Kuu kumotti korkealla taivaalla ja valoi vienon sinertävää hohdettaan
uinailevien nummien ylitse. Suosilmäkkeiden leppäpensaat olivat valon
seppelöimät, ja solakat, valkorunkoiset koivupuut, jotka
katkeamattomina riveinä suojustivat leveää, suoraa maantietä,
välkkyivät ja loistelivat niin että tie loitommalta näytti kulkevan
hopeaisten aitojen välitse.
Hiljaista kaikkialla. Linnut olivat aikoja sitten vaienneet. Syyskesän
rauha, kylläisenä lakastuvan luomakunnan rauha vallitsi laajoilla
lakeuksilla: Kuului tuskin heinäsirkan sirkutusta ojan reunalta,
tuskin pelästyneen, pitkäin olkien juurella piipertävän peltohiiren
vikinää.
Reppuineen ja ryhmysauvoineen asteli yksinäinen vaeltaja tietä myöten,
välittämättä kuutamoisen maiseman lumouksesta, tuijottaen suoraan
eteensä.
Hän oli nuori luutnantti, joka taivalsi kotiseudulleen kansan kiroamaa
isäänsä hautaamaan.
Vierasvarainen isäntä oli hänelle tyrkyttänyt parhaita ajoneuvojaan,
oli sitten, kun kaikki houkuttelut olivat turhia, saattanut häntä
jalkaisin pitkän matkaa ja erotesssa vakuuttanut lujasti ja pyhästi,
että heidän kerran vannomansa veriveljeys pysyisi lujana, huolimatta
isäin pahoista teoista, ja että hän sai nyt ja aina luottaa häneen ja
hänen naapureihinsa...
Ivalta tämä hyvää tarkottava lohdutus kuulosti hänen korvissaan. Tuo
puhe »isän pahoista teoista» tuntui hänestä häntä itseään kohtaan
tähdätyltä häväistykseltä, joka hänen täytyi kärsiä vaieten, koska
sitä häpeää, jonka hänen isänsä oli jättänyt hänen niskoilleen, oli
mahdoton torjua luotaan.
Ja synkkiin mietteihin vaipuneena antoi hän menneen elämänsä kuvien
kulkea sielunsa silmien editse.--
Hän ei ollut isäänsä koskaan rakastanut. Tämä oli ollut raaka, raju
mies, joka pieksi talonpoikia, jonka nauraessa vapisi koko talo
samoin kuin toruessakin, jolle poika itse ei merkinnyt enempää kuin
jokin mäyräkoira, mikä hänen hyvällä tuulella ollessaan sai kaluta
hänen kantapäitään, mutta jonka hän seuraavana hetkenä potkaisi kauas
luotansa. Tämä äkäinen, pieni mies, hänen kellertävät, leveän luisevat
kasvonsa sysimustine viiksineen ja pienine, säkenöivän harmaine
silmineen olivat häntä pelottaneet niin kauan kuin hän saattoi
muistaa. Äitiään ei hän ollut milloinkaan tuntenut. Tämä oli muutama
vuosi hänen syntymisensä jälkeen joutunut pitkän sairauden uhriksi.
Alhaalla kylässä kerrottiin, että parooni oli hänet kiukullaan ja
rakkaudellaan kiduttanut kuoliaaksi.
Synkässä, korkeaholvisessa käytävässä, jonka seinistä askelet
kaikuivat niin kammottavasti ja jossa kuumimpana kesäsydännäkin
kulkivat vilunväreet läpi ruumiin, oli hänen kuvansa riippunut
viimeisenä pitkässä, aavemaisessa rivissä. Se oli kuva hennosta,
surkastuneesta naisesta, jolla oli ohuet, verettömät huulet ja
puoleksi ummistuneet silmät; heikkous ja arkuus näytti tehneen
silmäluomet raukeiksi.
Monet hetket oli hän piennä poikana yksin jäätyään seisonut tämän
kuvan edessä ja ikävöiden odottanut, että nuo luomet kohoaisivat,
pilkahduttaakseen hänen nuoreen, yksinäiseen elämäänsä jokusenkaan
äidinrakkauden säteen. Mutta vaikkapa hän olisi ristissä käsin
kuinkakin palavasti rukoillut, vaikka olisi kuinkakin kyynelistä
tulvillaan ja kaihosta sykkivin sydämin odottanut heräämisen hetkeä,
yhtä raukeina ja ikäänkuin ikuiseen uneen uupuneina tuijottivat
silmäterät edelleen alas häneen oudosti metallinloisteisina, kunnes
hän vihdoin epätoivoissaan tempautui irti ja syöksyi sieltä pois.
Äidin kuvan rinnalla riippui toinen kuva, tavallaan yhtä huomattava
kuin tämäkin--se esitti säteilevän kaunista, mustakutrista naista,
joka oli parhaallaan hevosen selkään nousemaisillaan. Hänellä on
vasemmalla olallaan punainen, kultanauhoin koristeltu ja
kärpännahkalla reunustettu samettidolma, oikeassa kädessään, jota
peitti pitkä, poimuinen rannehansikas, heiluttaa hän ratsupiiskaa,
ikäänkuin tahtoisi sillä sivaltaa jotakin pahantekijää selkään.
--Intohimoinen elämänhalu hehkuu ja säkenöi noista silmistä, jotka
rohkeasti ja käskevästi katsovat etäisyyteen, odottaen että kaikki,
mitä sieltä lähestyy, antautuu hänen armoilleen.
Sellaiselta oli näyttänyt nuoruudessaan isoäiti, joka jankutuksineen
ja haukkumisineen, kainalosauvoineen, liköörilaseineen ja
nuuskarasioineen, kummitteli kammottavana ja noitamaisena nuoren
miehen aikaisimpien muistojen joukossa. Hän oli ollut talon
onnettomuus, sillä hän, joka ennen häitään oli ollut ylistetty
kaunotar saksilais-puolalaisessa hovissa, oli jo rintansa maidossa
juottanut nuoren luutnantin isälle rakkauden Puolaan, niin että hän,
vaikka olikin saksalainen aatelismies ja ritarillista sukuperää ja eli
keskellä saksalaista seutua, luopui saksalaisuudesta ja kiintyi
sydämestään puolalaisten menetettyyn asiaan.
