Tämän merkillisen vuoden elokuun lopulla istui eräänä päivänä
suurehkon talonpoikaistalon suvihuoneessa joukko nuoria miehiä
tammipöydän ympärillä, ja pöydän täyttivät koko leveydeltään saviset
oluthaarikat ja pyöreämahaiset viinapullot. Tupakansavu, joka tissusi
piipunkannen raoista ilmoille, kietoi kuumat, paloviinasta ja
innostuksesta hehkuvat kasvot sinisenharmaihin pilviinsä.
He olivat äsken palanneita isänmaan puolustajia ja mässäsivät
sotaisiin muistelmiinsa kiintyneinä.
Kaikissa heissä saattoi havaita sukuyhtäläisyyden piirteen, jonka
samallainen sääty, samallaiset elin- ja ajatustavat painavat
ventovieraihinkin. Heidän karheat, rehelliset kasvonsa olivat sodassa
villiintyneet ja peittyneet naarmuilla ja arvilla. Parin kolmen
käsivarsi oli siteissä vieläkin, ja tuskin ainoakaan oli päässyt niin
pitkälle, että olisi ripustanut mustanauhaisen jääkärintakkinsa
naulaan.
He olivat Heiden kylän vapaita talonpoikia, hajallaan asuvia ja
kuitenkin naapurillisesti liittoutuneita--muutamat heistä riippuivat
vielä isänsä määräysvallasta, toiset olivat jo päässeet talonsa
haltijoiksi. He eivät olleet konsanaan tehneet vero- eikä päivätöitä;
niillä suurilla mullistuksilla, joita Steinin laatima laki muutamia
vuosia takaperin oli saanut aikaan talonpoikaissäädyn keskuudessa, ei
heihin ollut mitään vaikutusta, ja kun edellisenä keväänä oli
kuninkaan sotakutsu kulkenut ympäri maan, olivat he ylpeinä kuten
herraspojatkin astuneet vapaaehtoisten jääkärien riviin omine
hevosineen ja omine aseineen, vaikkapa sentähden olisi täytynyt viedä
markkinoille viimeisetkin siemenjyvät.
Ainoastaan yksi heistä, hän, joka istui talon ainoalla päällystetyllä
tuolilla, likaisenharmaalla ja moneen kertaan korjatulla ja paikatulla
kuvatuksella, ja jolla yksinään oli pullo punaista viiniä edessään,
kuului silminnähtävästi toiseen elämänpiiriin.
Hänellä oli kalpeat hieman keltaiselle vivahtavat kasvot, hienot,
pehmeähköt piirteet, ruskeat, synkät silmät ja pitkät, mustat
silmäripset, jotka alas vaipuessaan loivat pitkän varjon kaidoille
poskille. Vaikkakin hän näköjään oli nuorin heistä kaikista--hän tuskin
saattoi olla yli kahdenkolmatta--näytti hän mieheltä, jonka elämänhalu
on mennyt. Uhmaava tarmo hallitsi hänen rypyttömällä otsallaan, ja
sinisissä silmissä piili jotakin vanhan surun tapaista.
Hänellä oli yllään harmaa takki, joka näytti hartioista liian
ahtaalta, ja sen alla siniruutuinen villapaita, jossa oli rikkinäiset
poimut ja helmiäisnappirivi. Sotilaallista hänen puvussaan oli
ainoastaan nostoväen ristillä varustettu kenttälakki, jonka hän oli
työntänyt takaraivolleen, nähtävästi sentähden, että kova nahkalippu
painoi tuskin umpeenmennyttä arpea, joka hehkuvana juovana kulki
tummien kiharain alta suoraan poikki korkean otsan.
Kaikkien silmät olivat häneen suunnatut.--Jokainen näkyi ilmeisesti
panevan enimmän painoa hänen ajatukseensa, tarkotti ennen kaikkea
sanansa hänen kuultavakseen.
Hänen rinnallaan istui voimakas, häntä hieman vanhempi nuorimies, joka
lakkaamatta tarkasteli häntä hellävaroisella huolellisuudella--
epäilemättä talon isäntä. Oikealla ohimollaan oli hänellä valkoinen
laastarilappu. Nauravina ja rohkeina pilkistivät punakat, pyöreät
kasvot vaalean hiusmetsän alta, joka pörröisine kiharoineen ympäröi
kaulan ja niskan kauttaaltaan.
