Kello oli kahdeksan tienoilla aamulla, ja aurinko alkoi jo hellittää
polttavammin, kun Boleslav metsäseudun lävitse päästyään näki
kotiseutunsa edessään.
Kymmeneen vuoteen ei hän ollut astunut jalkaansa sen maaperälle.
Ensimäisessä tunteenpuuskassaan kohotti hän nyrkkinsä ja heristi sitä
kohden kylää, joka--kuten ihana harhakuva--lepäsi valkoisine
lelutaloineen ja viheriäpensaisine puutarhoineen, rauhallisina
kiemurtelevine savupatsaineen ja siintävinä välkkyvine
kirkontorneineen mitä heleimmässä aamutyyneydessä.
Takalistolta--mustina, kullankeltaisine reunuksineen--häämöttivät
linnanpuiston mahtavat puuryhmät kukkulan itäiseltä rinteeltä, mutta
itse linna, joka seisoi kukkulan harjalla ja jonka keltaiset,
pyramiidimaisesti suippenevat kaksoistornit olivat hallinneet koko
laajaa maisemaa--mihin oli se joutunut?
Oliko maa auennut ja niellyt tuon jättiläisen?
Hämmästyneenä, kauhistuneena ponnahti hän ensin takaisin. Ja sitten
vasta muisti hän. »Tosiaankin--hehän ovat sen polttaneet poroksi!»
Eikö hän itse ollut kyllin usein katkeralla tyytyväisyydellä ajatellut
hirmutekoa, joka oli tuhonnut hänen isiensä perinnön?
Mutta nyt, kun hän ilmielävästi näki edessään palon jäljet, kuohutti
kolkko, kiehuva viha hänen mieltänsä.
»Murhapolttajat!» huusi hän ja heristi toistamiseen nyrkkiään
vihollistensa koteja kohden.
Vihollistensa? Niin, hän tunsi sen äkkiä leimahtavan mielessään
päivänselväksi. Hänen isänsä viholliset olivat hänenkin vihollisiaan.
Hän oli heidät perinyt--samalla kuin nämä rämettyneet metsät, nämä
kesannoituneet pellot, nämä savunmustaamat raunioläjät--nyt vasta
saattoi hän erottaa ne--jotka silvotun jättiläiskäden tavoin kohosivat
syyttäen taivasta kohden.
Tosin hän samalla oli perinyt myöskin tuon kirotun rikoksen, jota hän
itse inhosi syvemmin kuin kukaan muu maailmassa ja jonka painamana hän
kärsi syvemmin kuin kukaan muu maailmassa. Vaikkakin hän oli
lapsenrakkauden sijasta aina tuntenut vain lamauttavaa pelkoa,
vaikkakin hän jo vuosia sitten oli tuntenut olevansa irrottunut
kaikesta, mitä uskonto, ihmissydän ja sivistys ehdottomasti vaatii
lapselta vanhempiaan kohtaan, ei hän voinut saada isältä perittyä
vertansa vaikenemaan. Se kihisi, kiehui ja kuohui sitä vääryyttä
vastaan, joka oli tehty hänen suvulleen.
Hänen silmissään paloi hurja hehku, hänen vasen kätensä hapuili
vavisten pientä nahkalaukkua, joka riippui olan yli kiertävässä
hihnassa ja josta pisti esiin parin ratsupistoolin perät.
»Hautaamatta?» jupisi hän hampaitaan kiristäen ja kouraisten toista
pistooleista. »Hautaamattako hänen vielä on jääminen?--Sepähän
nähdään--sepähän nähdään!»--