--Hän oli kyllä saksalaisen neidin kera astunut alttarin eteen, mutta
hän ei voinut olla antamatta ensimäiselle ja ainoalle pojalleen
puolalaista nimeä, jota hän nykyisenä isänmaallisen kiihkoilun aikana
sai kuten syntymävikaa laahata kaikkialle mukanaan.
Mutta mitä merkitsikään viaton nimi Boleslav verrattuna siihen
suunnattomaan häpeään, jolla isä mielettömässä puolalaisrakkaudessaan
oli verhonnut itsensä ja sukunsa.
Nyt oli hän kuollut, ja »kuolleita kohtaan ei ole kannettava kaunaa»,
sanoi samaisen isän poika itsekseen; mutta samana hetkenä valtasi
hänet täydellä voimallaan tietoisuus siitä häpeätaulusta, jota hän
laahasi mukanaan, missä liikkui tai mihin pysähtyi, ja josta mikään
mahti maailmassa ei voinut häntä vapauttaa. Valittaen ja syyttäen
ojensi hän käsivartensa sinertävänä välkkyvää taivasta kohden, jolla
tähdet himmeinä tuikkivat. Oli kuin hän olisi vaatinut tilille isänsä
sielua, joka oli piiloutunut johonkin etäiseen maailmaan.
Sitten yhtäkkiä heräsivät leppeämmät tunteet hänen mielessään.
Hän heittäytyi ojan reunalle kosteiselle nurmikolle istumaan ja painoi
kätensä kasvoilleen. Hetken aikaa hänestä tuntui, kuin hän olisi
itkuun puhkeamaisillaan, mutta hänen silmäluomensa jäivät kuumiksi ja
kuiviksi. Aavistus siitä, mitä hänellä oli edessään, painoi liian
raskaasti hänen mieltään. Hän ajatteli, kuinka kolkkona ja tärveltynä
hän muutamain hetkien kuluttua näkisi jälleen sen, joka kerran oli
levännyt hänen edessään uiden valoisan lapsuuden päiväpaisteessa.
Sillä hänellekin, yksinäiselle, äidittömälle pojalle, oli lapsuuden
päivä paistanut. Kiittämätöntä, kehnoa olisi ollut sitä kieltää.
Ympäri peltoja ja metsiä oli hän saanut samoilla, vapaana,
riippumatonna ruokatunneista ja nukkumisajoista, kuten ainoastaan
böhmiläiset metsärosvot tai Arkansasin linnunpyytäjät, sillä hänen
tulemisistaan ja menemisistään ei välittänyt kukaan.--Kevättuulen
liidellessä nurmikon ylitse ja keltaisten perhosten liihotellessa
kukasta kukkaan sai hän ruohikossa kukkien keskellä loikoa selällään
sinitaivaalle tuijottaen niin kauan kuin tahtoi--aamusta varhain
iltamyöhään, jollei nälkä ahdistellut,--se ei liikuttanut ketään. Ja
jos häntä halutti mennä lammaspaimenten mukana laitumelle, syödä
mustaa leipää heidän repustaan ja sammuttaa janoaan vesilätäköistä, ei
kellään ollut mitään väittämistä sitäkään vastaan.
Linnan ympäri, joka kunnaaltaan katseli maisemaa laajalle ympärilleen,
kiemursi melkein solmuun vetäytyneenä välkkyvä, iloinen virta
pensaiden peittämine partaineen ja herttaisine lymypaikkoineen. Niistä
saattoi salavihkaa katsella, kuinka rengit veivät hevosia uimaan,
kuinka nahkuri huuhtoi vuotiaan tai myöskin poikasia ongella tai
tyttöjä uimassa... Illoin, kun aurinko oli laskenut lepikkojen
taakse, tulivat otukset läheisestä metsästä, kapusivat varovasti alas
rantaäyrästä ja latkivat kielellään himottua märkyyttä. Silloin oli
oltava hiljaa kuin hiiri eikä liikautettava varvastakaan, sillä
pieninkin ääni pyyhkäisi kuin tuulispää tämän satumaisen kuvan
tipotiehensä. Ja kun kuu nousi taivaalle ja levitti hopearihmaiset
verkkonsa virran pinnalle--kun leppäpensaat katselivat kuvaansa
vedessä ikäänkuin hunnutetut prinsessat, ja iloiset piikatytöt
lauloivat surullisia laulujaan ylempänä valkaisupaikalla, silloin ei
ollut mitään suloisempaa maailmassa kuin hautautua lehdistöön ja
karkeloivain kuunsäteiden ympäröimänä unelmoida aina aamunkoittoon.
Hän päästi kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja tuijotti hämmentynein
katsein ympärilleen. Kuutamo uinaili vaaleilla kentillä, ainoastaan
puut, joiden alla hän istui, kurottelivat synkkiä ja uhkaavia
varjojaan tämän hymyilevän rauhan kuvan kehykseen. Valittava huuto,
kuin lapsen itku, kuului etäältä. Jäniksen poikanen, joka varmaankin
oli eksynyt pellonvakoon, huusi nälissään emoaan, aavistamatta, että
parunnallaan antoi merkin murhaajilleen.
Elukka paran hätä värisytti häntä. Hän nousi ja jatkoi taivallustaan
synkkää päämääräänsä kohden. Hänen muistelmansakin jatkoivat
vaellustaan.
Koitti aika, jolloin vanha kirkkoherra Götz otti hänet kouluun ja
valkoinen talo pähkinäpuiden keskellä tuli hänen toiseksi kodikseen.
Kuljeskeleminen oli nyt lopussa, sillä tämä harmaa tuittupää piti
ankarassa kurissa oppilaitaan.
Heitä oli kymmenen tai kaksitoista, kauppiasten ja hyvinvoipain
käsityöläisten lapsia, sekaisin poikia ja tyttöjä.--Talonpoikain
lasten kanssa ei hän luonnollisesti joutunut yksiin.--Nämä kasvoivat
omia aikojaan kuten vasikat, sillä paroonin heille asettama opettaja,
entinen kamreeri, joka juoppouden takia oli tullut virkaheitoksi,
vetelehti koulutuntiensa ajat kapakoissa.
Hänen toveriensa parvesta pisti ennen muita esiin Felix Merckel,
ravintolan isännän poika alhaalta kylästä, oikein aika poika, joka jo
kymmenvuotiaana käveli pitkävartisissa saappaissa ja sai ampua
maaliin--ja joka nyrkkiensä voimalla piti koko koulun kurissa.
