»Mustan Kotkan» vierashuoneessa istui samana hetkenä joukko
Schrandenin porvareita ja porvarinpoikia kokoontuneina aamunaukkujensa
ääreen.
Schrandenilaisten täytyi alottaa varhain, jos ennen puoltayötä
tahtoivat saada päivätyönsä suoritetuksi; sillä vaikka he olivat iät
kaiketkin kapakkaelämää rakastaneet, niin nyt vasta he olivat
joutuneet tykkänään pois suunniltaan.
Nuori Merckel oli kaikissa juomingeissa esimiehenä. Hän oli kasvanut
tanakaksi, leveäharteiseksi mieheksi, jonka rohkeasti pystyyn
kierretyt sotilasviikset oivallisesti pukivat hänen kasvojaan ja jonka
esiintyminen kaikessa huolimattomuudessaan, joka saattoi alentua
renttumaisuudeksi, ei ollut vailla eräänlaista miellyttävyyttä.
Rauhanteon jälkeen ei hän ollut, kuten lähinnä olisi saattanut luulla,
ottanut eroaan, vaan oli ainoastaan epämääräiseksi ajaksi palannut
lomalle kotiseudullensa, jossa hän aikoi rauhallisesti harkita,
olisiko soveliasta edelleen palvella vakinaisessa sotaväessä.--Ainakaan
ei hänen tähänastinen ammattinsa asettanut mitään esteitä tämän
päätöksen tielle, sillä tarkoin katsoen ei hänellä ollut mitään
ammattia.
Aina neljänteenkolmatta ikävuoteensa asti oli hän katsellut useita eri
maita ja erilaisia elämänasemia, elellen sillaikaa enimmäkseen isänsä
varoilla, ja oli ollut iloinen, kun puhjennut sota vihdoinkin tarjosi
tehtävää hänen toimintatarmolleen, joka siihen asti oli voinut ilmetä
ainoastaan ilkeissä kepposissa.
Kuten nuori Baumgart oli hänkin astunut sotaväkeen vapaaehtoisena
jääkärinä, oli samoin kuin tämäkin siirtynyt nostoväkeen, kohonnut
siellä luutnantiksi ja kantoi tunnustetun urhoollisuuden merkkinä
teräsristiä ylpeydestä paisuvalla rinnallaan.
Toistaiseksi ei hän ajatellut jättää kotiseutuaan, missä hän joka
päivä uudelleen ja uudelleen täysin siemauksin sai nauttia tuosta
ylevästä tunteesta, että hän oli sankari, leijona.
Hän joi, kerskui ja lietsoi vihaa kavaltajaa kohtaan, vihaa, joka
voitokkaiden sotilaiden palattua oli vielä kerran leimahtanut
kirkkaaseen liekkiin.--Hänen yllytyksestään olivat schrandenilaiset
menneet Kissanporrasta hävittämään siten sulkeakseen vapaaherran
saarelleen.
Rohkeimmissa unelmissaankaan eivät he olleet uskaltaneet toivoa, että
hän halvauksen kohtaamana vaipuisi maahan heidän silmiensä edessä, ja
riemuiten he palasivat kylään tätä viestiä kertomaan.
Että isänmaan kavaltajan hautaus oli kiellettävä, oli pian päätetty
asia. Kunnioittaakseen tätä ihanaa ajatusta, joka kruunasi heidän
vihansa, viettivät he suuren riemujuhlan, joka oli nyt jo kestänyt
kolme päivää eikä näyttänyt ottavan ollenkaan päättyäkseen.
Kun he kaikki seisoivat yhtenä miehenä, kun kylänvouti oli heidän
puolellaan ja kirkkoherra näytti sulkeneen molemmat silmänsä, ei
heillä näyttänyt olevan mitään pelkoa, että esivalta puuttuisi asiaan.
Että vainajalle ilmestyisi auttaja, sitä he eivät olleet
aavistaneetkaan.
Sillä junkkari--taivaan talikynttilät!--missä oli
junkkari?--Tietämättömiin kadonnut, varmaankin hunningolla, menehtynyt
nimensä häpeään.
»Tuolta tulee joku, jolla on nostoväen lakki päässään», sanoi Felix
Merckel katsellen ikkunaverhojen raosta kylän torille, joka lepäsi
keltaisena ja tomuisena keskipäivän helteessä.
