»Mitä, herra? Te kannatte nostoväen kunniamerkkiä lakissanne ja
kieltäydytte------»
Vieraan äkillinen tarttuminen laukkuunsa sai hänet vaikenemaan.
Samassa hengenvedossa hän näki kaksipiippuisen ratsupistoolin
välähtävän vieraan kädessä, näki hänen hypähtävän pystyyn ja katsoi
peräytyen kalpeihin, uhkaaviin kasvoihin, jotka hän hyvin tunsi, mutta
joista ei kuitenkaan ollut konsanaan leimahdellut tällaisia salamoita
häntä kohden.
Hän käsitti heti: hänen vastassaan seisoi mies, joka oli valmis mihin
tahansa.
»Katso minua, Felix Merckel», sanoi entinen ystävä, »niin käsität,
ettei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Jos sinä tai joku
teikäläisistä uskaltaa tulla liian lähelle minua, niin olkaa varmat,
että sinut tai ensimäisen, joka tulee, ammun kuoliaaksi kuin koiran.»
Felix Merckel oli äkkiä malttanut mielensä.
»Ah, herra parooni!» sanoi hän syvään kumartaen. »Sitten tosiaankaan
en ihmettele, ettei Preussin----»
Pistoolin kaksoishanan kaksinkertainen naksahdus pani hänet
vaikenemaan.
»Vielä kerran, ole varoillasi, Felix Merckel; olen upseeri kuten
sinäkin.»
Tämä uudistettu varotus teki vaikutuksensa.
»Ainakaan en tahdo häiritä!» sanoi Felix herra kumartaen toistamiseen
ja mennen takaisin paikalleen, jolloin kannukset hänen saappaissaan
kilisivät hiljemmin.
Schrandenilaiset istuivat nenät yhdessä, ja kohta astui vanha Merckel
huoneeseen. Hänen ylen lihavat, sileäksi ajellut kasvonsa säteilivät
hyvinvointia ja hyväntahtoisuutta. Huolellisen arvokkaana kuten kylän
patriarkan sopi, kulki hän laseilla ja pulloilla täytetyn
tarjoilupöydän ohitse. Rasvasta kiiltävillä atlasliiveillä riippuivat
paksut, hopeaiset kellonperät, joiden kahta vitjaa alhaalta yhdisti
kultainen maurilaispää ja joissa riippui merenkullasta tehty sydän.
»Herrako on halunnut minua puhutella?» kysyi hän syvällä
kumarruksella, joka kuitenkin ikäänkuin katkesi keskeltä kahtia, kun
pienet kissansilmät huomasivat, ettei vieraalla ollut lasia edessään.
Sellaiselle, joka ei mitään nauttinut, ei kannattanut tehdä
kumarrusta.
Schrandenilaiset istuivat korviaan heristäen.--Felix oli hypähtänyt
pystyyn ikäänkuin odottaen suotuisaa silmänräpäystä iskeäkseen
nyrkillään entistä ystäväänsä.
»Hän on nuori herra parooni, isä», huusi hän helakasti nauraen.
Merckel ponnahti kolme pitkää askelta takaperin. Hänen hyväntahtoinen
hymynsä kivettyi, hänen lihavat kätensä hapuilivat kellonvitjojen
maurilaispäätä ja kouristuivat siihen kiinni.
»Saanko puhutella teitä kahdenkesken?»
»Oi herra parooni--tietysti, herra parooni--jos suvaitsette, herra
parooni.»
Ja hän avasi leveällä liikkeellä sivuoven, joka vei pieneen
arvohenkilöille varattuun huoneeseen. Rikkinäisellä vähäkankaalla
verhottu sohva ynnä muutamat nojatuolit odottivat siellä ravintolan
ylhäisempiä vieraita. Ristikoilla varustetun piippuhyllyn yläpuolella
riippui taulu, johon oli kirjotettu: »Täällä saa juoda ainoastaan
viiniä.»
Ennenkuin isäntä sulki oven Boleslavin jälkeen, viittasi hän
salavihkaan tuvassa istuville miehille ikäänkuin heidän
levottomuuttaan viihdyttääkseen. Sitten hän loi kotiinpalanneeseen
herranpoikaan puoleksi ummistuneiden silmäluomiensa alta lyhyen,
tutkivan katseen, joka ilmeisesti näytti täyttävän hänet suurella
tyytyväisyydellä, sillä hänen hymynsä sai uudelleen hyvinvoivan,
kylläisen rasvankiiltonsa.
»Kuinka herra junkkari onkaan kasvanut sitte viime näkemän!» alotti
hän.--»Aivan merkillistä!»
Boleslav tuijotti häneen äännetönnä.
»Ja vanhaa armollista herraa ei herra junkkariherra parooni, täytyy
kai sanoakseni--enää ole tavannutkaan elossa. Olette tullut liian
myöhään autuaan vainajan silmiä sul------»
Hän pysähtyi keskelle sanaa ja puristeli kiihkeästi kellonperien
merenkultaista sydäntä, sillä Boleslavin katse, joka tuimana ja
uhkaavana oli kiinnitetty hänen kasvoihinsa, alkoi saattaa hänet
levottomaksi.--Olikohan hänellä ehkä edessään jokin maankiertäjä, joka
tahtoi käydä hänen kimppuunsa?
»Mutta minä en tule liian myöhään», puhkesi Boleslav puhumaan,
»tehdäkseni tyhjäksi ne konnankujeet, joilla isältäni tahdotaan
riistää hänen viimeinenkin kunniansa.»
»Mitä ihmeen konnankujeita herra parooni tarkottaa?»
