Vaikutus tuli pian näkyviin. Yksi toisensa jälkeen pujahti pellolle,
palatakseen pian takaisin jokin ase mukanaan--millä tuliluikku, millä
käyräsapeli, millä viikate.
»Olkaa aina kauniisti, rauhallisia ja isänmaallisia, lapset!» huusi
myhäillen vanha Merckel tähystellen vilkkuvilla silmillään tyhjiä
haarikoita.----
Oli tullut yö. Kaksi ruskeankeltaista talikynttilää savusi
tarjoilupöydällä tukehuttavan kuumassa, täpötäydessä huoneessa, jonka
puolipimeässä kirkasten viikatteiden heijastukset välähtelivät kuten
salamat. Silloin syöksyi huoneeseen pari poikasta, jotka olivat olleet
vartioimassa nostosillan luona, huutaen: »He tulevat, he tulevat!»
Nousi raivoisa ulvonta.
Kaikki tunkeutuivat ovelle. Felix Merckel riensi makuuhuoneeseensa
ottaakseen miekkansa vyölleen, mutta ei palannut takaisin.--Luultavasti
hän oli malttanut mielensä nähdessään aseen, jota oli niin kauan
kunnialla kantanut.
Hänen isänsä kehotteli sillävälin raivoajia levollisuuteen ja
malttiin, erittäinkin niitä, jotka eivät vielä olleet maksaneet
juomalaskujaan.
»Eteenpäin!» lallatti vanha Hackelberg. »Kostakaa lapsi parkani
puolesta--hakatkaa heidät maahan!»
Kauppatorille, jolle kuu pilvien verhosta valeli himmeää loistettaan,
oli koko kylän väki kokoontunut. Yksin rintalapsetkin olivat temmatut
kehdoistaan. Heidän paruntansa sekaantui tuhatääniseen meluun.
Synkkänä ja äänetönnä katseli kirkko tummine varjoineen tätä hurjaa
näytelmää. Synkkänä ja äänetönnä lepäsi pappilakin paikoillaan.
Vanha visapää oli pitänyt sanansa. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään,
mitä tapahtui.--
Linnalle vievää tietä reunustavain majojen takaa kajasteli
tummanpunainen tulenloiste. Matalain kattojen ylitse kiemurteli
mustanharmaa savu korkeutta kohden. Purppuranpunainen huuru levisi
kuin tulipalon loimo suviyön kalpeaan hämärään.--
Yhteisen vaikuttimen voimasta alkoi joukko paltoutua kirkkotietä
myöten hautuumaalle, joka sijaitsi muutamain askelten päässä
reunimmaisista taloista, aivan tien varressa.
Siellä portilla voitaisiin tulijoilta parhaiten sulkea tie.
Ne, jotka olivat olleet mukana sotaretkellä, järjestyivät riveihin.
Olihan sotilasten taisteltava sotilaita vastaan.
»Missä on Merckel?» huusi kummissaan joku, joka tällä hetkellä odotti
kuulevansa luutnantin komentavan äänen.
»Missä on Merckel?» kajahti ällistynyt kaiku joka suunnalta.
Rauhotuttiin sentään jälleen. Hänhän oli vain mennyt noutamaan
aseitaan.
Tulenloimo läheni lähenemistään.
Erotettiin jotakin mustaa, nelisnurkkaista, joka heilui ilmassa
liekkiseppeleen ympäröimänä.
»Ruumiskirstu--ruumiskirstu!» murisi joukko ehdottoman väristyksen
valtaamana.
Silloin äkkiä--kukaan ei tiennyt, ken alotti--oli kuin samassa
hengenvedossa olisi sama ajatus välähtänyt kaikkien mielissä--silloin
äkkiä viritti joukko kohisevana kuorona hirveän virrenvärssyn:
»Herramme Schrandenissa, jonka tähden
hävetä saamme kaiken kansan nähden
ja käydä mieron pilkkana,
lyö rutolla, o Jumala!»
Ja ruumissaatto läheni lähenemistään. Jo levittivät soihdut
loimotuksensa veisaavan joukon ylitse, jo tunkeutuivat vaimot ja
lapset, jotka olivat etumaisina joukossa, kirkuen taaksepäin----
Joukkoon aukeni kuja--juuri siksi leveä, että ruumissaatto sopi siitä
kulkemaan, ja sulkeutui heti saattueen viimeisten miesten jälestä.
Kuusi miestä kantoi ruumiskirstua olallaan ja vapaissa käsissään he
heiluttivat päresoihtuja ajellen niillä joukkoa syrjään.--Toiset kuusi
seurasivat perästä ladatut pyssyt kainalossa.
Mutta edellä, kenttälakki takaraivolla, käsissään kaksi pistoolia
hanat vireissä, leimuavin katsein tähystellen vastustajiaan, kulki
Boleslav, raivaten tietä isänsä ruumiille.
Yhä syvemmäksi repeytyi rako väkiryhmään, yhä ohuemmaksi kävi aita,
joka erotti saattueen asestetuista schrandenilaisista.
Nämä katselivat levottomasti kaikille suunnille, sillä he tunsivat
itsensä johdottomiksi.
