»Eivätkä ole saaneet sattumaan.»
»Ovat toki--monta kertaa. Kas--tätä.» Ja hän päästi paidan puoleksi
laskeutumaan näyttääkseen arpea, joka ihon rusottavan lämpimään
värisävyyn piirtäysi punertavana juovana olkapäältä rinnalle.
»Mutta nyt minä otan aina soikon mukaani.»
»Minkä soikon?»
»Pesusoikon. Pidän sen aina pääni ja selkäni suojana, kun he minua
kivittävät.»
Boleslavia kauhistutti tällainen elämä, joka oli kurjempi kuin koiran.
»Miksi olet jäänyt tänne, kun he kerran tavottelivat henkeäsi?» sanoi
hän. »Maailmahan on niin avara.»
Regina ei näyttänyt ymmärtävän häntä.
»Mutta kuulunhan kuitenkin tänne», sanoi hän kummastuneena.
»Ja miksi läksit saarelta, jossa ainakin henkesi oli turvassa?»
Regina naurahti.
»Olisiko hänen sitten pitänyt kuolla nälkään?» kysyi hän--ja sitten
hän punastui äkkiä ja lisäsi aran hätäinen ilme silmissään:
»Armollisen herran.»
Boleslav nyökäytti hyväksyen päätään.--Näyttihän tyttö pelkäävän, että
häntä heti paikalla kuritetaan--tuo kurja olento.
»En kyllä mielelläni kylään mennytkään--useimmiten menin yöllä
Kissanportaan ylitse Bockeldorfiin, joka on kolmen peninkulman päässä,
Bockeldorf näette--, sieltä sain jauhoja ja lihaa ja muuta, mitä
hän--armollinen herra--tarvitsi, kaksinkertaisella hinnalla, ja
aamulla olin jälleen täällä. Mutta monta kertaa on sinne mahdoton
päästä--lumipyryjen ja tulvaveden aikaan. Silloin on minun siis
täytynyt mennä alas kylään--siellä on mennyt paljon enemmän rahaa--ja
monta kertaa, kun he eivät antaneet minulle mitään, lyöntejä
vaan--silloin»--hän nauroi viekkaasti ja hurjasti, »silloin olen
mennyt ja palannut ja ottanut sieltä, mistä sain.»
»Toisin sanoen--olet varastanut.»
Regina nyökkäsi innokkaasti, ikäänkuin odottaisi tästä erityistä
kiitosta.
Niin villiintynyt oli siis tämä olento, että häneltä näyttivät kaikki
hyvän ja pahan käsitteet sekaantuneen.
»Ja mitä eilen hait kylästä?» kysyi Boleslav uudelleen.
»Eilen--no, täytyyhän hänet toki haudata! Aika tulee, herra, aika
tulee. Itkemällä ei hän tule maahan, ajattelin itsekseni.»--
»Oletko sitten itkenyt?» kysyi Boleslav halveksivasti.
»Olen», vastasi Regina. »Eikö minun olisi pitänyt?»--
»No, entä sitten?»
»Ja sitten otin soikon ja menin pappilaan.--Kirkkoherra sanoi, etten
saanut hänen puhdasta taloaan saastuttaa--ja sitten menin ravintolan
isäntä Merckelin luo, hänhän on kylänvouti, kuten herra tietää, ja
siellä näkivät minut sotamiehet--»
»Mitkä sotamiehet?»
»Ne, jotka ovat sodasta palanneet.»
»Niin--jatka vain.»
»Ja he huusivat: lyökää hänet kuoliaaksi--lyökää hänet kuoliaaksi--no,
ja paikalla oli metsästys vauhdissa, ja isäni--hänkin huusi, mutta hän
oli jälleen humalassa, sillä äijä juo ihan hirveästi--ja kivet
lentelivät vain ympäri noin ja noin--ja sitten tulivat akat ja lapset
ja pitelivät minua kiinni, jotta sotamiehet voivat minua
pieksää,--mutta minä kouristin soikkoa molemmin käsin ja paukuttelin
heitä päihin--noin ja taas noin--» Hän ojensi molemmat jäntevät
käsivartensa pystyyn päänsä ylitse ja huiskautti ne sitten alas kuin
kurikat.--Kuten antiikkinen pronssipatsas seisoi tuo ihana, kookas
naisolento, joka kaiken tämän kurjuuden keskellä oli kehkeytynyt niin
kukoistavaan uhkeuteen.--Siinäkin ujostelemattomuudessa, jolla hän
antoi alastomuutensa alttiiksi toisen katseelle, oli jotakin
antiikkista suloutta.--Tosin tuo hänen esiintymisensä tuskin oli muuta
kuin ilotytön julkeutta, naisen, joka jo aikoja sitten oli
vieraantunut kaikesta häveliäisyydestä.
