Ihmisistä tyhjänä, heleän päiväpaisteen valelemana oli kylän ainoa
pitkä katu hänen edessään. Sileät pyöränraiteet loistivat kosteassa
savimaassa kuin olisivat olleet hiottua lasia. Pullonsirpaleet,
luudanvarvut ja muut roskat täyttivät kuopat, jotka muulloin näyttivät
olevan vesirapakkoina.
Oikealla ja vasemmalla, lehmuksien ja kastanjapuiden alla, joiden
vihreänkeltaiset syksyn kuihduttamat lehdet riippuivat lerpallaan, oli
olkikattoisia talonpoikain majoja, jotka melkein järjestään olivat
kuuluneet linnan alustalaisiin ja vasta uuden lain aikana vapautuneet
velvollisuuksistaan ja päässeet vapaiden talonpoikien joukkoon. Sinne
tänne oli ilmestynyt uusi räikeillä väreillä maalattu aita, joka
ikäänkuin uhmaten näytti erottavan äsken saavutetun omaisuuden muusta
viljellystä maasta; muuten olivat uudet olosuhteet jättäneet kaiken
vanhoilleen. Majojen edustalla kukkivat päivänkukat ja neilikat aivan
kuin ennenkin, ja seinämillä riippui märkiä vaatteita kuivumassa aivan
kuin ennenkin. Ainoastaan kapakkain luku oli lisääntynyt. Boleslavin
silmiin pisti niitä ainakin kolme, kun sen sijaan ennen oli »Kotkan»
isäntä yksinään tyydyttänyt paikkakunnan koko tarpeen.
Lähempänä kirkkomäkeä alkoivat vapaiden käsityöläisten tai
niinsanottujen »porvarien» valkoiset mökkirivit, joiden asukkaat
maksoivat maaveroa linnaan ja joilla sentähden oli oikeus viljellä
puutarhatilkkujaan mielensä mukaan. Siellä oli kaksi seppää pajoineen
ja kuonakasoineen, siellä oli pari suutaria, vaunujen tekijä, korien
punoja--ja oli myös----
Hän pysähtyi ja hänen katseensa viivähti rappeutuneessa, kurjassa,
koko rivin kurjimmassa hökkelissä, jonka oven yllä oli likainen,
viheriä kilpi, melkein näkymättömäksi häipyneine kirjotuksineen: »Hans
Hackelberg, kylä- ja seurakunnan puuseppä».
Viheriäksi maalattu ruumiskirstu, joka korkealta jalustaltaan näkyi
siivottomasta pihasta maantielle, valaisi havainnollisesti asianlaidan
niillekin, jotka eivät osanneet lukea.
Tähän esineeseen liittyi Boleslavin mielessä omituinen kuva, joka nyt
sitä katsellessa sukelsi esiin menneisyyden hämärästä: Hän näki pienen
likaisen tytön, jonka suuret, mustat silmät olivat kyyneleitä
tulvillaan ja jonka pörröinen, musta hiusmetsä liehui ympäri kasvoja
ja hartioita; hän oli vasemmalla kädellään tarrautunut kiinni tähän
puujalustaan ja oikealla painoi suonenvedontapaisesti esiliinansa
lievettä poveaan vasten, samalla kuin joukko poikaviikareita heitteli
häntä kalikoilla ja kivillä.--Vaikkei hän silloin ollut paljon
suurempi kuin tyttökään, oli joukkio hänen lähestyessään luikkinut
arkana ja äänetönnä tiehensä. Hänhän oli »junkkari», niin mahtava,
että tarvitsi isälleen sanoa vain ainoan sanan, langettaakseen
siunauksen tai kirouksen heidän ylitsensä. »Mistä on kysymys?» oli hän
kysynyt, ja silloin oli ahdistettu lapsi astunut nöyrästi hänen
luoksensa, oli kohottanut hieman esiliinansa kulmaa, juuri siksi,
että hän voi pilkistää helmaan ja oli luonut häneen leimuavan katseen
kosteista silmistään ja sanonut vihasta värisevällä äänellä: »Nähkääs,
tämän he tahtoivat minulta ryöstää.»
Mutta esiliinassa oli ollut pikkarainen varpusen poikanen, joka kai
oli pudonnut pesästään.