Boleslaviinkin, joka oli kaksi vuotta nuorempi häntä ja jonka
hiljaiseen luonteeseen toisen leveä rehenteleminen vaikutti
valtavasti, ulottui hänen mahtinsa, sikäli kuin tämän salli
kartanonherran pojan itsetietoisuus ja se arka kunnioitus, jota he
kaikki, itse Felixkin, häntä kohtaan tunsivat.
Felix tuli hänen opettajakseen kaikissa niissä taidoissa, jotka
poikamainen ritarillisuus itselleen omistaa. Hän opetti hänet uimaan,
soutamaan, pyydystämään lintuja, laittamaan ilotulituksia, ampumaan
kaniineja, jopa ilmaisi hänelle senkin, miten iltaisin ja kirkonaikaan
köyhien talonpoikain puutarhoja ryöstettiin. Ja vaikkakin hedelmät,
joita hän milloin tahansa sai poimia omasta puutarhasta, olivat tuhat
kertaa makeampia ja mehukkaampia kuin puulle maistuvat omenanpahaiset,
joita hän salaisilla retkillään niskansa taittamisen uhalla sai
saaliikseen, ei hän kuitenkaan voinut näistä rosvoretkistä luopua.
Jälkeenpäin tunsi hän tosin kiduttavaa häpeäntunnetta ja tavallisesti
vei seuraavana päivänä talonväelle satakertaisesti takaisin, mitä
heiltä illalla oli ryöstetty.--Siitä huolimatta kohtasi hän synkkiä
kasvoja ja pahansuopia hymyjä, sillä isän nyrkki lepäsi raskaana
köyhän väen niskoilla, jonka vielä silloin täytyi tehdä päivätöitä
kartanoon... Mikä oli luonnollisempaa kuin että viha, jonka isä oli
kylvänyt, kasvoi pojalle vastaisuudessa runsaan sadon?...
Toisten toverien, erittäinkin tyttöjen, kuvat olivat hänen muistossaan
häipyneet sumuun.
Paitsi tietysti yhtä.
Hänen kuvansa kimmelsi vienolla tähdenloisteella sydämensurun
varjosta, surun, joka vähitellen oli koko hänen olemuksensa kietonut
mustiin käärinliinoihin ja jota ei itse pyhä, sovittava sotakaan ollut
voinut haihduttaa. Hänen kuvansa oli seurannut häntä taistelujen
tuoksinaan eikä jättänyt häntä, kun hän maatessaan vaikeasti
haavotettuna luuli verkalleen vajoavansa kuoleman varjojen maahan.
Tämän tytön ikävöimiseen sulautui hänen voimaton onnenkaipuunsa, josta
hän ei vieläkään ollut voinut vapautua. Ikäänkuin eivät isän pahat
teot olisi häneltä auttamattomasti tuhonneet tietä onneen.
Hän ei tiennyt itsekään, kuinka tämä lempi oli hänen rinnassaan
kasvanut niin suureksi, että se lopulta täytti heijastuksellaan koko
maailman.
Vaalea, kylmä papintyttönen, joka ei uskaltanut astua ojan ylitse,
vaikka se olisi ollut kuinkakin kuiva, joka aina näytti niin
hirvittävän puhtaalta ja joka piilosilla ollessaan ei koskaan sallinut
tarttua vaatteidensa liepeihin, »koska ne voisivat revetä», kuten hän
arveli, oli hänelle lapsena oikeastaan jäänyt aivan vieraaksi. Monta
kertaa, kun he olivat kahden kesken ja Helena näytteli hänelle
nukkekamarinsa salaisuuksia, niissä yksin pyyhelappusetkin olivat
päärmätyt ja nimikirjaimilla varustetut, tuntui ikäänkuin heidän
sydämensä lähestyisivät toisiaan. Mutta useimmittain käyttäytyi hän
rajussa iloisuudessaan niin taitamattoman kömpelösti, että tytön
lempeät nuhteet pian muistuttivat hänen menneen niiden rajojen ylitse,
jotka hänen ystävyytensä hänelle asettivat.
Silloin hän tavallisesti pakeni sieltä loukkautuneena ja häpeissään ja
pysytteli loitommalla, kunnes muutamien päivien kuluttua tytön lempeä,
anteeksi antava hymy kutsui hänet jälleen hänen rinnalleen.--Hän ei
viivytellyt, sillä tytön olennossa oli jotakin valoisaa ylevyyttä,
joka hänet yhä uudestaan veti hänen tenhopiiriinsä.
Felixille oli tämä uskollisuus kauhistus. Hän nimitti Helenaa
Koruliisaksi ja härnäili häntä, missä vain voi. Tytöllä puolestaan oli
verraton tapa nyrpistetyin nenin katsoa häneen muka yli olkansa,
vaikka toinen olikin päätä pitempi, ja ainoastaan silloin, kun toinen
oli kovin ilkeä, meni hän itkusilmin isälleen valittamaan.
Kaksitoistavuotiaana jätti Boleslav kotiseutunsa, kun hänen äitinsä
sukulaiset, jotka kuuluivat vanhaan preussilaiseen aateliin, olivat
tarjoutuneet hänen kasvatustaan valvomaan. Isä kai oli iloinen hänestä
päästessään, sillä hänen elintapansa puolisonsa kuoltua eivät juuri
olleet omiaan lapsen viisaiden, kysyväin silmien katseltaviksi.
Matkoiltaan pääkaupunkiin toi hän aina mukanaan vieraita naikkosia
linnaansa, ja moni kotoisella maaperällä kasvanut, puoleksi puhjennut
kukannuppu joutui hänen himojensa uhriksi. Ei niin, että hän olisi
tätä häpeämättömästi ja julkisesti harjottanut rikoksellisena
ammattina, hän vain ei tahtonut tietää mistään rajotuksista. Ja olihan
se, mitä hän teki, suorastaan hänen oikeutensa kartanon herrana,
oikeus, jonka perintötapa oli hänelle vahvistanut ja jonka käyttöä ei
oikeastaan kukaan kummastellut--jollei ehkä poika, joka verrattain
usein joutui lemmenkohtausten ja kyynelsilmin tehtyjen syytösten
todistajaksi.