»Neuvon teitä, arvoisa herra, jättämään tekopyhän naamanne. Näen
teidän lävitsenne. Minun korviini on saapunut eräs teidän lausuntonne,
jonka johdosta sietäisi kurittaa teitä tuossa paikassa.»
»Herra parooni!»--ja hän näytti aikovan lähetä ovea.
»Jääkää», käski Boleslav asettuen hänen tielleen. Onneksi hän oli
kaikki nuo roistonnaamat nähdessään jälleen saavuttanut perinnäisen
tietoisuutensa käskijän arvostaan. »Näinkö suoritatte
kiitollisuudenvelkaanne suvulleni, jonka armo teidät on tehnyt siksi,
mitä olette?»
Rihkamakauppias, joka kerran oli saapunut linnaan paikkaa etsivänä
palvelijana ja sittemmin linnan toimitusmiehenä vähitellen koonnut
omaisuutensa, painoi loukatun viattomuuden ilme kasvoillaan oikean
nyrkkinsä vasenta kämmentänsä vasten, samalla surkuttelevasti
maiskuttaen kieltään.
»Rakas herra parooni», sanoi hän, ja leveät, kiiltävät kasvot
säteilivät sulaa isällistä lempeyttä. »Annan teille anteeksi
loukkauksen, jonka päästitte suustanne, ja annan teille luotettavimmat
tiedot, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,--siitä toivottavasti
näette parhaiten, miten ystävälliset minun tarkotukseni ovat».
»Pyydän päästä ystävyydestänne!» jyräytti Boleslav väliin. »Olette
velvollinen Schrandenin kylänvoutina minulle puhumaan ja
vastaamaan--eikä muuta.»
»Schrandenilaiset, rakas herra parooni, ovat nimittäin hirveitä
ihmisiä. Sanoin sen aina jo rakkaalle vaimovainajalleni--tunsittehan
hänet, herra parooni! Niin, niin--kuinka usein hän ottikaan pienen
junkkarin käsivarrelleen eikä ajatellut, että kerran tuollaisen
kiitoksen----»
»Asiaan!»
»Marianne, sanoin usein, nämä schrandenilaiset ovat vielä minun
surmani, sillä mitä he saavat päähänsä----kerran he saivat päähänsä,
etteivät juo minun katajanmarjaviinaani. Hyvää, kirkasta, puhdasta
katajaistani, herra parooni! Nyt ovat he saaneet päähänsä, etteivät
salli armollista herraa haudata, ja--kunniani kautta!--ei Jumala eikä
perkele voi heitä siihen pakottaa.--Ettekä tekään, herra parooni.
Miksi niin?--Ruumisvaunut ovat ammattikunnan omat--ja se ei anna
niitä;--hevosiakaan ei teille anna kukaan ... ruumiinkantajia, o hyvä
Jumala ... kiertäkääpäs kerran ympäri kylää ... kiertäkää ja
kuulustelkaa, kuka tahtoo ottaa herra paroonin hartioilleen ... jos
jonkun satutte löytämään, niin neljännestunnin kuluttua ovat he hänet
pieksäneet raajarikoksi--sillä nämä schrandenilaiset...! No, ja
kirkkoherra.--hänellähän on suurin sananvalta--mutta menkäähän
kirkkoherran luo--sielläpähän saatte kuulla, mitä hän arvelee.
Kellonsoitosta ja siunauksesta ei puhettakaan ... niin, edes
ruumiskirstuakaan ette saa teetetyksi.»
»Tahtoisinpa sen nähdä», sanoi Boleslav hampaitaan kiristäen, sillä
hän tunsi uhmansa paisuvan sitä suuremmaksi, mitä selvemmin hän näki
tämän pahuuden ja ilkeyden verkon.
»Niinkö, _tahdotteko_ sen nähdä?» huusi vanha Merckel huonosti
salatulla voitonriemulla; »Teidän tahtonne on tapahtuva, herra
parooni.»
Hän avasi oven tarjoiluhuoneeseen, josta kuului monien ihmisäänten
sekava möly. Sinne näytti tällä välin puolet kylää kokoontuneen.
»Hackelberg tulkoon tänne!» huusi hän sinne ovenraosta ja tempasi
kiireisesti oven kiinni, sillä sen reunaan oli tarttunut useita sormia
ilmeisesti aikoen temmata sen seposelälleen.
»Jollei hän enää ole eiliseltään humalassa, sanoo hän pian teille
alamaisen ajatuksensa vasten kasvojanne.»
Hänen silmistään säkenöi peittelemätön vahingonilo, sitten
vetääntyivät hänen kasvonsa jälleen surumielisen hyvinvoipaan,
patriarkalliseen hymyyn.
»Olette torjuneet ystävyyteni luotanne, nuori mies», alotti hän meren
kultasydäntä nypelöiden. »Olette solvannut ja loukannut harmaita
hapsiani--hyvä--en teille siitä vihottele. Ette olisi sitä tehnyt, jos
olisitte tiennyt, kuka se oman henkensä uhalla, schrandenilaisten
selän takana--sillä jos he olisivat sen nähneet, olisivat he minut
kuristaneet kuoliaaksi--pelasti autuaan paroonivainajan nälkään
nääntymästä--kysykää vain neidiltä!----»
»Keltä neidiltä?»
»No, rakkaalta, uskolliselta neiti Reginalta--autuaan isävainajanne
sydänkäpyseltä. Hän on oikea helmi, herra parooni. Teidän on pidettävä
häntä kunniassa ja otettava hänet mukaanne matkoille. Hänelle pistin
usein pimeässä palan leipää ja savustettua makkaraa, herra parooni, ja
pussin kahvia, herra parooni, aikana, jolloin itse söin ainoastaan
ruispuuroa eineekseni, koska satamat olivat suljetut, herra parooni.»