»Anna se minulle», oli hän sanonut, sillä hän piti linnunpoikasista.
Silloin oli tyttö auliisti avannut esiliinansa, jotta hänen tarvitsi
vain ottaa. Ja hän teki sen eikä edes epäröinytkään, sillä olihan hän
tytön herra. Antajaa ei hän ollut sen jälkeen ajatellutkaan.
Se oli siis hän, tuo samainen naikkonen, jonka kerrottiin neuvoneen
ranskalaisille tien ja isän lemmittynä eläneen hänen luonaan aina
hänen elämänsä loppuun saakka.
Miksi olikaan hän silloin auttanut tyttöä? Miksei hän mieluimmin ollut
yllyttänyt poikaviikareita hänen kimppuunsa? Kenties olisi heitetty
kivi sattunut keskelle hänen otsaansa ja hyvissä ajoin tehnyt lopun
hänen kurjasta elämästään!
Hän kulki edelleen. Siellä täällä kurkisteli pienestä, himmeästä
ikkunasta likaiset kasvot tylsällä uteliaisuudella hänen jälkeensä,
siellä täällä haukkui häntä pihakoira, muuten ei häntä mikään
häirinnyt. Kukapa olisikaan häntä tuntenut?
Nähdessään pappilan, joka kaarekkaine kuistikkoineen lepäsi
kukkasköynnösten ja pähkinäpensasten ympäröimänä yhtä hiljaisena ja
rauhallisena kuin sinä aamuna, jolloin hän helpotuksesta huoahtaen
pääsi vapaaksi ankaran kirkkoherran hallituksesta ja Helena
valkoisella batistinenäliinallaan viuhtoi jäähyväisiksi matkavaunujen
jälkeen,--nähdessään jälleen tämän talon, pysähtyi hän ja katseli otsa
synkkänä ympärilleen, näkisikö mitään sivutietä, joka pelastaisi hänet
kulkemasta ohitse.
Hänestä tuntui, kuin täytyisi Helenan yhä vieläkin seisoa
nurmitöyrämällä ja liina tuulessa liehuen tähystellä hänen jälkeensä.
Mutta vielä ei hän saanut astua Helenan eteen.
Vasemmalla kääntyi polku alas virralle, joka erotti linnan ja kylän
alueet toisistaan. Tälle polulle poikkesi hän.
Siellä näki hän ensi kerran koko laajuudessaan sen hävityksen kamalan
kuvan, jonka palo oli saanut aikaan.
Aittojen ja muiden ulkohuonerakennusten sijalla, jotka olivat seisseet
pitkänä rivinä virran toisella puolen, kohosi nyt pitkä rivi
raunioita--halkeilleita muureja, hiiltyneitä hirsiä--kaikki keltamojen
ja narskujen peittäminä. Takalistolla--johon saattoi nähdä
muurinrepeämän lävitse--oli pihanmaa röykköiseksi soraläjäksi
muuttuneena, ja vihdoin kukkulan huipulta, kuivettuneiden jalavain
kankeain oksaristikkojen ympäröimänä, häämöttivät kummallisesti
pykälöityneet muurinreunat--entinen linna.
Hervottomina vaipuivat hänen käsivartensa alas--kostonhaluinen
voihkaus puhkesi hänen rinnastaan.
Vaivaloisesti hän laahusti eteenpäin virran rantaa pitkin, kohden
nostosiltaa, jota myöten yksistään pääsi linnasaarelle, sillä
saareksi oli linnanalue muodostettu jo hänen isoisänsä aikaan lyhyellä
kaivannolla.
Silta ainakin oli vielä jälellä.
Harmaine, puoleksi lahonneine lankkuineen riippui se kuin jäännös
ammoisesta muinaisuudesta mustilla, vahvoilla pylväillään, joiden
tyviä vasten virran likaisen keltaiset aallot murtuivat pursuvina
pyörteinä. Ruosteiset ketjut olivat lujalle pingotetut. Parin kolmen
jalan korkuinen rako--jonka ylitse parahiksi saattoi hypätä--erotti
maavaraan rakennetun puuäyrään sen ylle kohotetusta sillanpäästä.
--Näytti kuin olisi joku koettanut vetää siltaa ylös, mutta väsähtänyt
kesken.