Muutenkin tapahtui linnassa monenlaista, joka ei ollut omiaan hänen
silmiensä nähtäväksi. Oli juuri käsissä aika, jolloin suuren
Napoleonin sotahuuto havahdutti kukistetun ja revityn puolalaisen
kansallisuuden kuolinkamppailustaan.--Uudestaan eloon heränneen
ruumiin salaiset liikkeet huomattiin kaikkialla, missä puolankielen
suhuäänet kajahtelivat, ja näyttivät leviävän Itä-Preussin puhtaasti
saksalaisille seuduillekin.
Schrandenin linnaan saapui tuontuostakin salaperäisiä vieraita,
solakoita, notkeavartaloisia miehiä, joilla oli teräväpiirteiset,
kuopikkaat kasvot. Pienissä rattaissa he kiireisesti ajoivat kylän
halki ja yön hämyssä ja sumussa jälleen katosivat.
Posti toi tuhkatiheään sinetillä ja venäläisillä leimoilla
varustettuja kirjeitä, ja isän työhuone oli usein viikkomäärin
suljettuna, niin ettei kukaan päässyt sisään. Hän itse oli käynyt
synkäksi ja vaiteliaaksi, kulki kuin unessakävijä, ja ruoskanjäljet
hänen renkiensä seljissä alkoivat parantua ihonvärisiksi.
Tähän aikaan siis tapahtui, että Boleslav muutti sukulaistensa luo
Königsbergiin. Seurasivat tyynet huolellisesti valvotun kehityksen ja
kypsymisen vuodet. Kanslerivainajan leski oli hänelle äidin sijaisena,
ylhäisimmät kodit olivat hänelle avoinna.
Kotiseudun muistot ja mielikuvat alkoivat vaaleta. Isän satunnaiset
käynnit hänen luonaan osottivat vain hänelle, miten vieraat he olivat
toisilleen.
Tuli sitten hirmuinen talvi, jolloin sodan raivotar hävitti vanhoja
preussiläisiä maakuntia ja Napoleonin joukkojen voittokulun humu
kuului Weikselin ja Memelin välimaille.
Königsbergin kurjien vallien takana oli joukko paenneita maakunnan
asukkaita etsinyt suojaa. Jokainen talo oli täpötäynnä ihmisiä, ja
kaduilla loimusivat taivasalle majotettujen sotilaiden nuotiot.
Tämän sotatemmellyksen, rumpujen pärrytyksen ja valitushuutojen
keskellä oli Boleslavin suotu uneksia ensimäiset lemmenunelmansa.
Hän oli äsken täyttänyt kuusitoista vuottaan, ja mitä lupaavin
viiksienalku häämötti jo kuin hiilellä maalattuna hänen ylähuulessaan.
Hän osasi ulkoa Horatiuksen oodit Chloelle ja Lydialle, eikä hänelle
ollut enää mikään salaisuus, mitä äskettäin kuollut Friedrich Schiller
oli tuntenut Lauraa kohtaan.
Palatessaan eräänä tammikuun iltana kymnaasista ja kulkiessaan poikki
linnakentän, jossa vilisi sekaisin venäläisiä ja preussilaisia
sotilaita, näki hän yhtäkkiä kaksi suurta sinistä silmää, jotka
kysyvinä ja ystävällisinä tähystivät häntä. Hän tunsi punastuvansa, ja
kun hän rohkeni katsella ympärilleen, olivat silmät kadonneet.
Seuraavana iltana tapahtui samoin--kolmannella kerralla rohkeni hän
pitää hieman paremmin varansa ja näki silloin, että noihin silmiin
kuuluivat sievät, vaaleat kasvot, hieno nenä ja pari kalpeita,
siromuotoisia huulia, jotka hymyilivät suloisesti ja kehottavasti
häntä kohden. Nämä kasvot muistuttivat hänelle tuomiokirkon
alttarikuvaa, joka esitti neitsyt Maariaa kauniissa puutarhassa
soreain liljojen ja lyhytvartisten punaruusujen keskellä.--Jotakin
toistakin muistuttivat hänelle nämä kasvot. Hän ei vain tiennyt ketä.
Ja hänen tätä parhaallaan miettiessään levisi hehkuva ruusunpuna
nuoren tytön somille kasvoille ja sirot huulet kuiskuttivat:
»Boleslav--oletko se sinä?»
Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, ja riemuiten hän huudahti:
»Helena--Helena--sinä?»
Jollei tyttö olisi häntä siivosti työntänyt luotaan, olisi hän
temmannut hänet syliinsä avoimella linnakentällä, kikattavain tyttöjen
ja räyhääväin sotamiesten keskellä. Ja heidän poikettuaan rinnatusten
kävelemään hiljaisia syrjäkatuja kertoi tyttö, että hänen isänsä oli
vihollisen lähestyessä lähettänyt hänet tänne, jottei hänelle tehtäisi
mitään pahaa, ja että hän asui erään vanhan tädin luona, joka oli
ostanut itselleen paikan naimattomain papintyttärien turvakodissa ja
vietti hyviä päiviä. Hän työskenteli ahkerasti ottaen ranskan ja
musiikin tunteja, sillä hän tahtoi vielä kerran auttaa isäänsä tämän
opettaja-virassa, koskei hän kai kuitenkaan miestä saisi ikänään.
Tämän kaiken tyttö kertoi vienon lempeään pikkuviisaan tapaan, joka
Boleslavissa herätti suurta kunnioitusta, ja katseli puhuessaan
rauhallisesti, tyytyväisesti hymyillen häntä syrjästäpäin.--Hänen
isästään ei tyttö tiennyt kertoa mitään,--viime näkemällä oli ukko
näyttänyt hyvin kiukkuiselta. Kotoaankaan ei hän pitkiin aikoihin
ollut saanut mitään tietoja, sillä ranskalaiset olivat pesiintyneet
sinne, ja tiedot eivät päässeet tulemaan. Mutta Felix Merckel oli
täällä, ja hänet oli hän äskettäin kohdannut; hän oli opissa
viljakauppiaalla ja esiintyi kuin suuri herra konsanaan. Hänelle ei
varmaankaan lopulta kunnian kukko laula, tuumi tyttö, kun hän jo
oppilaana ollessaan poltteli paperosseja ja käytti turkkilaisia
kaulaliinoja.