»Ettekö saanut niistä maksua?»
»No, sainpa niinkin, vaikkapa oikeastaan vain taivaallisen palkinnon
vuoksi panin henkeni alttiiksi.--Ja onhan sitä tosin vielä pieni
jäännöskin viime jäidenlähdön ajalta, jos herra parooni tahtoisi olla
niin suosiollinen----»
»Kirjottakaa lasku saatavistanne; rahat tullaan teille lähettämään.»
»Sillä ei ole kiirettä, herra parooni. Luotan kyllä teihin, herra
parooni. Jos annatte jotakin arvoa vanhan, kokeneen miehen neuvolle,
niin menkää nyt kauniisti kotiin,--kaivakaa linnan taakse hauta,
laskekaa autuas isävainajanne siihen--öiseen aikaan--aivan hissukseen,
aivan hissukseen... Rakas neiti Regina, hänhän voi tarttua ruumiin
toiseen päähän--sitten ladotte turpeet paikoilleen, jotta nurmikko
tulee sileäksi ennalleen, eikä kukaan tiedä, mihin hänet on kuopattu,
ja ennen aamun valkenemista tarttukaa Reginaa käsivarteen ja menkää
jälleen kauniisti sinne missä------»
Hän vaikeni, sillä Boleslavin sormet kopeloivat jälleen
pistoolinperää. Tämän kunnonmiehen mahtipontisesta neuvosta irvisteli
esiin niin pirullinen iva, että se kiihotti hänen vastustushalunsa
äärimmilleen.
Näiden myrkyllisten sanojen tunkeutuessa hänen korviinsa oli hänen
aivojensa lävitse salamana leimahtanut epätoivoinen ajatus.
Tosiaankin, tämä hautaus oli vain ensimäinen, vähäisin osa tehtävästä,
joka hänellä oli suoritettavanaan! Pitikö hänen lähteä täältä yön
hämyssä ja sumussa--hiipiä ikäänkuin pahantekijä isiensä perinnöltä
jättääkseen kaiken, mitä he olivat luoneet, häviölle alttiiksi? Ei,
vaan tänne hänen oli jääminen--kestäminen kaikki uhmaten näitä
hyenoita, joista kurjin seisoi virnistellen, kissansilmät ahneesti
vilkkuvina hänen edessään ja vaani vain tilaisuutta karatakseen
isännättömän saaliin kimppuun.
Kestävyyttä! Kestävyyttä!
Tämä oli se sovitus, jota isien synnit häneltä vaativat!
Ja eikö tuo jumalaton teko, joka oli hänen perintönsä hävittänyt maan
päältä, yhä huutanut kostoa taivaaseen saakka.
Oliko hänen vetäytyminen tiehensä ikäänkuin karkuri, ikäänkuin
lipunpettäjä, ja jättäminen niille hyvilleen ei ainoastaan
kotikontunsa, vaan lemmittynsäkin, jonka hän oli kadottanut ajaksi ja
iäksi, mutta joka kuitenkin odotti häntä ikävällä ja pelolla?
Ei, vaan täällä, tällä Schrandenin linnan raunioilla liehui hänen
lippunsa--tulikirjaimilla oli siihen piirretty sana »kosto».
Ja kurja se, joka lippunsa jättää vihollisille!
Hän astui aivan kylänvoudin eteen, ja seivästäen uhkaavan katseensa
hänen kasvoihinsa huusi hän: »Kuka on Schrandenin linnan sytyttänyt
tuleen?»
Herra Merckelin rasvaiset kasvot vavahtivat. Sanat olivat sattuneet
hänen omantuntonsa kipeimpään kohtaan.
Samoin säpsähti jokainen schrandenilainen, kun kysymys tämän ilkityön
tekijästä sattui hänen korviinsa. Yksi ainoa vain ei säpsähtänyt--ja
se oli pahantekijä itse------
Herra Merckel koetti toipua vastaamaan, mutta samassa yltyi hälinä
tarjoiluhuoneessa kovaksi meluksi. Hän teki ehdottomasti liikkeen ovea
kohden, ikäänkuin tahtoisi työntää salvan tulevain tapausten eteen,
mutta samassa temmattiin ovi auki, ja sisään tunkeutui villin,
uhkaavan joukon seuraamana pieni, renttumainen ja repaleinen mies.
Hänen karkea musta tukkansa valui rasvaisina suortuvina hartioille,
parransänki oli harmahtava, ja punaisten, ripsettömäin silmäluomien
alta tirrottivat lasimaiset juoponsilmät.
Hän huitoi nyrkillään ympärilleen ja kiljui: »Missä se mies on? Missä
on se sikiö?--Minä tahdon hänet kuristaa, sen sikiön!»
Mutta nähtyään Boleslavin kookkaan vartalon vastassaan jäntevästi
pystyyn ojentuneena, vaikeni hän yhtäkkiä keskellä rähinäänsä ja
murisi ja öhki itsekseen.
Hänen takanaan kohosi kokonainen seinä kiihtyneitä, häjynilkisiä,
uteliaita kasvoja, jotka kaikki tuijottivat Boleslaviin kuten
vangittuun ihmeotukseen.
»Minä yksin kaikkia noita vastaan!» ajatteli hän, ja hänen rintansa
kohosi.