»Mutta ethän juo mitään, luutnantti!» kehotteli hän häntä työntäen
pullon lähemmäksi hänen eteensä. »Et ole tottunut olueemme, vielä
vähemmän viinaamme--et sentähden tarvitse laisinkaan kainostella
juodessasi tätä punaista ainetta, joka minulta muuten voidaan
varastaa.--Rikkaita emme ole, sen tiedät, mutta niin paljo meillä
sentään on, että jos tahdot jäädä luoksemme, on eliniäksesi sinua
varten tuollainen pullo päivässä. Eikö totta, pojat?»
Riemuiten ilmaisivat toiset hyväksymisensä ja tunkeutuivat luo,
kilistääkseen haarikoineen ja ryyppylaseineen hänen särkymäisillään
olevaan viinilasiinsa.
Kiitollisen ilon loiste vilahti hänen kalpeilla, synkillä kasvoillaan.
»Tiesin kyllä», sanoi hän, »että teidän luotanne löytäisin
kodin--muuten en olisi palannutkaan.»
»Yhä parempaa!» huusi isäntä. »Sitäkö varten vannoimme veriveljeyttä
ensimäisen taistelun edellä--silloin kirkossa--tuossa kirotussa
pesässä--jonka nimeä en kuunaan saa säilymään muistossani?»----
»Pesä on Dannigkow nimeltään», vastasi nuori vieras, jota puhuteltiin
luutnantiksi.
»Muistatko sen vielä niin hyvin?» jatkoi isäntä. »Ja olisitko voinut
ajatellakaan hiipiä ohitsemme?--Sitäkö varten valitsimme sinut
johtajaksemme ja umpimähkään ajaa karauttelimme perästäsi tulisimpiin
otteluihin?--Veri ja kuolema liittää yhteen, Baumgart. Anna sentähden
palttua maailmalle ja jää luoksemme.»
»Älä lörpöttele loruja, veli hyvä», vastasi luutnantti ja puhalsi
mietteissään viinin purppuraiseen peilipintaan.
Mutta toinen ei ottanut peräytyäkseen.
»Saat olla varma», jatkoi hän, »ettemme tule sinua koskaan uteliailla
kysymyksillä ahdistelemaan. Olemmehan aina tottuneet pitämään sinua
salaperäisenä otuksena. Kun lepäsimme leirinuotiolla kertoellen
kodista ja konnuista, isästä ja äidistä, juomingeista ja
lemmenseikkailuista, nipistit sinä suusi suppuun, aivan kuten teet
nytkin. Mutta jos joku rohkaisi mieltänsä ja kysyi sinulta, mistä olet
ja mitä muuten olet puuhaillut, silloin sinä nousit ja menit
matkoihisi. Niin totuimme olemaan kyselemättä ja tuumailimme: Hän on
mahtanut syödä liiaksi jotakin, joka on hänet saanut eliniäkseen
kärtyisälle tuulelle... Muuten, mitä se meihin kuuluu? Hyvä toveri
olit, sen todistuksen annamme sinulle--ja enemmänkin, olit
kunnollisin, urhoollisin ja ... no, suoraan sanoen, jos olisit jotakin
meistä käskenyt: mene, katkaise oikea kätesi minun tähteni--totisesti
olisi hän sen tehnyt mukisematta.--Enkö puhu totta, pojat?»
Hyväksymisen huuto kulki ympäri pöytäseuran.
»Lakatkaa vihdoinkin», sanoi nuori luutnantti, torjuen riemuitsevia
loitommalle. »Ylistättehän minut aivan maan alle.»--
»Huonot viestit tulevat perästä!» jatkoi isäntä. »Olemme olleet sinuun
aikalailla tyytymättömiäkin. Muistat kai vielä, mistä se johtui. Se
tapahtui aselevon aikana, kohta yhdyttyämme hurjan Platenin johtamiin
liettualaisiin ja Bülowin joukkoon. Silloin eräänä iltana kierroksesi
tehtyäsi selitit meille: Pojat, minun täytyy jättää teidät--älkää
kysykö, miksi.--Mutta uskokaa minua, en voi muuta--nostoväki kaipaa
upseereja. Ei ole mikään kunnia siirtyä vapaaehtoisten jääkärien
joukosta nostoväkeen, mutta minä menen nostoväkeen.--Niinhän
haastoit, Baumgart?»
Nuori luutnantti nyökkäsi, ja hänen huulillaan väreili kuohahtavan
katkeruuden ilme.
