.»
»Täällä Schrandenissa ei haudata ketään», huusi Felix Merckel yhä
nauraen, mutta hänen kasvonsa venähtivät huomattavasti pitemmiksi.
»Luvalla sanoen, herra luutnantti--meidät on kutsuttu hautajaisiin.»
»Kuka on kutsunut?»
»Entinen luutnanttimme Baumgart.»
»Pöllö--luutnantti Baumgart ei ole täällä--teidänhän juuri oli tuotava
hänet mukananne.»
»Luvalla sanoen, herra luutnantti, hän on jo täällä.»
»Missä se mies sitte piilee?»
»Taidatte tuntea hänet ainoastaan synnyinnimeltään. Herra von
Schranden oli hän ennen----»
Savinen haarikka putosi Felix Merckelin kädestä murskaksi nuoren
Engelbertin eteen. Olut pirskui korkealle hänen jaloilleen.----
Sisällä vierashuoneessa nousi kova meteli, ikäänkuin hankittaisiin
tappelua, sitten paiskattiin ikkuna jyrähtäen kiinni, ja kun Johann
Radtke janonsa ahdistamana aikoi astua portailta ravintolan eteiseen,
lennähti ovi kiinni aivan hänen nenänsä edessä.
»Niinhän meidät täällä ajetaan ovelta takaisin kuin mitkäkin
retkaleet»--murisi Peter Negenthin synkkänä puristaen siteissä olevan
kätensä nyrkkiin.
»Haluatko tulla valapatoksi?» kysyi Engelbert hiljaa astuen hänen
eteensä. »Jos haluat, niin käänny takaisin. Mitä meiltä
vaadittaneekin, lurjus se, joka unhottaa Dannigkowin kirkon.»
»Ja kenen kurkkua kuivaa, särpiköön siikojen uimavettä,» lisäsi Johann
Radtke huoaten.
Engelbert heitti pyssyn olalleen. »Rattaat menkööt edellä!» komensi
hän.--»Eteenpäin, mars!»--Kulkue järjestyi ja marssi linnaa kohden.
Jälestä tallusteli joukko kyläläisiä, jotka kunnioitus pyssyjä kohtaan
piti loitolla.
Sillalla seisoi Boleslav heitä vastassa.
Riemastuneena hän syöksähti ystäviänsä vastaan--saaden tuskin
kiitollisuuden huudahdusta huuliltaan.
Engelbert ojensi äänetönnä hänelle kätensä. Mutta kun Boleslav tahtoi
häntä syleillä, vältti hän sen.
Mielenliikutuksessaan ei Boleslav sitä huomannut. »Tiesin kyllä, että
tulisitte», sammalsi hän. »Tiesinhän että minulla on vielä
ystäviäkin--ettei minua ole aivan turvattomaksi jätetty näiden susien
kitaan.»
Kukaan ei hänelle vastannut.
Jäykkinä ja äänettöminä kuin muuri seisoivat he rivissään, katseet
vain arastellen harhailivat hänen ohitsensa.
Engelbert katkaisi ensiksi äänettömyyden.
»Olet kutsunut--olemme täällä--mutta aikamme on vähissä--sano, mitä
meidän on tekeminen.»
Silmänräpäyksen Boleslav mahtoi kummastella, kun häntä näin jyrkän
lyhyesti puhutteli se, joka hänelle aina oli ollut rakkain kaikista
tovereista, mutta kuinka hän heitä olisi voinut epäillä?
Olivathan he saapuneet!
Ja sekaisin, sikin sokin syöksähtelevin sanoin kertoi hän heille,
kuinka häväistys, jonka schrandenilaiset olivat aikoneet tehdä hänen
isälleen, oli nyt purkaantunut hänen ylitsensä, ja mitä hän nyt oli
päättänyt tehdä ystävien avulla.
Sillävälin tuijotti muutaman soraläjän takaa häntä kohden leimuava
silmäpari, sillävälin värisi ja vavahteli naisolento, joka siellä
istui keräksi kyyristyneenä.
»He ovat täällä--he ovat jo kylässä!» oli hän huutanut hätäisellä
riemulla häntä kohden syösten kuin mikäkin harhahenki linnanpihan
poikki.
Ensi näkemällä oli Boleslav pitänyt häntä vieraana. Hänellä oli,
heleänvärinen karttuunihame, yönuttu höllästi kiedottuna aaltoilevan
poven ympäri ja kirjava huivi solmittuna leuan alitse
talonpoikaistyttöjen tapaan.
»Nämä ovat he antaneet ylleni», lisäsi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen
huomattuaan toisen kummastuneen katseen.
Boleslav ei ajatellut häntä enempää. Sitten odottaessaan sillalla
ystäviään hän näki tytön hiiviskelevän raunioiden välissä. Huivi oli
solunut niskaan--aivan valtoinaan valui musta tukka päivänpaahtamille
kasvoille.--Ikäänkuin mieletön nauroi tyttö yksikseen.