»Oletteko puuseppä Hackelberg?» kysyi hän pitäen katseillaan juoppoa
loitolla. Tämän miehen kuva palasi lapsuuden ajoilta himmeänä hänen
muistoonsa. Kerran, kun hänet oli linnan pihalla piesty
pahanpäiväiseksi salametsästyksen tähden, oli hän surkealla
parunnallaan säikyttänyt Boleslavin hiljaisista unelmistaan. Nyt
samainen mies puristi kätensä nyrkkiin, pöyhistelihe ja mörisi ja
röhki jotakin itsekseen.--
»Tekö valmistatte ruumiskirstuja tässä kylässä?»
Puuseppä pudisti vitkalleen päätänsä tuijottaen tylsänä eteensä.
Sitten hän puhui ikäänkuin haudasta:
»Teen enää vain kaksi ruumiskirstua----toisen itselleni ja--toisen
vietellylle lapsiraukalleni.»
Schrandenilaiset nauroivat salavihkaan. He tunsivat tämän ilveilyn
sangen hyvin. Kun kylässä joku oli kuollut, noutivat he puusepän ja
sulkivat hänet viinapullon ja tarpeellisten lautojen kera johonkin
huoneeseen eivätkä päästäneet häntä sieltä, ennenkuin kirstu oli
valmis.
Hän oli kerta kaikkiaan vaarallinen mies, tämä Hackelberg, sen
tiesivät schrandenilaiset sangen hyvin eivätkä päästäneet häntä
sekunniksikaan näkyvistään. Missä hän liikkuikin, pitivät he häntä
silmällä; monet korvat kuulostelivat ahmien hänen sanojaan, ja yhtä
monet käsivarret olivat alati valmiina tarpeen tullen nitistämään
hänet hengiltä.
He sallivat hänen istua kapakassa rinnallaan, he juottivat hänet
humalaan ja syöttivät hänen vatsansa täyteen, he kuuntelivat häntä tai
tukkivat hänen suunsa, he panivat hänet lukkojen ja salpojen taakse
tai antoivat hänen kiduttaa heitä itseään--oli ikäänkuin he olisivat
pukeneet lihaan ja vereen pahan omantuntonsa ja päästäneet sen
juoksentelemaan ympärinsä tämän hunningolle joutuneen juomarin
hahmossa.
»Ketkä muut paitsi te valmistavat kylässä ruumiskirstuja?»
Schrandenilaiset purskahtivat hirnuvaan nauruun. Hän kyllä saisi
ponnistella päästäkseen totuuden perille.
Hackelberg pöyhistihe.
»Kurja lapsiparkani», murisi hän tuijottaen lasimaisilla silmillään
herra Merckelin merenkultasydämeen, joka hänen päässänsä näytti
pyörivän, mutta sitten hän yhtäkkiä kavahtui puoliunestaan, hänen
silmiinsä ilmestyi synkkä kiilto, hän ojensi nyrkkinsä Boleslavia
kohden ja huusi:
»Mitä tahdotte minulta, herra?--Tahdotte minulta ruumiskirstun!
Kenelle tahdotte minulta ruumiskirstun? Miehelle, koiralle, joka on
kavaltanut isänmaansa--joka on vietellyt lapseni--hänellekö olisi
minun tehtävä ruumiskirstu?--Katsokaas minua herra! Enkö minä näytä
hirviöltä, herra?» Hän repäisi paidan auki, niin että karvainen rinta
tuli näkyviin.--»Raato minä olen--en edes sen arvoinen, että koirat
kintuilleni ------ ja katsokaas vain, rakas, kallis herra,
sellaiseksi on autuas herra parooni minut tehnyt--onnettoman,
hyljätyn, lapsettoman ukko rähjän on hän minusta tehnyt.»--Hän alkoi
pyyhkiä silmiään englanninnahkaisen takkinsa repaleilla--
schrandenilaiset hänen selkänsä takana rääkyivät hyväksymistään.
--»Lapseni on hän minulta ottanut--lapseni on hän minulta ryövännyt--»
»Luullakseni olette itse lähettänyt lapsenne linnaan», puuttui
Boleslav hänen puheeseensa. Mutta mies jatkoi valitusvirttänsä:
»Portoksi on hän tehnyt lapseni. Ja vielä enemmän, nuori herra--mikä
juuri verisimmin särkeekin sydäntäni--sillä minä saatan olla renttu,
mutta isänmaan ystävä olen sentään--sillä Preussissa rakastaa jokainen
renttukin isänmaataan--sillä me preussilaiset emme ylipäätään ole
mitään renttuja--mutta lapseni--hoo, tiedättekös, mitä hän on tehnyt
lapsestani?
Ruoskan iskuin on hän pakottanut hänet yön hämyssä ja sumussa menemään
ja--mutta luuletteko, että minulla sen jälkeen vielä on lasta?--Ei,
herra, kironnut olen koko naikkosen--hän ei ole enää lihaani ja
vertani--olen hänelle sanonut--»
»Mutta syntirahat olet sentään ottanut!» oli Boleslav
sekaantumaisillaan hänen sanoihinsa, mutta malttoi mielensä, sillä
olisihan hän siten heittänyt isänsä syyllisyyden näiden susien
saaliiksi.
»Ja nyt olet vapaa kuin taivaan lintu, olen hänelle sanonut, ja ken
sinut kohtaa, lyököön sinut kuoliaaksi, olen hänelle sanonut, ja mene
nyt armollisen herrasi luo--olen hänelle sanonut--ja hän ottakoon
sinut hoiviinsa--olen hänelle--»
Tässä tuokiossa tuli schrandenilaisten melu niin äänekkääksi, että se
nieli puusepän sanat.--Vieraat olennot tunkeutuivat hänen eteensä ja
ottivat hänet keskeensä. Ainoastaan hänen kimeä, häijynilkinen
naurunsa kuului joukosta, johon hän oli kadonnut.