Boleslav hyppäsi sillalle ja astui pihaan kivisestä porttiaukosta,
jossa raudotettu portti puoleksi palaneena retkotti saranoillaan.
Äkkiä kuuli hän jaloissaan lyhyen vingahtavan äänen, joka muistutti
lauaistun jousenkaaren ponnahdusta. Hän pysähtyi pelästyneenä ja näki
ketunrautojen teräksisen puoliympyrän, joka oli haudattu soraan ja
huolellisesti peitetty risuilla. Rautaisten leukojen pitkät, terävät
hampaat olivat lujasti pureutuneet toisiinsa. Ikäänkuin ihmeen kautta
oli hän välttänyt vaaran, joka hänet olisi viikkokausiksi vaivuttanut
sairasvuoteeseen.
Varovaisesti kopeloiden maata kepillään kulki hän poikki törkyisen
pihamaan, jossa sieltä täältä raunioiden välistä pistivät ikäänkuin
ivaten esiin särkyneet työrattaat tai viinitynnyrin hauraat laudat,
joita vielä ruostunut vanne tuskin piti koossa.
Hän kulki kukkulalle linnan luo, polkua, jonka peitti miehen
korkuinen vesakko. Hän huomasi vieläkin parit ketunraudat, joiden
kuiva kita ahneesti ammotti häntä kohden. Niitä näytti olevan
viritetty yli koko pihamaan--ainoa viljelyksen merkki, minkä hän tähän
asti oli huomannut.--
Ammottavine ikkuna-aukkoineen ja murtuneine muureineen oli linna hänen
edessään kokonaan raunioiksi muuttuneena. Korkeat, rikkaruohojen
peittämät läjät tiiliä, mukulakiviä ja maahan varissutta muurisavea
muodostivat luonnollisen vallituksen kivijalan ympärille. Pääraput ja
niiden yläpuolella riippuva parveke oli kasvanut umpeen lehtimajaksi,
jonka rehevä lehvistö näytti läpipääsemättömältä.
Viheriäin köynnösten keskellä riippui valkea taulu, johon oli
kirjotettu isän käsialalla: »_Varokaa--pääsy kielletty_!»
Häntä värisytti, kun hän nyt kuuden vuoden kuluttua näki edessään
ensimäisen elonmerkin miehestä, jota hänen oli kiittäminen omasta
elämästään ja jota hän nyt oli tullut hautaamaan.
Vielä muutamia minuutteja, ja hän oli seisova isänsä ruumiin ääressä.
Mutta mistä hänet saattoi löytää? Missä hän lienee eläissään asunut?
Kaikissa näissä raunioissa ei ollut ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan
ikkunankehystä, ei ihmisasunnon merkkiäkään.
Hän kääntyi ja kulki verkalleen linnan ympäri, ohi tornin, joka kohosi
rakennuksen päätyseinämältä, minkä mustille, kiviröykkiöille alkoi
uudestaan versoa sammalvaippa painaen niihin surumielisen
rauhallisuuden leiman. Puisto jättiläispuineen ja niiden juurella
rehottavine pensastoineen lepäsi tiheänä kaarena hänen edessään.
Silloin hän näki kolmisenkymmenen askelen päässä edessään nurmikolla,
jolla ennen oli seisonut Diana-jumalattaren patsas--rapaantunut
kivijalusta ja kivilohkareet ruohikossa olivat kai jätteitä
siitä--naisen ... solakan, rotevan naisen, jolla oli pörröiset tummat
palmikot; yllään hänellä oli ainoastaan punainen villahame ja paita,
ja hän kaivoi maata tarmokkain lapionpistoin.
Boleslav meni lähemmäksi.--Nainen kaivoi yhä eikä nähnyt
häntä.--Säännölliseen tahtiin nosti hän aina jalkansa lapionterän
olalle ja polkaisi sen helposti kuin juntalla maan sisään varrenjuurta
myöten. Samalla hän lauloi laulua, jossa oli ainoastaan kaksi säveltä,
ylempi ja alempi, jotka täyteläinä ja kumeina kuin kirkonkellojen
äänet kumpusivat hänen rinnastaan.