»Näimme, kuinka sinulle samalla kihosivat vedet silmiin, muuten olisi
varmaan yksi tai toinen kysynyt: Tämäkö on kiitos sinulle
osottamastamme luottamuksesta, että jätät meidät nyt, juuri nyt, kun
meidän olisi platenilaisille näytettävä, kuinka ranskalaisia oikein
metsästetään?--Ja sentähden päästimme sinut menemään vastustelematta,
vaikkakin sydämemme vuosivat verta.--Kukaan ei ole myöhemmin kuullut
sinusta hiiskahdustakaan, kuinka ahkerasti tiedustelimmekin; mutta sen
voimme vakuuttaa, että kuukausimäärin juttelimme joka ilta sinusta ja
vaivasimme päitämme tuumiessamme, mikä se sinut oikein veti pois
meidän luotamme ja mikä oikeastaan olit miehiäsi ja muuta sellaista,
niin että myöhemmin joukkoomme liittyneet, jotka eivät olleet sinua
tunteneet, arvelivat, että heistä oli ikävystyttävää ikuinen puhe
sinusta ja että meidän olisi ollut paras sinun kanssasi lyöttäytyä
nostoväen likakinttujen laumaan. Näetkös, niin olimme sinuun
kiintyneet, ja sentään tahdot sinä jo parin päivän perästä kääntää
meille selkäsi! Marnevirralta kauas Weikselin taakse on pitkä matka,
kun sen tekee yksin ja jalkaisin, ja haavasikin yhä vielä äkäilevät.
Levähdä siis ja kerro, haastele meille, kuinka elämäsi harmaapartojen
parissa meni mukiin ja kuinka jouduit vankeuteen--sillä että sinä
todellakin olet joutunut vangiksi, senhän on täytynyt olla aivan
eriskummallinen sattuma!»
Hän silmäili lapsellisella ylpeydellä teräksiseen ristiin, joka
välkkyi hänen takkinsa rintapielessä. Hän oli sen saanut palkinnoksi
siitä, että oli kerran, suostumatta tarjottuun armahdukseen,
huimapäisesti tapellen murtautunut vapaaksi ranskalaisen husaarijoukon
keskeltä.
Nuoren nostoväen luutnantin rinnassa ei ollut mitään koristeita. Kun
sotaretken lopussa suuri koristevirta valui voitokkaiden soturien
ylitse, oli hän luultavasti silloin jo ollut vankina.
Kiusallinen syrjäytyksen, kenties häpeänkin tunne näytti heräävän
hänen mielessään. Hän painoi nostoväen lakin takaisin otsalleen ja
sysäten tuoliaan voimakkaalla tempauksella taaksepäin, ikäänkuin ei
olisi kauempaa sietänyt koko kapinetta, sanoi hän:
»Kiitän teitä hyvistä tarkotuksistanne, mutta minun täytyy mennä
Königsbergiin ilmottautumaan päällystölleni.»
»Silloin saat kauan etsiä», vastasi eräs kiharatukkainen,
ruskeasilmäinen veitikka, joka kantoi oikeaa käsivarttaan mustassa
siteessä. »Etkö todellakaan tiedä, että nostoväki päästettiin kotiin
kohta palattuaan?»
»Itse esikuntakin tullee hajaantumaan», lisäsi toinen.
»Silloin täytyy minun koettaa onneani päämajassa», vastasi luutnantti
Baumgart. »Minulla on enemmän kuin muilla syytä huolehtia, että
eropaperini ovat kunnossa. Uskokaa pois! Kukaan ei saa päästä minusta
sanomaan, että olen salaa hiipinyt armeijasta. Siis lyhyesti: onkohan
mahdollista huomenna saada kyytiä Königsbergiin?»
Nousi oikea tyytymättömyyden myrsky. Käytiin hänen kimppuunsa,
tartuttiin hänen käsiinsä, kierryttiin piiriin hänen ympärilleen,
ikäänkuin olisi kysymyksessä estää hänet tuossa tuokiossa pakenemasta.
»Jää ainakin niin kauaksi, ettei raukea tyhjiin juhla, jonka tahdomme
viettää kunniaksesi», sanoi Karl Engelbert, nuori isäntä, saatuaan
melulta äänensä kuuluviin.
Baumgart syöksähti nopealla ponnahduksella hänen istuintaan kohden.
»Minun kunniakseni?... Oletteko tulleet hulluiksi!»