»No, mitä ennustinkaan herra paroonille?» kysyi herra Merckel
hymyillen hyväntahtoista hymyään.
Boleslav oli nojautunut sohvan selkänojaa vasten ja katseli hammasta
purren schrandenilaisten joukkoa, joka tunkeutui yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi.
»Jos yhden päähän pälkähtää kohottaa kätensä, lyövät toiset minut
kuoliaaksi», ajatteli hän itsekseen. Tässä kysyttiin kylmäverisyyttä.
»Päästäkää minut lävitse, ihmiset», sanoi hän koettaen käsillään
raivata tietä itselleen.
Joko hänen silmiensä kylmä katse tai nostoväenristin kimmellys hänen
lakissaan hillitsi mölyävän väkijoukon--tie aukeni hänelle--hän astui
joukon keskeen.
Joka askeleella hän odotti tuhoisan iskun kumahtavan takaapäin; sillä
hän oli varma ainoastaan sikäli kuin silmillään saattoi väkijoukkoa
hallita. Mutta ei--koskematonna hän pääsi ulkoilmaan. Felix Merckel ei
enää sattunut hänen tielleen.
Koko joukkio--johon nyt oli sekottunut vaimoja ja lapsiakin--vyöryi
hänen perästään.
Lähetessään pappilan puutarhaa, jonka muuri loisteli valkoisena
puolipäivän säteilyssä, tunsi hän, kuinka hänen sydämestään nousi
ikäänkuin raskas paino hänen kurkkuunsa ja oli hänet
tukehuttamaisillaan.
Vanhan kirkkoherran käsissä oli hänen viimeinen toivonsa. Ajaakohan
tämäkin hänet oveltaan? Tämä ajatus ei kuitenkaan ollut se, joka tällä
hetkellä pani hänen rintansa tuskasta aaltoilemaan.
Tuskaa hän tunsi vain ajatellessaan sitä ainoaa, joka saattoi hänet
joko hyljätä tai kohottaa, kohottaa hänet, epäpuhtaan, häpeätekojen
tahraaman, luoksensa rauhan ja viattomuuden maailmaan.
Millaisena hän jälleen kohdanneekaan Helenan?
Eikö hänen täytynyt kauhistuneena kimmahtaa takaperin nähdessään hänen
ilmestyvän eteensä tässä asussa, tomuisena ja villiintyneenä, tämän
raivoavan lauman ulvoen häntä saattaessa?--
Ja niin tapahtuikin!
Säikähdyksestä vapiseva käsi tempasi auki verannan lasioven...
Hän se oli. Sen täytyi olla hän.--Vaalea, solakka olento, joka
vavisten ja torjuen ojensi käsivartensa häntä ja väkijoukkoa
kohden--päästäen hiljaisen pelästyksen huudahduksen--ja oli kadonnut,
ennenkuin Boleslav oli ennättänyt kohottaa ainoatakaan kysyvää,
rukoilevaa katsetta armaihin kasvoihin.
Hänen silmiensä edessä leijaili valkoinen sumu. Puoleksi ajattelematta
hän astui portaita verannalle ja sulki oven jälkeensä odottaen mitä
oli tuleva.
Schrandenilaiset piirittivät kuistikon ja painoivat nenänsä litteäksi
lasiseinään, jotta paremmin näkisivät.
Kuului ruudun kilinää. Eräs takana seisova oli sysännyt edessänsä
olijan ikkunasta sisään.
Silloin kuului sisältä vanhan kirkkoherran mahtava ääni.--Raskas
ryhmysauva kädessään hän näyttäytyi verannalla. Hänen valkoinen
tukkansa liehui korkeakaarteisilla ohimoilla. Kotkannenän sieraimet
laajenivat kuin vainuten taistelua ja surmaniskuja.--Lumivalkoisten,
töyhtömäisesti eteenpäin ojentuvain kulmakarvojen alla paloivat silmät
kuin tulikekäleet.
Tämä oli sama kirkkoherra Götz, joka 1813 vuoden maaliskuulla oli
kulkenut talosta taloon, alttariristi kädessään ja rummunlyöjä
jälessään kehottaen schrandenilaisia pyhään taisteluun. Ja jollei hän
olisi Königsbergiin marssittaessa tiedotonna vaipunut tien oheen, kuka
tietää, eikö hän olisi seurannut pitäjänsä asemiehiä
taistelutanterellekin.
Schrandenilaiset pelkäsivät aikalailla hänen kuritustaan, ja tuskin he
olivat saaneet näkyviinsä kohotetun ryhmysauvan, kun jo nopeasti
vetääntyivät loitommaksi ikkunoista ja pötkivät puutarhan porttia
kohden.
»Te polttoviholaiset, murhapolttajat!--Sinä Korahin lahko!» puuskui
hän heidän jälkeensä temmaten lasioven auki.--»Tulkaapas sunnuntaina
herranhuoneeseen--kyllä minä teille näytän!»
Sitte kääntyi hän Boleslavia kohden ja mittaili häntä synkällä
katseella kiireestä kantapäähän. Lopulta seivästi hän silmänsä
nostoväen lakkiin, jota tämä piti sormiensa välissä.
»Oletteko ollut mukana sotaretkeltä?» kysyi hän.
»Olen».
»Jollen näkisi ristiä lakissanne, niin kysyisinpä, taistelitteko
Preussin puolesta vai Preussia vastaan.»