Lopuksi antoi tyttö hänelle luvan ensi perjantaina tulla tapaamaan
häntä tädin luo, sillä ainoastaan perjantaisin päästettiin vieraita
laitokseen.--
Tytön poistuessa sipsuttavin askelin, hiljalleen keinuttaen solakkaa
vyötäröään, tuntui hänestä, kuin olisi alttaritaulun neitsyt Maaria
tullut häntä ilahduttamaan ihanalla ilmestyksellään ja palaisi nyt
jälleen liljojensa ja punaruusujensa luo.
Seuraavana perjantaina soitti hän neitsytkodin kelloa.--Tosin hän ei
tavannut tyttöä liljojen ja punaruusujen keskellä, vaan verenpisarain
ja kurjenpolvien, joiden himmeät, tomuiset lehdet kehystivät häntä
varsin viehättävästi. Talvi-illan rusotus hohti jäätyneestä ikkunasta
sisään ja levitti ruusuharsonsa hänen kasvoilleen. Tai kenties
jälleennäkemisen ilo sai hänet punastumaan.--Täti, hampaaton,
homehtunut vanhapiika, jolla oli kauneuspilkkuja kasvoissaan ja
puuteroidut hiussykeröt, oli kuin ilmeinen kohteliaisuus itse, tarjosi
ylhäiselle vieraalle suklaatia kauniista englantilaisesta
porsliinikupista juotavaksi ja katosi sitten, ikäänkuin maa olisi
hänet nielaissut.
Oi, mikä suloisten, auringonpaisteisten perjantai-päivien sarja
silloin alkoikaan!--Sotilaat menivät taisteluun ja palasivat
jälleen--hän ei nähnyt heitä. Eylausta vyöryi ukkosen jyrinä yli
kaupungin--hän ei kuullut sitä. Monta kertaa taivaalle katsellessaan
tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut syvällä, syvällä siniaaltojen
alla ja se maailma, jossa hän ennen oli elänyt, alkaisi vasta sinisen
taivaanlaen tuolla puolen.
Että hän kuitenkin vielä oleskeli keskellä samaista maailmaa, selvisi
hänelle eräänä sunnuntai-iltapäivänä. Hän istui uneksien kirjojensa
ääressä, hiljaisessa ullakkokamarissaan, kun ovi yhtäkkiä temmattiin
auki ja sisään syöksähti pöyhkeästi meluten nuori huimapää, jota hän
ei tuntenut.
»Eläköön, poikaseni!» huusi hän, ojentaen käsivartensa häntä kohden.
»Vuosikauden olen sinua etsinyt kuin kultaseni rintaneulaa enkä
löytänyt mistään. Vasta tuo hurskas, vaalea lapsi, Helena, opasti
minut oikealla tielle.»
Hän oli todellakin huima Felix, ja turkkilainen kaulaliina, josta
lemmitty oli puhunut, liehui komeasti hänen molemmille olkapäilleen.
Boleslav puolestaan vastasi tervehdykseen sydämellisemmin kuin olisi
muutamia viikkoja takaperin itsekään pitänyt mahdollisena. Sen jälkeen
kuin Helena oli jälleen tehnyt hänelle vanhan kotiseutunsa rakkaaksi
ja kodikkaaksi, oli entinen ystäväkin tullut hänen sydäntänsä
lähemmäksi.
Kursailematta hän heittäytyi leposohvalle, ja venyessään sohvan
nahkapäällyksellä katseli hän ihmetellen kodikasta huonetta, joka
hänestä arvatenkin näytti äärimäisen ylellisyyden eduskuvalta.
»Asuthan täällä kuten lumottu prinssi paratiisissa», huusi hän.
»Kelpaahan sitä, kun on syntynyt aatelispoikana, jota vastoin
meikäläinen--äh, palttua--!»
Ja hän sylkeä pirskautti etuhampaidensa välitse, kuten varmaankin oli
oppinut merimiehiltä satamassa.
Siitä lähtien tuli hän tuhkatiheään Boleslavin hiljaiseen majaan, söi
suuhunsa ne makupalat, jotka täti oli lähettänyt, lainaili häneltä
rahaa ja kirjoja ja perehdytti hänet kaikkiin satamakaupungin
salaisuuksiin.--Lyhyesti, hän esiintyi kuten kaikki 15-19 vuotiaat
»kokeneet maailmanmiehet», jotka usein saavat hiljaisemmat ja syvemmät
luonteet vaikutusvaltaansa.
Monesti oli Boleslav uskomaisillaan hänelle sydämensä salaisuuden,
mutta ratkaisevana hetkenä ei hän koskaan löytänyt sopivia sanoja, ja
niinpä asia jäi silleen, kunnes Felix muutamana kauniina päivänä
yllätti hänet sanomalla: »Jollet luule minun näkevän, kuinka olet
korviasi myöten pihkaantunut sirkeäksi pestyyn, siveään neitsyeemme,
niin erehdyt pahasti.»
Boleslav, jonka veri harmista ja kainoudesta syöksähti kasvoihin,
kielsi häntä puhumasta ainoaakaan ylenkatseellista sanaa
Helenasta.--Felix irvisti tosin kujeellisesti, mutta jätti sentään
tästedes silleen ystävänsä lemmityn pilkkaamisen.--Hän oli nykyisin
aikeissa ruveta midshipmanniksi englantilaisten palvelukseen
»kostaakseen tyranneille sorretun isänmaan puolesta», kuten hän sanoi,
ja Boleslav katsoi häneen nyttemmin kaksinkertaisella kunnioituksella.
Koitti sitten päivä, jona ystävä ilman kädenlyöntiä, ilman tervehdystä
kulki hänen ohitsensa; ainoastaan halveksiva olkapäiden kohotus
ilmaisi hänelle, että hänet oli nähty.--Ällistyneenä Boleslav tuijotti
poisrientävän jälkeen, joka ei näyttänyt kyllin ripeästi voivan
loitota hänen läheisyydestään.
Mitä oli tapahtunut?
Seuraavana iltana hän kyynelsilmin kirjotti kirjeen, jossa vaati
selitystä ja tiliä.
Ennenkuin vastaus ehti saapua, tuli lähetti mukanaan paketti kirjoja,
jotka ystävä oli häneltä lainannut ynnä kirje, joka kuului
seuraavasti:
Korkeasukuinen
Herra Boleslav von Schranden
täällä.