»Mikään puolustus ei enään auta!» vastasi toinen. »Asia on jo aikoja
sitten pohdittu. Kolme päivää takaperin, kohta tänne pistäydyttyäsi,
lähetin Johann Radtken taipaleelle, mukanaan luettelo kaikista
vapaaehtoisista jääkäreistä, jotka piirissä ovat kotosalla, sillä
meillä on väkeä kuudesta tai kahdeksasta rykmentistä--ennen kaikkea
oli hänen tietysti mentävä Schrandeniin, jossa Merckel asuu--hänhän
oli ensin Platenin joukossa, mutta sitten meni hänkin nostoväkeen.
Mutta hänen siirtymisessään oli järkeä, sillä vasta siellä hänelle
vakuutettiin luutnantin oikeudet.»
Baumgart oli nimeä mainittaessa ilmeisesti säpsähtänyt, mutta pian
hän malttoi mielensä, ja puoleksi eteenpäin kumartuneena ja tarttuen
kovalla kourauksella istuimensa puisevaan selkänojaan, kuunteli hän
vaieten, mitä hyvää tarkottava ystävä tiesi kertoa tulevista
kunniapidoista... Hän ei vastustellut enempää, kenties siksi, että
avoin vastarinta näytti hänestä hyödyttömältä, mutta hänen
levottomissa syrjäsilmäyksissään piili jotakin pakoaikeihin
vivahtavaa.
Ystävyksille, joiden kuohuva veri ei kotioloissa vieläkään ottanut
rauhottuakseen, oli tervetullut jokainen aihe, joka heidät, vaikkapa
vain muutamaksi hetkeksi, kohotti yli arkipäiväisen yksitoikkoisuuden,
mihin he olivat menehtymäisillään. He puhuivat hyvin tärkeän näköisinä
luottamusmiehensä palaamisesta, sillä hän oli odotettavissa jo
aamupäivällä viiden peninkulman päässä sijaitsevasta Schrandenista.
»Olenpa utelias tietämään», sanoi Peter Negenthin, mies, jolla oli
musta side, »mihin schrandenilaiset ovat koreaan kartanonherraansa
nähden ryhtyneet.»
Luutnantti Baumgart heristi korviaan.
»Punaisen kukon ovat he jo aikoja sitte panneet hänen katolleen
istumaan», puuttui toinen puheeseen. »Viitisen vuotta on hän jo
huuhkajan tavoin pesinyt paloraunioiden keskellä.»
»Miksei hän sitten rakenna linnaansa uudestaan?» kysyi kolmas.
»Miksikö? Siksi, että talonpojat ja muu kylänväki pieksävät
pahanpäiväiseksi jokaisen, joka menee hänelle työhön. Kerran hän oli
pestannut päivätyöläisiä Masurenista asti ajatellen, että ne kyllä
pysyvät hänellä, kun eivät ymmärrä saksaa. Sitten syntyi kylän
kapakassa aika tappelu--ja ykskaks ajettiin puolalaiset matkoihinsa.
Sen koommin ei hän enää ole yrittänytkään ruveta maitaan viljelemään.»
»Millä hän sitten elää?»
»Mitäs se meitä liikuttaa?... Kuolkoon nälkään!»
Keskelle pahansuopaa naurua, jonka tämä julmanlainen toivomus herätti
maanpoikain keskuudessa, astui, nopeasta ratsastuksesta höyryävänä ja
hikisenä, palannut lähettiläs, lyhyt, pienenläntä nuorukainen, jonka
vaaleat, suorat hiussuortuvat valuivat kellertävinä ja kiiltävinä kuin
uusi olkikatto lihavahkoille kasvoille, jotka päivä oli paahtanut
punaisiksi kuin keitetyt kravut.
Ennenkuin hän alkoi puhua, tarttui hän suureen kivikannuun, joka
seisoi keskellä pöytää, ja pitäen molemmin kourin sen pulleasta
vatsasta, imeytyi hän kannun reunaan kiinni, kunnes se vihdoin
naurunhohotusten kaikuessa temmattiin hänen huuliltaan.
Kaikin tavoin ilvehtien ja irmastellen kertoi hän matkastaan.
Suuri juhla oli kyllä alusta alkaen varma.--Kaikkien piiriläisten
jalkapohjia kutkutti tanssinhalu, kaikki halusivat juominkeja ja
ilotulituksia ja olivat valmiit, jos niin tarvittiin, kelpo
selkäsaunaankin juhliakseen Saksan yhtenäisyyden kunniaksi. Ainoastaan
paikasta, jossa tämän kaiken piti tapahtua, oli vielä vallinnut
erimielisyys.--Ennen kaikkea halusivat schrandenilaiset, luutnantti
Merckel etunenässä, että kekkerit olivat vietettävät heidän luonansa.