Boleslav, jonka ajatuksissa vielä pyöri paenneen valoisan olennon
kuva, ei ymmärtänyt ensi tuokiossa, mutta sitten hän äkillisessä vihan
puuskassa syöksähti pappia kohden.
Mutta vanha kirkkoherra ei ollut niitä miehiä, jotka antavat itseään
pelotella--ja heidän molempien uhkaavasti silmäillessä toisiaan, huusi
hän:
»Boleslav von Schranden, onko minulla oikeus tähän epäluuloon vai eikö
ole?»
Silloin Boleslav painoi katseensa maahan. Hän ei voinut kestää entisen
opettajansa tuomarinkatsetta.
Tämä avasi oven työhuoneeseensa, jossa kirjakaappien ja piippuhyllyjen
välissä riippui seinillä ratsastusmiekkoja ja tuliluikkuja, ja sanoi:
»Lakin tähden, jota kannatte, en voi kieltää teitä astumasta kotiini.
Mutta suoriutukaa lyhimmittäin. Kenellekään von Schrandenille ei ole
sijaa tässä talossa.»
Hän pani ryhmysauvan nurkkaan, kietoi kukitetun aamutakin kuivahkon
vyötärönsä ympäri ja käveli huoneessa edestakaisin.
Boleslav hapuili sanoja. Hän seisoi kuin pahantekijä tämän miehen
edessä, jonka suusta jokainen sana valui hänen ylitsensä kuin pisara
sulatettua metallia. Tosiaan--ei ollut helppoa sälyttää isän
syyllisyyttä omille kunniallisille hartioilleen.
»Arvoisa kirkkoherra», alotti hän sammaltaen, »unhottakaa hetkiseksi,
että kannan Schrandenien nimeä.»
Vanhus naurahti katkerasti itsekseen. »Paljon pyydetty», mutisi hän,
»paljon pyydetty.»
»Älkää nähkö minussa mitään muuta kuin poika, joka tahtoo haudata
isänsä ja jonka kirottu roistoväki tahtoo estää täyttämästä tätä
korkeinta ja pyhintä velvollisuuttaan.»
Vanhus kohotteli ja rypisteli kulmakarvojaan, mutta ei vastannut
mitään.
»Käännyn nyt teidän, kristillisen kirkon papin puoleen ja kysyn
teiltä, tahdotteko sallia sellaista ilkitekoa seurakunnassanne?»
»Minun seurakunnassani ei voi sellaista tapahtua!» pauhasi vanhus.
»Mihin minut on asetettu viemään sieluja Jumalan luo, siellä saa
jokainen kunniallisen hautauksen.»
»Ja kuitenkin uskalletaan--»
»Seis--kenestä on kysymys?»
»Isästäni».
»Vapaaherra Eberhard von Schrandenista?»
»Niin.»
»Se mies oh kuollut seitsemän vuotta sitten.»
»Mutta kirkkoherra!»
»Seitsemän vuotta sitten on hänet erotettu eläväin
yhteydestä.--Seitsemän vuotta on hän jo lahonnut maassa.--Antakaa
minun olla häneen nähden rauhassa.»
»Mutta kirkkoherra, olen ollut teidän oppilaanne... Te olette minulle
ensiksi opettanut Jumalan nimen... Olen teitä aina pitänyt
urhoollisena, kunniallisena miehenä... Kadun nyt uskoani, arvoisa
kirkkoherra... Sillä nämä ovat arkoja, valheellisia verukkeita.»
Vanhus ojensihe täyteen pituuteensa. Hänen leukapielensä tutisivat.
Hänen sieraimensa laajenivat. Kasvot kalpeina ja hehkuvin silmin hän
astui Boleslavin eteen.
»Poikani», sanoi hän, »näytänkö siltä, että tapani on turvautua
valheihin?»
Boleslav näytti uhmaavalta, mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta
tunsi hän mielessään heräävän jotakin vanhasta, kauan unhotetusta
oppilaan kunnioituksesta kirkkoherraa kohtaan.
»Poikani» jatkoi vanhus, »minun tarvitsisi sanoa vain sana jättääkseni
sinut tuolla puutarhan aidan takana väijyvän roskajoukon käsiin--mutta
vielä kerran--lakin tähden, jota kannat, tahdon antaa sinulle
anteeksi. Ja mitä sinulle sanoin, sen tahdon näyttää myös todeksi.»
Hän meni eräälle kaapille, jossa olivat pitkässä rivissä seurakunnan
kirkonkirjat--suuret, kuluneet nidokset toinen toisensa vieressä--otti
niistä erään esiin ja avasi sivun, jonka yläreunaan oli kirjotettu
vuosiluku 1807.
»Lue tuosta, poikani!»
Ja Boleslav luki:
»Maaliskuun 5 päivänä kuoli vapaaherra Hans Eberhard von Schranden,
_ex memoria hominum exstinguatur!_»
Tämän jälkeen oli kolme ristiä.
»Tämähän on väärennys!» huusi Boleslav.
»Niin, poikani», vastasi vanhus juhlallisesti. »Se on ilmeinen ja
tahallinen väärennys, törkeä virkavirhe, ja jos tahdot minut saattaa
syytteeseen, erotetaan minut ja heitetään vankeuteen, jossa sitte saan
päättää päiväni. Tee nyt, mitä mielesi haluaa. Kohtaloni on sinun
käsissäsi.»
Kauhun ja kunnioituksen sekainen väristys kulki Boleslavin ruumiin
lävitse. Hän tunsi riittävän hyvin omasta kokemuksestaan hurjan halun
uhrata isänmaanrakkaudelleen vapautensa, onnensa ja elämänsä,
ymmärtääkseen, mikä vanhuksen oli pakottanut tähän mielettömään
tunnustukseen.