Täten saan Teille, Teidän Korkeasukuisuutenne, alamaisimmasti
ilmottaa, että Schrandenissa sattuneiden tapausten jälkeen tuntuu
minusta arvolleni sopimattomalta jatkaa seurustelua, joka antaa
isänmaallisille tunteilleni korvapuustin. Samalla pyydän nöyrimmästi
palauttaa lainaamani kirjat. Rahat seuraavat niin pian kuin nälkää
näkemällä olen ehtinyt ne hankkia.--Kirjeen tuoja on saapa viisi
hopeagroschenia.
Alamaisimmasti
Teidän Korkeasukuisuutenne
nöyrin palvelija
Felix Merckel.
Boleslavista tuntui aivankuin olisi saanut nyrkin-iskun takaapäin.
Hänet valtasi niin syvä häpeän tunne, ettei hän moniin päiviin
uskaltanut katsoa ketään ihmistä kasvoihin. Vihdoin rohkaisi hän
mielensä ja päätti ilmaista surunsa Helenalle. Tämä voisi parhaiten
hankkia tietoja, jotka hänet vapauttaisivat epätietoisuudestaan.
Huolimatta Helenan kiellosta, ettei häntä saanut kadulla
puhutella--tyttö piti sellaisen lähentelemisen sopimatonna, koska he
voivat tavata toisiaan kotonakin--odotti hän häntä ja tavattuaan
näytti hänelle kirjeen. Tyttö lohdutti häntä lempeällä hymyllään,
mutta oli itsekin neuvoton. Kirje, jonka hän edellisellä viikolla oli
saanut isältään, ei tiennyt kertoa mistään muusta kuin onnettomasta
taistelusta metsässä Schrandenin takalistolla, jossa preussilaiset
sotilaat olivat joutuneet surkeasti löylytetyiksi. Tämä oli muuten jo
ollut sanomalehdissäkin.
Eräällä keinoin tosin saattoi päästä totuuden perille. Helenan
tarvitsi vain kulkea pitkin virran rantaa, missä suurten
välitysliikkeiden oppilailla oli tapana viettää vapaa-aikojaan, kun
enimmät liikkeet nyt olivat keskeyttäneet toimintansa. Hän ei tehnyt
sitä mielellään, mutta teki kuitenkin.--
Kuumeisella levottomuudella Boleslav odotti lähimmän sillan korvalla
tietoja, joita tyttö toisi tullessaan.
»Hänkös sitte oli olevinaan», sanoi Helena palattuaan verkalleen ja
tulipunaisena retkeltään. »Ja samanlaisia ovat nuo puotipojat
kaikkikin. Ikäänkuin minä etsisin heidän liehittelyjään». Ja hän
hymyili ylen hämillään sinisilkkiseen käsityölaukkuunsa. »Mutta voit
olla aivan levollinen, Boleslav.--Se ei merkitse mitään sen
enempää.--Aiottuaan ruveta midshipmanniksi, on isänmaallisuus noussut
hänen päähänsä.»
»Mitä minulla on tekemistä hänen isänmaallisuutensa kanssa?» kysyi
Boleslav. »Minä vihaan mokomaa verikoiraa, Napoleonia, yhtä paljon
kuin hänkin.»
Helena vaikeni ja kietoi ympärilleen pientä vaippaansa, jota tuima
talvituuli hulmutti hänen solakan vyötärönsä ympärillä. »Minuun saat
luottaa», jatkoi hän sitten, »minä en sinua siitä koskaan tule
soimaamaan.»
»Herran tähden--mistä?»
Ja vihdoin se tuli ilmoille.
»Sinun ei pidä sitä panna sydämellesi, rakas, kallis,
Boleslav--kylässä näet kerrotaan, että isäsi on yön pimeydessä vienyt
Kissanporrasta myöten ranskalaiset preussilaisten selkään--näetkös--ja
ruskea Regina, puusepän tyttö, tiedäthän, se pieni pörröpää, joka
kävi koulua samaan aikaan kuin mekin, hän kuulemma on sen tunnustanut,
sillä hän se on oikeastaan oppaana ollutkin. Ja nyt sanoo kylän väki,
että isäsi on isänmaan kavaltaja, eivätkä tahdo enää tehdä hänelle
työtä, vaan aikovat panna punaisen kukon hänen katolleen.»
Siinä se oli. Ja tänä hetkenä katosi häneltä elämänhalu ja
elämänrohkeus, kuten kevätmyrskyt riuhtovat puista hennot kukat.
Ohitse--ohitse menkää moiset kuvat sanattomaan tuskaan--kaikotkaa
kolkkojen rikosten ja kaiken kalvavan häpeän muistot!
Viipyi kauan, ennenkuin huhu petoksesta tuli Königsbergissä saakka
yleisemmin tunnetuksi. Kului kuukausia, ennenkuin ensimäiset
onnettomuuden enteet tulivat näkyviin. Mutta ne riittivätkin hänen
olentonsa perinpohjin muuttamaan. Arkana ja kömpelönä, harhailevin
katsein ja kasvot milloin äkkiä punastuen, milloin kalveten, hiipi hän
ympäri nurkkia, säpsähtäen jokaisesta sanasta, joka odottamatta
hänelle sanottiin. Sitten tulivat päivät, jolloin opettajat alkoivat
häntä syrjäyttää ja toverit karttaa hänen läheisyyttään--päivät,
jolloin täti kielsi häneltä tavanmukaiset aamutervehdykset, koskei hän
muka ollut terve--päivät, jolloin pidettiin perheneuvotteluja
suljettujen ovien takana, jolloin palvelijat eivät enää olleet hänen
toivomuksiaan kuulevinaan ja jolloin tuontuostakin joku ohikulkija
sylkäisi hänen ovelleen.
Hän näki sen matelevan luokseen, tuon kylmän, niljakkaan käärmeen,
näki sen lähenevän kietoutuakseen hänen ympärilleen, tyrehdyttääkseen
veren hänen suonissaan. Hän näki sen kiemurtelevat renkaat, kuuli
sähinän, joka läheni lähenemistään--ja avutonna, puutuneena,
kivettyneenä hän tuijotti siihen, rohkenematta kysyä, huutaa tai edes
huoata.