Paita--karkea, kotikutoinen liinapaita--oli valunut alas olkapäiltä ja
jättänyt niskan täyteläät, voimaa uhkuvat muodot paljaiksi.
Boleslavin huudahduksen kuultuaan nainen äkkiä oikaisihe ja seisoi
puolialastomia hänen edessään.
Kaksi tummaa suurta silmää leimusi häntä kohden.
»Mitä täältä tahdotte?» sanoi nainen ja tarttui lujemmin lapioonsa
ikäänkuin tahtoen käyttää sitä aseenaan. Sitten kohotti hän
levollisesti vasemmalla kädellään paidan paljaiden rintojensa
peitoksi.
»Mitä tahdotte täältä?» toisti hän.
Boleslav oli vaiti. »Tuoko se siis pani petoksen toimeen?
Jalkavaimo--» Mitähän, jos hän vastauksen sijaan ojennettu pistooli
kädessään ajaisi koko naikkosen saarelta pois, siten puhdistaen maan,
jolla seisoi?
Hänen esiintymisestään näytti kuitenkin nainen tulleen vakuutetuksi,
että hänen aikeensa olivat rauhalliset.
»Tänne eivät vieraat saa tulla», jatkoi hän. »Menkää saarelta heti
pois. Saatte muuten olla iloinen, ettette ole tarttunut kiinni
sudenrautoihin. Menkää!»
Suoraksi ojentuneena seisoi nainen siinä ja viittasi tielle; mutta
sitten hänen synkkä katseensa hämmentyi. Vilkuillen arkana syrjään
siveli hän mustia hiussuortuviaan taaksepäin päivän paahtamilta
poskiltaan ja hapuili käsin rintojaan, joiden alastomuuden hän vasta
nyt alkoi tuntea.
»Näytä minulle herran ruumis», sanoi Boleslav.
Silloin säpsähti nainen äkkiä, tuijotti häneen kotvan aikaa silmät
selällään ja syöksyi sitten itkien hänen jalkoihinsa.
»Armollinen herra--armollinen herra», kuului puoleksi tukehtunut
hämmästyksen huudahdus hänen huuliltaan.
Boleslav tunsi, kuinka hänen sormensa etsivät hänen käsiään, ja sysäsi
ne kiihkeästi luotaan.
»Näytä minulle ruumis», sanoi hän, »ja korjaa sitte luusi!»
Tyttö nousi verkkaan, potkaisi lapion syrjään ja meni edeltä--puiston
tiheimpään osaan.
Lähimmän pensaan luona pysähtyi hän, kääntyi seuraajaansa ja sanoi
pelokkaasti: »Tässä ovat yhdet raudat.»
Boleslav väistyi syrjään.--Jollei hän olisi tiennyt varoa, olisi hän
ehdottomasti takertunut rautoihin.
Tyttö taivutti syrjään matalalla lerpottavat puunoksat molemmin puolin
käytävää, jota he kulkivat, ja piti niitä kiinni ojennetuin käsin,
kunnes Boleslavkin yletti tarttua niihin; muuten olisivat vitsat
huiskahtaneet vasten hänen kasvojaan.
Pieni yksikerroksinen rakennus, jonka katolla oli pitkä savutorvi ja
jota ympäröivät taimilavojen särkyneet lasikatokset ja myllätyt
multakasat, pisti eräästä puutarhan aukeamasta näkyviin. Se oli
puutarharakennus, jossa hän poikasena oli usein leikkinyt
kukkaruukuilla, siemenillä ja juurimukuloilla. Ainoastaan tämä oli
tulelta säilynyt, kai siksi, ettei murhapolttaja löytänyt tietä sen
luo.
»Täällä on miina», sanoi jälleen nainen, viitaten kumpuun, joka näytti
äsken pengotulta myyränmättäältä, ja mutisten puoleksi itsekseen hän
jatkoi: »Ken tänne tulee, on surman oma.»
Boleslav kumartui maahan, kaivoi käsillään sytyttimen möyheästä maasta
ja heitti sen kauaksi luotaan, niin että se kovalla paukauksella
räjähti muutaman puun runkoa vasten.--
Tyttö käänsi päätänsä hieman syrjään ja tuijotti häneen aralla,
kauhistuneella katseella--kuin hän olisi tehnyt jonkin
pyhäinhäväistyksen.--