»Näillä risteillä», jatkoi kirkkoherra, »olen seitsemän vuotta sitten
haudannut miehen, joka julmuudestaan ja hurjista himoistaan huolimatta
oli siihen asti ollut ystäväni. Ja ken minulle vielä mainitsi hänen
nimensä, hänet ajoin suoraa päätä talostani.--Tuli sitten yö, jolloin
palavan linnan liekit valaisivat nämä seinät päivän kirkkaiksi.
Silloin hyppäsin vuoteestani, heittäysin polvilleni ja rukoilin
Jumalalta anteeksi hänelle, joka sen oli sytyttänyt--sillä sytytetty
se oli, se paloi yhtaikaa jokaisesta neljästä nurkastaan--Tästä
lähtien, ajattelin, on ihmisten muistosta ilkityön tekijän mukana
hävitetty paikkakin, jossa ilkityö tapahtui.--Sen aaveen kanssa, joka
siitä pitäen on kummitellut Schrandenin linnan raunioiden keskellä, ei
minulla ollut enää mitään tekemistä.--Ja nyt tulet sinä, poikani,
yhtäkkiä minulle kertomaan, ettei kummitus ollutkaan kummitus, vaan
elävä olento, joka vasta muutama päivä sitten on jättänyt ajallisen
elämän ja odottaa nyt kristillistä hautaustaan. Mutta minä kieltäydyn
siitä... Ja juuri tämän luettelon perusteella.--En hautaa ketään
kahteen kertaan.--Jos annat minut ilmi, tuomitaan minut--se lankeaa
luonnostaan.--Mutta sinä tiedät, että olen siihen kaikin puolin
valmis. Tee nyt, mitä tahdot--hautaa ruumis--osota vainajalle kaikki
kunnioitus, minkä katsot hänen ansaitsevan, kerää kokoon saattojoukko,
loistavampi kuin kenenkään keisarin--mutta minua älä sekota leikkiin.»
Hän istuutui viheriällä päällystettyyn nojatuoliinsa, nojasi päänsä
ryppyisiin, karvaisiin käsiinsä ja tuijotti avoimeen kirkonkirjaan.
Tältä visapäältä ei ollut mitään toivottavaa. Olisi ollut mieletöntä
antautua siihen harhaluuloon--ja myöskin siihen toiseen harhaluuloon,
että hän sinä ilmoisna ikänä voisi taistelulla tai sovinnolla saada
rakastettunsa omakseen.
Muserrettuna ja maahan tallattuna oli kaikki, mitä hän murjotun
sielunsa kainoissa unelmissa oli jälleen rohjennut rakentaa.
Hän purskahti tuskalliseen nauruun.
»Tämä on siis se armo, se anteeksiantamus, josta te saarnaatte», huusi
hän vihan kyynelet silmissään.
Vanhus nousi verkkaan ja pudotti raskaasti kätensä Boleslavin
olalle.--
»Lakkisi tähden, poikani, tahdon tehdä sinulle tilin tästäkin,
vaikkakin sinun näkemisesi on minulle vastenmielinen. Puolitoista
vuotta takaperin palasi Venäjältä ryysyisiä, kerjääviä
ranskalaislaumoja--kurjina, nälkäisinä, vilunvihoja täytenään.
Schrandenilaiset tarttuivat viikatteihin ja riihivarstoihin lyödäkseen
heidät kuoliaiksi, ja se kentiesi olisi ollut heille oikein, noille
Napoleonin verikoirille. Mutta silloin minä avasin kirkon ovet
seposelälleen, niin että he pääsivät pakoon Jumalan alttarille,
sytytin heille nuotion kivipaateroiden päälle, keitätin heille ruokaa
ja annoin olkia vuoteeksi--sillä vaikkakin he ovat vihollisia, sanoin
schrandenilaisille, on heillä ihmisten kasvot kuten teilläkin ja
kantavat he hartioillaan suurta inhimillisen kurjuuden ristiä, jota
vapahtajammekin on kerran kantanut. Menkää kotiinne ja rukoilkaa
Jumalaa, että hän teitä armahtaisi.--Niin sanoin.--Kuten näet,
poikani, voin olla lempeäkin.----Ja palataksemme hautaukseen--en
kiellä keneltäkään rauhallista leposijaansa. Mikäli minulla on
sananvaltaa, ei ketään kuopata mihin nurkkaan hyvänsä, ei
itsemurhaajaakaan. Jos kellä on ollut pahat päivät eläessään, täytyy
hänen voida olla tyytyväinen edes kuoltuaan, sanon aina. Ja jos joku,
joka on tappanut oman äitinsä, vietäisiin mestauslavalle, menisin minä
hänen haudalleen täydessä virkapuvussani, panisin käteni ristiin hänen
ruumiinsa ylitse ja rukoilisin sotajoukkojen herraa: Anna hänelle
anteeksi, sillä hän ei tietänyt, mitä teki.--Kaikille muille tahdon
osottaa lempeyttä, mutta isällesi en! Sillä ken on rikkonut
isänmaatansa vastaan, hän on häväissyt kaikki taivaalliset ja
maalliset lait, on häväissyt äitinsä, joka hänet on synnyttänyt, on
saattanut iankaikkisen kirouksen alaiseksi lapset, jotka on siittänyt.