Silloin hävetti Boleslavia, että hänen oli täytynyt näyttää tämä
nainen ystävilleen, ja hän aikoi heti antaa tytölle lähtöpassit,
jottei hän enää joutuisi heidän näkyvilleen.
»Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän.
Tyttö hätkähti. »En mitään, herra», vastasi hän kääntäen katuvana
silmänsä maahan.
»Miksi nauroit?»
»Minäkö, herra?» sammalsi hän. »Olen vain iloinen.»
»Miksi?»
»Koska olen jälleen täällä.»
Oh--tuo kurja olento!
Mikä hänet kiinnittikään tähän maalipaikkaan, joka tarjosi hänelle
vain häpeää ja puutetta ja jossa hän tästedes oli alttiina
kaksinkertaiselle kurjuudelle?
Boleslav oli kuullut kerrottavan kotikissoista, jotka, kun asukkaat
jättivät autioksi talon, johon ne olivat kotiutuneet, mieluummin
kuolivat siellä nälkään kuin läksivät isäntäväkensä mukana muille
maille.
Mitähän, jos tätäkään kissalajia ei voinut ajaa tiehensä!
Tällä hetkellä olisi ollut julmaa antaa hänelle karkotuskäskyä. Sai
jäädä siis huomiseen, kunhan vain oli poissa näkyvistä.
»Korjaa luusi», käski hän, »ja älä tule minun äläkä vieraitten
nähtäviin.»
Silloin oli tyttö nöyrästi painanut päänsä alas ja kadonnut soraläjän
taakse. Siellä kyyrötti hän nyt vavisten pelosta, että hänet
huomataan.----
Boleslav oli lopettanut.
Engelbert vaihtoi neuvottelevan silmäyksen toveriensa kanssa; sitten
hän sanoi: »Olemme tuoneet tarpeelliset työkalut mukanamme--jos annat
meille lautoja, teemme tuotapikaa kirstun.»
»Tosin siitä ei tule mitään ritarillista ruumiskirstua,» lisäsi Peter
Negenthin karkeasti hymyillen.
Engelbert heitti häneen nuhtelevan katseen. Pieni joukko kuiskutteli
ja nurisi.
Iloisessa luottamuksessaan ei Boleslav nähnyt eikä kuullut siitä
mitään. »Muistattehan vielä», huudahti hän, »kirstun, jonka pimeässä
teimme nuorelle Dohnan kreiville? Kaksi tuntia meiltä siihen meni,
emmekä nähneet kättä silmiemme edessä.»
Mutta hänen muistelmansa eivät herättäneet mitään vastakaikua.
»Joku jääköön hevosten luo», sanoi Engelbert, »me muut etsimme
lautoja. Iltaan mennessä täytyy kaiken olla valmiina.»
Boleslav, huolissaan siitä, mitä voisi tehdä ystävilleen mieliksi,
ajatteli viinivarastoa, jonka oli löytänyt kellarista tulelta
säilyneenä.--Siellä oli myös talon ruokavarasto, hieman leipää ja
savustettua lihaa, valitettavasti aivan liian vähän, jotta niillä
olisi voinut ystäviä kestitä.
»Syötävää ei meillä ole juuri mitään», sanoi hän, »mutta ettekö tahdo
ainakin ottaa siemausta viiniä, ennenkuin ryhdytte työhön?»
Vieraat vaikenivat synkän näköisinä.
»Älä huoli», tuumi Engelbert keveähköllä äänensävyllä. »Viini
raukaisee ruumista ... työllä on kiire.»
Ja hän kumartui tarkastellen kopeloimaan muuatta hiiltynyttä lautaa,
jollaisia virui hajallaan raunioiden välissä.
»Tämä menee mukiin», sanoi hän, »mutta älkää sahatko hiiltynyttä pois,
se saa käydä maalista.»
Ja hän meni Boleslavin seuraamana edelleen valitakseen vielä pari
kolme lautaa.
Silloin vilahti heidän edestään maasta pystyyn jotakin heleänväristä,
joka oli samassa kadonnut lähimmän muurin taakse.
Boleslav puristi kätensä nyrkkiin. Hän oli tuntenut Reginan.
»Anteeksi», sanoi hän, »etten voinut teille lähettää parempaa
sanantuojaa, mutta minulla ei ole ketään muuta saatavissa.»
Engelbert tahtoi puhua, mutta hänen kielensä oli aivan kuin sidottu.
»Ja sinun on hänet täytynyt ensin pukeakin?»
»Niin», sanoi Engelbert, jonka puheliaisuus pääsi valloilleen.
»Tapasin hänet puolikuolleena ja revityin vaattein makaamassa oven
edessä, kun yöllä nousin ja menin katsomaan, mitä koirat haukkuivat.»
»Kuinka? Oliko se jo yöllä?»