»Miksi niin? Pojat, ne vasta ovat joukkiota--nämä samaiset
schrandenilaiset. Riemusta aivan poissa nahkoistaan--juovat ja
hurjistelevat päivät päästään. Aina tallukat taivasta kohden!--Miksi
niin? Siksi, että he ovat vannoneet kostoa paroonilleen, isänmaan
kavaltajalle, joka heidät on häväissyt ilmoiseksi iäkseen.
Tiedättekös, mitä he ovat veisanneet kirkossaan virrennuotilla jo
seitsemisen vuotta:
Herramme Schrandenista, jonka tähden
hävetä saamme kaiken kansan nähden
ja käydä mieron pilkkana,--
lyö rutolla, o Jumala!
Näin veisaavat ne siellä joka pyhä, ja nyt, kun heidän rukouksensa on
jo puoleksi kuultu, ovat ne vannoneet jättävänsä hänet kirkkoaidan
taakse maatumaan.»
Kiihkeitä kysymyksiä satoi hänelle kaikilta tahoilta. »Onko se
kuollut, koira?--Onko piru hänet vihdoinkin perinyt?»
Melun keskeltä kuului räsähtävä, rauskahtava ääni. Nuoren Baumgartin
käsi oli niin kovasti kouristanut nojatuolin selustaa, että hauras puu
oli katkennut keskeltä poikki. Hän itse istui kalpeana ja
liikkumatonna ja tuijotti puhujaan silmät selällään, huomaamatta
lainkaan vahinkoa, jonka oli tehnyt talon vanhalle perinnölle.
Ja hilpeä Johann Radtke jatkoi:
»Ovatpa onneksi tainneet suututtaa hänet kuoliaaksi--ainakin oli hän
saanut halvauksen, kun he tahtoivat häneltä itse Kissanportaankin
hävittää. Luutnantti, oletko konsanaan kuullut Kissanportaasta
puhuttavan?»
Tämä tuijotti yhä vielä häntä kohden eikä virkkanut sanaakaan. Hänen
hampaansa olivat pureutuneet alahuuleen. Ikäänkuin kivettyneenä istui
hän paikoillaan.
»Kissanporras näet on tie, jota myöten parooni vuonna 7 vei
ranskalaiset, jotka olivat Schrandenin linnan miehittäneet,
preussilaisten selkään. Schrandenin päällekarkauksesta lienet ainakin
kuullut--siitähän kerrotaan joka kalenterissa.»
Luutnantti nyökäytti parisen kertaa koneellisesti päätänsä, kuten
tekee tuomittu, joka voimattomassa nöyryydessä alistuu kohtaloonsa.
»Heidän nähtensä oli hän kaatunut», kertoi Johann Radtke edelleen.
»Vaahto oli pursunut hänen suustansa--ja hänen rakas kullannuppusensa,
kylän puusepän tytär, joka hänen kanssaan on elellyt, oli heittäytynyt
hänen ruumiinsa päälle--kuka tietää, mihin he muuten olisivatkaan
ryhtyneet verisessä raivossaan.»
»Ja sanoitko, etteivät he nyt tahdo sallia häntä haudata?» puuttui
hyväntahtoinen Karl Engelbert puheeseen, pudistaen arvelevaisesti
päätänsä. »Onko sellainen sitten sallittua kristityssä maassa?»
Johann nauroi viekkaasti.
»Schrandenilaiset vetävät yhtä köyttä, ja jollei kukaan tahdo ryvettää
käsiään kantamalla moista iletystä hautaan, voiko sitä panna
pahakseen?»
»Mutta jos se joutuu esivallan korviin?»
»Esivallan--hahaha!--Heidän esivaltansa on vanha Merckel, ja hän oli
arvellut, että hänen puolestaan olisi haaskatarhakin vielä------»
Hädän ja tuskan huuto, ikäänkuin tukehtuvasta kurkusta pusertunut, sai
hänet vaikenemaan. Ponnahtaneena pystyyn, valkeana kuin kalkkiseinä,
seisoi nuori luutnantti ojentaen nyrkkiin puristetut kätensä puoleksi
torjuen, puoleksi uhaten häntä kohden. Hänen sinertävällä huulellaan
riippui veripisara, joka vieri leukaa myöten alaspäin, jättäen
jälkeensä punertavan juovan.
Soinnuton, tuskin ymmärrettävä änkytys kuului hänen huuliltaan, mutta
ken sen ymmärsi, kangistui kauhusta.
»Herkeä!» oli hän sanonut. »Herkeä!... Hän on isäni.»