Sellainen on ajettava koko inhimillisen yhteiskunnan ulkopuolelle,
sillä hän on kuin spitalitautinen--kuolemaa ja perikatoa tuo hän
tullessaan, mihin ikinä astuneekin. Hän on kuin hullu koira, joka
kuolassaan pirskottaa vesikauhua kaikkiin eläviin olentoihin, mitkä se
kohtaa.--Kuinka suuren, poikani, luulet isäsi rikoksen olevan, ja mitä
kaikkea pahaa luulet hänen tehneen? Niiden sadan tai parin nuorukaisen
tähden, jotka lepäävät tuonne niitylle haudattuina, niiden tähden en
kanna kaunaa häntä kohtaan. He kuitenkin kaikitenkin saattoivat
kuolemaa odottaa. Heidän haudoillaan kasvaa korkea nurmikko ja heidän
isänsä ovat jo aikoja sitten surreet surtavansa--mutta tulepas tänne,
poikani--»
Hän tarttui Boleslavin käteen ja vei hänet ikkunaan. »Katso
tuonne,--mitä näet puutarhan aidan takana? Lauman villipetoja näet,
näet niiden vetelehtivän ympäri ja vaanivan verenhimoisesti kirkuen,
eikö jo pian tule saalis, joka heidän nälkänsä sammuttaisi, ja
kuitenkin ovat he liian arkoja käydäkseen kimppuusi ja sinut
repiäkseen, jos astut heidän joukkoonsa. Ja katso _minua_, poikani!
Jumala on minut tänne asettanut julistamaan hänen rakkauttansa, ja
minä saarnaan vihaa.--Lempeyden sanojen, suloisten kuin hunaja, tulisi
vuotaa huuliltani, mutta niiltä hyppivät ilmoille skorpioonit niin
pian kuin suuni avaan, sillä minustakin on tullut villipeto.--Ja
sellaisia on isäsi tihutyön tähden meistä tullut!--Täältä
Schrandenista et löydä mitään hyvää, sillä isäsi istuttama myrkky
kihisee ja imeytyy polvesta polveen lapsiin ja lastenlapsiin, kunnes
Herra häpeäpaikan ja teidän kirotun nimenne on tyyten hävittänyt
pyhästä maailmastaan--Amen.»
Hän seisoi siinä kohotetuin käsin, kuten kiroava vanhan liiton
profeetta, ja vaahto kuohui hänen suupielissään.
Kauhun ja kammon lamauttamana kääntyi Boleslav ovelle.
Vanhus ei kutsunut häntä takaisin.
Kulkiessaan eteisen lävitse säpsähti hän kovasti, sillä hän oli
kuulevinaan erään raollaan olevan oven takaa naispuvun kahinan.
Lemmittyänsä hän ei tahtonut tavata--ei mistään hinnasta maailmassa!
Ei tänään, ei tällä hetkellä, jolloin hänestä tuntui, ikäänkuin kaikki
se hyvä ja jalo, jonka hän hiljaisuudessa oli kasvattanut sieluunsa,
olisi maannut maassa murskana ja tahrattuna.
»Jos kaikki ovat tulleet villipedoiksi, miksi en minäkin voisi tulla
villipedoksi», ajatteli hän astuessaan käsi pistoolilaukulla
schrandenilaisten joukkoa kohden.
Vanha kirkkoherra oli oikeassa: he ulvoivat ja haukkuivat hänen
takanaan--murhanhimo salamoi heidän silmistään--mutta satuttaa
kättänsä häneen he eivät uskaltaneet.----
* * * * *
Kun hän saapui nostosillalle, jonka paalujen takana odotti häntä
kokoonkyyristynyt naisolento, oli hänen mielessään kypsynyt hurja,
epätoivoinen päätös: hän tahtoi asevoimalla saattaa isänsä viimeiseen
lepoon.
»Tahdotko vielä kerran ansaita kauniin summan rahaa?» kysyi hän
nuorelta naiselta, joka hänen lähetessään hypähti hehkuvan punaisena
seisoalleen.
Tyttö katseli häneen hetkisen tuumien ja kummastellen, sitten,
ikäänkuin vasta nyt olisi tajunnut, pudisti hän kiihkeästi päätänsä.
»Miksi et?» tutkaisi Boleslav häneltä.
Tyttö alkoi vavista. »Mitä minä teen rahalla, herra?» kysyi hän hiljaa
ja anovasti. »He ottavat sen kuitenkin minulta pois.»
»Ketkä?»
»Ihmiset--kaikki ihmiset--hyvä, hyvä herra, ei mitään rahoja.»
»Ilmeisesti on hänen järkensä sekaisin», ajatteli Boleslav.
»Ja sitä paitsi on siellä rahaa yllinkyllin», jatkoi tyttö kuiskaten
ja vilkuillen arasti ympärilleen. »Kellarissa on rahaa--kokonaisen
arkun täysi--siellä missä viinitynnyritkin ovat--sieltä otin aina niin
paljon kuin hänelle--armolliselle herralle--tarvitsin. Itselleni en
tarvitse mitään, herra, korkeintaan uuden röijyn.»
»Tahdotko siis ansaita uuden röijyn?»
»Enhän tarvitse sitä ansaita, herra. Kun ensi kerran menen
Bockeldorfiin--sillä tarvitseehan herra toki jotakin syödäkseen--,
tuon sieltä röijyn mukanani.»
Tällainen lienee tunne vetojuhdallakin, joka tekee työnsä mitään
ajattelematta, niinkuin nielee ravintonsakin.
»Tahdotko siis _ilman_ mitään ansiota tänä yönä tehdä pitkän matkan
minun puolestani?»
»Tahdonko minä, herra? Jos _te_ vain tahdotte, herra!»------