»Kahden aikaan aamulla.--Tämä lauta tässä on hyvä--sen voitte
ottaa.--Hän oli kulkenut viisi peninkulmaa seitsemässä tunnissa.--En
ikinäni olisi sitä pitänyt mahdollisena.--Hän makasi kuin mikäkin
ammuttu saukko--niin jäykkänä ja kiiltävänä--ja haukkoen henkeään--ja
paperipalaasi puristi hän käsissään. Hän tahtoi nousta, mutta painui
paikoilleen--ja silloin noudin viinaa ja hieroin sillä hänen
ohimoitaan ja annoin hänelle------»
Joku tovereista, joka oli häntä seurannut, katsoi häneen kummissaan.
Hän pelästyi ja pysähtyi keskelle lausetta.------
Seuraavina tunteina kuulivat schrandenilaiset, jotka raivoissaan ja
hämmästyneinä juoksentelivat pitkin virran rantaa, linnansaarelta
ahkeraa vasaroimista ja sahaamista ja kalkutusta, joka ei näyttänyt
merkitsevän mitään hyvää.--
Näinkö siis heidän kauneimmat suunnitelmansa raukesivat tyhjiin?
Ei kestänyt kauan, ennenkuin näyttäytyi vanha Hackelberg olallaan
pyssy, jota hän tavallisesti piti lantatunkioon haudattuna. Hän näet
pelkäsi, että se häneltä jälleen viedään, kuten kerran oli tapahtunut,
kun hän torilla huvittelihe ampumalla yölepakoita, jotka hänen
vakuutuksensa mukaan selvällä päivälläkin lensivät parvittain hänen
perästään. Tällä samaisella kelpo pyssyllä oli hän aikaisemmin joka yö
harjottanut salametsästystä, mutta sitten kun pettämättömän käden oli
juopottelu muuttanut heikoksi ja vapisevaksi, oli tämä hupainen
ammatti täytynyt jättää sikseen. Vain silloin tällöin, kun hän oli
juonut oikein rennosti, valtasi yhtäkkiä ihanien metsästysretkien
muisto hänen mielensä. Silloin hän hoiperteli piilopaikkaansa, kaivoi
pyssyn kätköstään ja ampui ilmasta ensimäisen pääskysen, joka
livertäen vilahti ohitse.
Lavertelevalla puheliaisuudella, joka hänelle oli ominainen, alkoi
hänkin pauhata.
»Schrandenilaiset, kunnia kutsuu--aseihin pettureita vastaan!--Olen
onneton isä--lapseni on hän minulta ryöstänyt--ammun hänet
kuoliaaksi--mokoman koiran.»
»Mutta hänhän on jo kuollut», tuumi joku.
»Onko hän jo kuollut?--Ei haittaa mitään--sikiö on hänkin ammuttava
kuoliaaksi--kaikki ovat he ammuttavat kuoliaiksi.»
Sillävälin juoksenteli Felix Merckel vierashuoneessa edestakaisin kuin
haavotettu karju.--Hän tunsi kylliksi Heiden pojat tietääkseen, että
jos heidät ärsytettiin tai heidän kimppuunsa hyökättiin, eivät he
tunteneet mitään rajoja. Välttämätönnä seurauksena täytyi olla
verenvuodatus, jollaista ei aavistanut kukaan niistä, jotka ulkona
räyhäsivät.--Ja silloin--mitä silloin? Eikö loukatun lain koura
silloin tarttuisi ensiksi häneen, luonnolliseen johtajaan?
Mutta toiselta puolen--pitikö tälle luikkarille, joka oli uskaltanut
väärällä nimellä hiipiä toverien luottamukseen, vieläpä puijata
luutnantin valtakirjan--miehelle, joka nyt kaksin kerroin ansaitsi
jokaisen urhoollisen, kunniakkaan sotilaan vihan ja inhon, pitikö
hänelle suoda tämä voitonriemu?
Herra Merckel vanhemmalla oli sillävälin muita huolia.
Hänestä oli erittäin moitittavaa, että niin suuri määrä jaloa
suuttumusta laukaistiin turhan tähden tyhjään ilmaan, ja hän päätti
tehdä lopun tästä vallattomuudesta.
Hän astui talon portaille ja huusi hänelle ominaisella isällisellä
hyväntahtoisuudellaan alhaalle joukkoon: »Piirinne esimiehenä, rakkaat
lapset, en saata sallia, että julkisella paikalla pidätte tuollaista
meteliä.--Etsikää kauniisti suljettu huone, lapset--siellä saatte
elämöidä kuinka paljon tahdotte.»
Että »suljetulla huoneella» tarkotettiin vain »Mustan Kotkan»
kapakkaa, oli jokaiselle selvänä, ja viittä minuuttia myöhemmin oli
väkijuomien nauttiminen jo saanut vauhdin semmoisen, ettei paremmasta
apua.
Felix oli nojannut pörröisen päänsä käsiinsä ja tuijotti synkän
raivoisasti eteensä.
Ei kukaan preussilainen isänmaan ystävä, vielä vähemmän mies, joka
kantoi miekkaa, saanut sallia sellaisen tekosen tapahtuvan, ennen
kuolla--ennen--