Helenakin oli häneltä mennyttä.--Tyttö tosin ei siihen ollut syypää,
eipä suinkaan. Hän salli kuten ennenkin Boleslavin perjantaisin
soittaa neitsytkodin ovikelloa, puhutteli häntä ystävällisesti,
koettipa olla iloinenkin ja viihdyttää häntä lempeällä leikinlaskulla.
Mutta oliko sitten laita niin, että hän itse oli niin tykkänään
muuttunut, että näki koko muun maailman, jopa lemmittynsäkin
ainoastaan häpeästä ja tuskasta kudotun harson lävitse, tai oliko
tyttö siitä päivin alkanut soittaa ainoastaan armeliaan säälin
säveltä, lyhyesti--Boleslav tunsi tulevansa yhä raskaammalle mielelle
ja rohkeni tuskin enää katsoa tyttöä silmiin.--
Eräänä päivänä otti hänet vastaan Helenan sijasta itse vanha neiti.
Tämä niiaili ja hymyili kuten aina, nimitti itseään hänen nöyrimmäksi
palvelijakseen. Mutta se, mitä hän ilmotti, merkitsi heidän
erottamistaan. Kirkkoherra, neidin rakas veljenpoika, sai hän
sammaltaen ilmoille, ei enää katsonut sopivaksi tyttärensä seurustelua
korkeasyntyisen junkkarin kanssa ja oli sentähden määrännyt, että
tytön oli lähteminen Königsbergin kaupungista niin pian kuin suinkin.
Helena sanoi jäähyväiset pienessä sinisellä lakkasinetillä suljetussa
kirjeessä.
Rakas, rakas Boleslav!
Isäni käskee minun välttää sinua, ja minun täytyy olla hänelle
kuuliainen. Jääös hyvästi. Sinä olet minulle iäti, iäti rakas. Sen
vannoo sinulle oma
Helenasi.
Kuusi hätäpikaa kirjotettua riviä on liian laiha matkaeväs sille,
jolla on kaipauksen ja kieltäymyksen elämä edessään. Mutta voiko hän
enempää toivoakaan? Eikö siinä ollut rakkautta ja uskollisuutta
yllinkyllin, että Helena lupasi pitää hänestä kiinni, kun kaikki,
kaikki väistyivät hänen, häväistyn, tieltä syrjään?
Tästedes ajatteli hän häntä kuin kirkastettua, pyhää olentoa. Hänen
kuvansa suli yhteen neitsyt Maarian kuvan kanssa, jonka hän oli nähnyt
tuomiokirkossa, ja tyttöä ajatellessaan näki hän tämän sädekehän
kaunistamana, liljojen ja punaruusujen ympäröimänä.
Jollei hän olisi ollut niin ylen nuori, olisi hänet rahtunen
itsekkyyttä ja tarmoa auttanut hervottomista huolistaan, mutta
lapsellisessa kunnioituksessaan, jonka hän yhä vieläkin tunsi
lamauttavana itseään painavan, ei hän rohjennut vaatia isältään edes
varmuutta, saatikka sitten tiliä.
Vasta tämän äkillinen näyttäytyminen herätti hänet vastarintaan.
Hän oli nyt seitsentoista vuotias ja olisi muutamien kuukausien
kuluttua voinut päästä yliopistoon, jollei hänelle moneen kertaan
olisi viittailtu, että hänen poistumisensa oppilaitoksesta oli
erittäin suotavaa. Hyvä tätikin, joka tähän asti oli huolellisesti
välttänyt mainita tuota huhua, jonka painon alla hän kärsi
sanomattomasti itsekin, oli nyt säälivin sanoin ottanut puheeksi,
kuinka hänelle olisi parasta loitota.
Toisissa olosuhteissa olisi hänen intonsa ja kunnianhimonsa noussut
moista ehdotusta vastaan, mutta nyt tunsi hän ainoastaan sanomatonta
katkeruutta, ja halusi paeta häpeätaakkoineen johonkin, jossa
ainoakaan ihmissilmä ei häntä näkisi.
Tässä mielentilassa seisoi hän eräänä päivänä isänsä edessä.
Tämä oli saapunut hankkiakseen apua niskottelevia talonpoikiaan
vastaan ja oli tavannut kaikki ovet suljettuina. Hän kuohui raivosta,
koko hänen olentonsa näytti hukkuneen epätoivon uhkaan. Nähdessään
hänen lyhyen, tanakan vartalonsa, hänen häränniskansa, hänen harmaat,
säkenöivät silmänsä ja punaiset, pöhöttyneet kasvonsa, valtasi
Boleslavin sama pelko, jota hän oli tuntenut poikavuosinaan. Hän
kokosi kaikki voimansa; mutta kovan onnen kysymys ei sittekään
tahtonut päästä hänen huuliltaan.
»Isä--onko totta, mitä ihmiset»...
Harmaissa silmissä kiilui hurjan epäluulon liekki.
»Hä--mitä ihmiset juttelevat?»--
»Että sinä olet antanut opastaa ranskalaiset Kissanportaan ylitse?»--
»Ja entä jos se olisi totta, keltanokka? Entä jos olisin jaloin
tallatun Puolan kansan puolesta tahtonut kostaa tälle raukkamaiselle
preussilaiselle rosvojoukolle? Nuo typerät, laiskat orjasielut
saisivat vain ansaitun palkkansa, jos suuri Napoleon hirtättäisi
heidät kaikki tyyni!--Älä tuijota lainkaan, nulkki! Olen tehnyt vain,
mitä inhimillinen velvollisuuteni vaati.--Kahleihin kytketyt ovat
minua rukoilleet, ruoskitut ovat minulle huutaneet: pelasta
meidät--pelasta meidät!--Pelastaa en heitä voinut, se jäi suuremman
miehen tehtäväksi, mutta saatoin auttaa häntä, tuota, joka
kostonenkelinä syöksyy yli turmeltuneen Europan--saatoin auttaa häntä
tuhoamaan konnia, missä ne olivat minun käsiini joutuneet.»
Näin, hän puhui, ja hänen lyhyt vartalonsa näytti kasvavan.--Hänen
silmänsä salamoivat. Yltiöpäisyyden hurmahenki, joka niin paljo
muistuttaa taivaallista sisartaan, innostuksen hengetärtä, levitti
hehkuvan punaisen vaippansa hänen ylitsensä.