Melu juomapöydän ääressä taukosi. Odottavassa jännityksessä katseltiin
vieraan tuloa.--Nuori Merckel ojensi jalkansa suoraksi ja leikitteli
huolimattomasti ritarimerkillään.
Ovi aukeni. Valovirta tulvahti tulijan takaa hämärään, viileään
huoneeseen ja katosi heti jälleen.
Vieraita tervehtimättä tulija astui tarjoilupöydän luo, jonka ääressä
eräs tarjoilijaneiti istui sukankutimineen, ja kysyi, oliko kylänvouti
tavattavissa.
Ei,--hän oli mennyt pellolle.
Herra Merckel jätti mielellään ravintolaliikkeensä valvomisen
pojalleen, sillä hän oli huomannut, että oluttynnyrit tyhjenivät kahta
vertaa nopeammin, kun hän ei ollut saapuvilla.--Felixillä oli erittäin
tepsivä tapa kiihottaa vieraita juomaan, joka hänelle, isännälle, ei
olisi soveltunut. »Lurjus, ken ei ryypi sakkojaan!» Tai »ken minut nyt
kilistettyämme jättää kitimeen, hän olisi jättänyt minut kiipeliin
vihollistenkin edessä.»--Ja muita samanlaisia puhetapoja.--Ja hänen
kehotuksiaan piti seurata, sillä schrandenilaiset eivät halunneet
menettää luutnanttinsa arvonantoa--ja sentähden oli Felix Merckel
isänsä kassakirstun todellinen aarre.
Ettei vieras, jolla oli nostoväen lakki päässään, ollut häntä
tervehtinyt, vaikka hänellä oli upseerin tunnusmerkki takkinsa
rinnuksessa, suututti häntä, ja hän päätti sentähden olla häntä
ensinkään huomaamatta.
»Voinko jäädä voutia odottamaan?» kysyi vieras.
»Tämähän on ravintola», vastasi neiti.
Vieras istuutui vastapäiseen nurkkaan, selin juopottelijoihin, laski
nahkalaukkunsa pöydälle ja nojasi päänsä käteensä.
Felix herrasta, jota miellytti, että häntä katseltiin, tuntui tämä
käytös aivankuin taisteluvaatimukselta. Sitäpaitsi suututti isän kelpo
poikaa se, ettei vieras halunnut mitään juodakseen.
»Amalia, kysy herralta, eikö hän halua mitään nautittavaa», huusi hän
kovalla äänellä tarjoilupöytää kohden.
Vieras ei ollut kuulevinaan mitään. Neiti meni hänen pöytänsä luo ja
höpisi jotakin väkevästä schrandenilaisesta oluesta.
»Kiitos--en juo mitään», vastasi hän kohottamatta katsettaan.
Felix herra pureksi viiksiensä kärkiä. Hänestä oli selvää, että tämä
käytös ansaitsi rangaistuksen. Hänellä oli pian hyökkäyssuunnitelma
valmiina.
Hän nousi ja heiluttaen kansiniekkaa oluthaarikkaansa alotti
pontevalla rintaäänellä:
»Rakkaat toverit ja kansalaiset ynnä kaikki arvoisat läsnäolijat!
Preussin kunniakkaat taistelut ovat taistellut. Armas isänmaamme on
noussut tomusta jälleen uuteen, aavistamattomaan loistoon. Useimmat
meistä ovat vuodattaneet verta kunnian kentällä tai ainakin antaneet
rintansa vihollisten luodeille alttiiksi. Ken on preussilainen
isänmaan ystävä, hän juokoon kanssani maljan Preussin kunniaksi ja
Preussin menestykseksi!»
Kimakasti hurraten kohottivat kaikki haarikkansa huulilleen, mutta
heidät keskeytti luutnantin jyrkkä »seis» huuto.
»Näen täällä jonkun», huusi hän, »joka näyttää vetäytyvän pois tätä
kunniavelvollisuutta täyttämästä.» Kannukset kilisten hän astui
vieraan pöydän luo.
»Herra», tiuskaisi hän hänelle. »Ettekö tahdo juoda Preussin
kunniaksi?»