»On kai sinulla jokin huivi edes», sanoi Boleslav kääntyen poispäin.
»On, huivi minulla on, villainen.»
»Kääri se sitten ympärillesi.»
Tyttö kääntyi vaieten oveen, jonka edessä seisoi, ja palasi muutamain
sekuntien jälkeen takaisin verhoutuneena punakirjaiseen saaliin, jonka
hän oli käärinyt ristiin rinnalleen ja kiinnittänyt solmuun selkänsä
taakse. Nyt, kun hän oli huomannut herättävänsä pahennusta, näytti hän
häpeävän yksin paljaita käsivarsiaankin, joita ei keinolla millään
käynyt peittäminen. Hän piti niitä ristissä selkänsä takana ja ryömi
eteisen pimeimpään nurkkaan.
»Onko sinua siis kielletty armollista herraa hautaamasta?» tutkisteli
Boleslav edelleen.
»Ei, kukaan ei ole virkkanut mitään», vastasi tyttö. »Mutta enhän ole
kysynytkään keltään.»
»Miksi et?»
»Koska kivet sinkoilivat heti ympärilleni. Ja silloin ajattelin:
Kukapa häntä tulisi noutamaan, kaiva sinä hänet vain itse maahan.»
»Sinä yksin?»
»Kun kerran olen hänet yksin kantanut Kissanportaalta kotiin, voin
hänet haudatakin»----
»Mihin sitten--kirkkomaahanko?»
»Kirkkomaahan! Hahaha--sepä olisi kaunista! Kylän läpi en elävänä
pääsisi hänen kanssaan. Mutta linnan edustalle--puutarhaan. Olin
parhaillaan hautaa kaivamassa, kun herra saapui--kaunis hauta--syvä
hauta--siellä lepää yhtä mukavasti kuin kivisessä hautaholvissakin,
herra.»
Boleslavin huulilla pyöri kiittävä sana... Tuo koiran uskollisuus,
joka kysymättä, vitkastelematta oli riemuiten astunut tuhatta kuolemaa
vastaan, ansaitsi kyllä palkinnon. Hyvä, niinpä olikin hän sen maksava
kilisevällä kullalla. Sitä hän kaiketi mieluummin halusikin, tuo kurja
olento. Boleslav päätti kohta saatettuansa isänsä viimeiseen lepoon
sanoa hänelle jäähyväiset--niin kauaksi hän saattoi jäädä paikoilleen.
Tosiaan, isän saattaminen viimeiseen lepoon ei ollut leikin asia. Että
hänelle täytyi hankkia kunniallinen hautaus kuten jokaiselle
kristitylle ihmiselle ja ettei hänen paikkansa Schrandenin
perhehaudassa saanut jäädä tyhjäksi, se oli Boleslavin mielestä lapsen
järkähtämätön velvollisuus isäänsä kohtaan.--Ja vaikkapa hän itse
samalla joutuisikin perikatoon!----Mutta olihan Preussissa sitäpaitsi
esivalta, ja herra von Schön, joka sitäpaitsi oli hänen äitinsä
sukulainenkin, hallitsi ankarasti.
Kun hän kääntyi lähteäkseen, johtui hänen mieleensä, ettei hän voinut
astua sataa askelta omalla kotikonnullaan joutumatta sata kertaa
hengenvaaraan.
Ilman tätä naista, jota hän inhosi, oli hän avuton kuin lapsi.
»Vie minut nostosillalle», sanoi hän, »ja ennen palaamistasi raivaa
satimet pois tieltä.»
»Kyllä, herra.»
Mutta tyttö seisoi kuin puutuneena paikoillaan.
»Mitä odotat?»
»Antakaa anteeksi--mutta herra kai on ollut taipaleella koko yön, ja
siksi luulen----»
»No, mitä sitten?»
»Herra tietenkin on väsynyt ja nälissään.--»
Nainen oli oikeassa. Hän oli niin uupunut, että saattoi tuskin pysyä
jaloillaan.
Mutta häntä inhotti ottaa palaakaan leipää näistä käsistä. Mieluummin
hän tahtoi ottaa vihollisiltaan.