Jo seisoi Boleslav rinta rintaa vasten heidän edessään.--He tahtoivat
tunkeutua eteenpäin. Silloin--äkkiä hätkähtivät heidän rivinsä, sillä
heidän korviinsa kajahti lyhyt, sotilaallinen »seis!» jonka he olivat
usein kuulleet sotaretkellä.
Ja vanhan tavan mukaan tottelivat heidän jäsenensä, vaikkakin tahto
ponnisteli vastaan.
Boleslav, joka tämän komennon oli huutanut kantajille, huomasi
hätkähdyksen miesseinässä edessään--äkillinen pelastava ajatus
leimahti hänen aivoissaan.
»Hiljaa!» komensi hän edelleen.
Kukaan ei liikahtanut.--Hänen katseensa, hänen äänensä hallitsi
heidät.
»Kuka teistä on ollut sotilaana? Kuka on auttanut kuningasta
vapauttamaan maan?»
Synkkä, puoleksi vastahakoinen murina kulki rivien lävitse, mutta
vastasivathan he sentään.
»Kuningas on lähettänyt teidät kotiin», jatkoi hän, »koska on tehty
rauha;--luuletteko sen olevan hänelle mieleen, kun hän kuulee, että
olette jälleen rikkoneet maan rauhan?--Hyi, sanoo hän, niin
käyttäytyvät puolalaiset, mutta eivät preussilaiset.----Sentähden tie
auki--pojat--tie auki!»
Miesmuuri aaltoili ja huojui, se alkoi jakaantua, ja hetkisen häämötti
hautuumaan portti vapaana Boleslavin silmiin--mutta takaapäin
tunkeutui keskustaan uusia olentoja, jotka sulkivat aukeaman.
Meteli nousi uudelleen--siihen sekaantui ivanauru, remuava ja
rähisevä--ja seuraavana hetkenä hän näki etumaisten hartioiden välistä
jotakin pyöreää, mustaa ja välkkyväreunaista, jonka takaa näkyi
häijysti salamoiva silmä, suuntautuvan hänen otsaansa kohden.
Hän näki sen vain vilaukselta, tuskin siksi, että ehti tajuta, mikä
häntä lähinnä odotti. Silloin kuului hänen takaansa kimakka
kirkaisu--olento, valkoinen ja notkea kuin pantterikissa, syöksyi
hänen ohitsensa ja heittäytyi schrandenilaisten joukkoon, joka
jakaantui uudelleen. Siten syntyneellä avoimella paikalla Boleslav
näki kaksi olentoa, jotka kierivät maassa, naisen, joka oli käynyt
miehen kimppuun ja ponnisteli vääntääkseen kiiltävän pyssynpiipun
hänen käsistään.
Ne olivat puuseppä Hackelberg ja hänen tyttärensä. Tämän oli täytynyt
salavihkaa ja huomaamatta seurata ruumissaattoa; sillä Boleslav ei
ollut nähnyt tyttöä sen jälkeen kuin tämä oli kadonnut
linnanraunioiden taakse.
Uteliaina tunkeutuivat ihmiset luo, tahtoen tietää, mitä maassa
kierivä kerä merkitsi.--Käyttäen hyväkseen tätä hämmennyksen hetkeä,
kulki Boleslav, ruumiskirstu perässään, painiskelijain ohitse
hautausmaan portille.
Hänen takanaan pamahti pyssy, joka vääntelevissä käsissä oli lauennut.
»Vartioikaa porttia!» huusi hän kuudelle, jotka seurasivat kirstua,
kantajain jatkaessa matkaansa hautakumpujen välitse Schrandenin
vapaaherralliseen sukuhautaan.
Karl Engelbert, joka komensi jälkijoukkoa ja oli ensimäisenä asettunut
paikoilleen uhatulle portille valmiina hengellään ja verellään sitä
puolustamaan, näki pimeänhämärässä, joka syntyi soihtujen loitottua,
kuinka joukko syöksi painiskelijain kimppuun.
Nainen päästi pari kolme vihlaisevaa kirkausta. Ilmeisesti väkijoukko
alkoi heti purkaa raivoaan häntä kohtaan. Epäilemättä he tappavat
hänet, jollei hän saa pikaista apua.
»Päästäkää hänet!» huusi Engelbert, jykevin nyrkiniskuin sivallellen
väkijoukkoon. Seuraavassa tuokiossa hiipi olento, joka juuri oli
pelastunut varmasta kuolemasta, uudelleen hänen ohitsensa--, kyyristyi
kirkkomaan kuivaan vallihautaan ja vilahti kuin varjo aidan vartta
pitkin yöhön.
Schrandenilaiset alkoivat rähisten juosta hänen jälestään.
»Mutta hautaus?» huusi joku.
»Piru vieköön hautauksen», huusi toinen vastaukseksi heittäen aran
katseen vartioiviin miehiin, joiden kanssa ei näyttänyt olevan
leikittelemistä.
Tämän turvattoman otuksen metsästys oli paljon parempi huvitus kuin
täällä panna oma nahka parkkiin.
Ja kuten parvi verikoiria syöksyivät schrandenilaiset
tiehensä.--Puuseppä Hackelberg yritti tehdä samoin ja nousi vitkaan,
mutta kellahti ojaan, jäi siihen makaamaan ja nukkui.