Kauhistuneena Boleslav vetäytyi taaksepäin. Hän tunsi syvästi, että
hänen ja tämän miehen väliltä oli jokainen side katkennut.
»Soittakoot vain suutansa», jatkoi ukko, »nyhjikööt vain minut
nähdessään kyynärpäillänsä toisiaan kylkeen, hittojako minä siitä
huolin.--He eivät kuitenkaan tohdi käydä kimppuuni niin kauan kuin
sätkyttelevät korsikkalaisen jalopeuran käpäläin välissä.--Ja kuka
muuten voi sen todistaa? Jollei pöllöpäätä Reginaa olisi isänsä
pelotellut pahanpäiväiseksi ja siten saanut hänet lörpöttelemään,
otaksuisi jokainen, että teräväpäinen eversti Latour on yksinään
löytänyt tien virran poikki ja metsän lävitse. Mutta nyt hän on
niskoillani--tyttöriepu. Ja talonpoikia en saa enää patukallakaan
pidetyksi kurissa, niin hellästi he rakastavat minua siitä pitäen. Jos
on totta, mitä lehdet kertovat, että kuningas piakkoin päästää tämän
koiralauman vapaaksi, silloin repivät he minut arvelematta.--Onnittelen
sinua perintösi johdosta, poikaseni.»
Nämä olivat viime sanat, jotka hän kuuli isältään, sillä keskustelun
keskeytti samassa täti astuen hänen työhuoneeseensa, missä he
olivat.--Vanha ylhäinen nainen väisti paroonin punaista, karkeaa
kättä, joka hänelle oli tervehdykseksi ojennettu, kuten väistetään
myrkyllistä matelijaa, ja pyysi sitten kammoaan hilliten häneltä
muutamiksi minuuteiksi kahdenkeskistä keskustelua.
Mitä tässä neuvottelussa päätettiin hänen kohtalostaan, ei hän saanut
kuunaan tietää, sillä ennenkuin tämä lyhyt hetkinen oli lopussa, oli
hänen tähänastinen elämänsä jäänyt kauaksi hänen taakseen ikäänkuin
sydäntä painava unelma, mutta hän seisoi kadulla tuumien mistä
portista hän vaeltaisi avaraan maailmaan.
Hänen seikkailurikas vaelluksensa päättyi pienelle maatilalle eräässä
Liettuan sopukassa, missä hänelle suotiin lepoa ja työtä ja missä
hänellä oli tilaisuus kehittyä kelpo maanviljelijäksi.
Vuodet kuluivat. Ne olivat taukoamatonta taistelua jokapäiväisestä
leivästä, taistelua, joka tosin oli täynnään vastuksia ja puutetta,
mutta ei kuitenkaan sisältänyt mitään häpeää eikä hänen
kunniantuntoaan loukkaavaa. Sillä hän oli jättänyt nimensä. Jos hän
olisi samalla voinut riisua muistonsa, kuten riisutaan tahrattu puku,
olisi hänen ollut parempi olla.
Mutta alituiseen laahasi hän mukanaan tietoisuutta siitä häpeästä,
joka häneen oli tarttunut. Isänmaanrakkaus, joka ennen oli
luonnollisen tyynenä uinaillut hänen sydämessään, oli herännyt
kirvelevään hehkuun ja kasvoi ja kyti ja varttui hirmuhengeksi, joka
ruoskaniskuin ajoi häntä paikasta paikkaan karkottaen veren hänen
kasvoiltaan ja unen hänen silmistään. Ei paljon puuttunut, ettei hän
pitänyt itseään syypäänä Preussin onnettomuuteen.
Ainoastaan kerran oli hän koko tänä aikana saanut tietoja
kotiseudultaan. Hän luki Königsbergiläisestä lehdestä, että
Schrandenin linna, joka talvella 1807 oli tullut niin surullisen
kuuluisaksi, oli kaikkine talousrakennuksineen palanut poroksi.
Silloin oli hän pannut kätensä ristiin, ja hänen huuliltaan oli
päässyt sammaltava ääni, joka kuului melkein luojankiitokselta.
Sovitusta--sovitusta mihin hintaan hyvänsä!
Mutta vielä ei ollut mitään sovitettu, kukistettua isänmaata tallasi
vielä tyranni jaloillaan.
Mutta nyt hukkui suuri armeija idän lumihankiin--ja Preussin
kohoaminen seurasi perästä.
Nyt hän oli selvillä! Kuolla, kuolla hänen täytyi, sovittaa omalla
verellään, mitä isä oli rikkonut.
Vapaaehtoista jääkäri Baumgartia, joka maaliskuun 5 päivänä 1813
ratsasti Königsbergiin, ei kukaan tuntenut nuoreksi vapaaherra
Schrandeniksi, joka täsmälleen viisi vuotta takaperin oli sieltä
lähtenyt omaa häpeäänsä pakoon. Ja kuitenkin niiden joukossa, jotka
nyt häntä riemuiten tervehtivät, oli monta, jotka olivat olleet mukana
kerran häntä karkottamassa... Hän liittyi uljasten talonpoikain
parveen, joiden suusta helähti kotiseudun murre niin tutunomaisesti
häntä vastaan. Hän tuli heidän ystäväkseen, heidän johtajakseen--kunnes
eräät tutut kasvot, jotka taistelun tuoksinassa ilmestyivät hänen
rinnalleen, saivat hänet väistymään kuten pahantekijän.
Felix Merckel ei olisi voinut olla ilmaisematta tovereilleen, kuka
heitä johti taisteluun.
Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, suli yhteen sekavaksi, veren
ja savupilvien täyttämäksi unelmaksi, josta laukausten ja
kuolinvoihkausten keskeltä nousi esiin ainoastaan hirveä kysymys:
Elätkö yhä vielä?
Ja tällä kysymyksellä tervehti häntä ensiksi päivänvalo, kun hän
kuukausimäärin kamppailtuaan elämän ja kuoleman vaiheilla jälleen
palasi tajuntaansa.
Häntä varten ei ollut ainoatakaan ranskalaista miekkaa terotettu,
ainoatakaan ranskalaista kuulaa valettu. Hänelle ei oltu suotu sitä
ainoaa sovitusta, joka yksin näytti hänestä riittävältä.
Odottiko häntä toinen, raskaampi sovitus, kun hän nyt aamun
sarastavassa valossa astui kotiseutunsa synkkiä metsiä kohden?