Rauha oli tehty. Maailma, jota korsikkalainen oli puolen ihmisikää
uskaltanut pitää leikkipallonaan, tunsi jälleen itsensä.
Runneltuna, revittynä, vuotaen verta tuhansista haavoistaan, täytenään
taistelutantereita kuin märkiviä paiseita, puoleksi hautuumaana ja
puoleksi raunioina--sellaisena se jälleen löysi itsensä.
Mutta ihmiskunta, joka vastikään oli vapautunut, ei aavistanut mitään
omasta kurjuudestaan.--Jos maata, josta se sai leipänsä, oli
lannotettu verelläkin--hyvä vaan! Sittepähän se vastedes kantoi
runsaamman hedelmän. Jos luodit ja pistimet olivatkin harventaneet
ihmisten rivejä, mitäs siitä?--Olipahan jälelle jääneillä enemmän
tilaa ojennella käsivarsiaan.
Pääsihän jälleen liikkumaan, kun väentungosta hieman oli hajotettu.
Katkeamaton riemuhuuto kajahti taivasta kohden Gibraltarin kallioilta
aina Nordkapiin saakka.--Jokaisessa kellonnuorassa riippui tempova
poikanen, jokaiselta alttarilta, jokaisesta majasta kohosi
kiitosrukous.----Surevat piiloutuivat, heidän valituksensa
tukehtuivat kiitosvirsiin, heidän kyynelensä imi maa samalla
kylmäkiskoisuudella, jolla oli juonut kaatuneiden veripisaratkin.
Keväisen kauneuden keskellä oli Pariisissa rauhansopimus
allekirjotettu.----Verilätäköissä kukkivat liljat, ja romuhuoneista
tuotiin verenkostuttamat liljaliput. Bourbonit ryömivät esiin
nurkistaan, joihin heidät Roberspierren partaveitsi oli ajanut,
hieroivat unisia silmiään ja alkoivat iloisina hallita. Unhottaneet
eivät he olleet mitään, oppineet ainoastaan kauniin uuden sanan
Talleyrandin aapisesta. Tämä sana oli: vallanperimysoikeus.
Muulla maailmalla oli niin paljo tekemistä omissa asioissaan, oli
niin paljo voitonseppeleitä sidottavana ja tervehdysmaljoja
kallisteltavana, ettei se joutanut tästä ilveilystä välittämään.
Odotuksen kuumeen punehduttamina tuijottivat kaikki silmät länttä
kohden, josta heidän piti saapua, sankarien, laakereilla
seppelöityjen, heidän, jotka pyhän kotiturpeen puolesta, vaimojen ja
lasten, oikeuden ja isänmaan puolesta olivat olleet valmiit uhraamaan
henkensä ja verensä korsikkalaisen hurmahengen tulikitaan. He olivat
ajaneet häntä takaa hänen perimäiseen luolaansa saakka, kunnes hän
sidottuna oli virunut heidän jaloissaan.
Saksan tammet olivat juuri pukeutuneet viheriään, joutuakseen heti
ilakoiden ryöstettäviksi, kun voittajat alkoivat palata.
Etupäässä--iloisina, hilpeän vapaina parvina--palasi isänmaan ylpeys
ja kukka, rikasten pojat, jotka vapaaehtoisina jääkäreinä olivat omine
hevosineen ja omine aseineen lähteneet pyhään sotaan.
Heidän tiensä Saksan halki oli lakkaamatonta juhlahumua. Mihin
tulivat, kulkivat he ruusuilla ja kukkasilla; kauneimmat neidot
halasivat olla heidän rakastamiaan, jaloimmat viinit heidän
juotavinaan.
Heidän jälestään tulvi kasakkavirta Saksan lakeuksien ylitse.
Vuosikausi sitten, jolloin he, ikäänkuin kostonhenkien parvi, olivat
rientäneet suuren armeijan puolikuoliaaksi näännytettyjen tähteiden
jälestä, oli Saksa riemuiten tervehtinyt heitä vapauttajinaan,
kaupunkien hallitusmiehet olivat juhlallisina kulkueina olleet heidän
vastassaan, hymnejä oli sepitelty heidän kunniakseen, ja sinisilmäinen
saksalainen tunteellisuus oli vuotanut tulvanaan pesemättömään
tataariturpain hyväksi.
Nytkin kiiteltiin heitä, kuten velvollisuus vaati, mutta saksalaisten
ikävöitsevät katseet tähystelivät heidän ylitsensä loitommalle,
ikäänkuin he olisivat ainoastaan noiden vielä tulematta olevien
varjoja.
Ja vihdoin saapuivat hekin--kansan miehet, nuo, joilla ei ollut muuta
kuin pelkkä elämänsä isänmaalle alttiiksi annettavana. Heidän edellään
kulki ikäänkuin särkyneiden vaskitorvien räminä--perästä laahautui
paksu tomupilvi.
Eivät he ilmestyneet kotoisille maille ylväinä ja upeina, kuten kotiin
jääneet olivat unelmoineet, sädekehät päiden ympärillä, aaltoilevat
viitat liehuen toogan tavoin uljasten vartalojen ympärillä,--vaan
raukeina ja tylsinä kuin uuvuksiin ajetut työkonit, likaisina ja
repaleisina, syöpäläisistä kihisten, parrat pölyn ja hien vanuttamina,
sellaisina he palasivat. Tuossa meni muuan, joka kalpeana ja
riutuneena kuin keuhkotautinen ainoastaan vaivoin kykeni jalkojaan
siirtelemään eteenpäin, tuolla toinen, joka eläimellistyneenä ja
himokkaana katseli ympärilleen, silmien synkässä väikkeessä loimuavan
palon kajastus, luisevat nyrkit yhä vielä murhanhimosta kouristuneina.
Vain siellä täällä loisti ylevä, puhdas liikutus kyyneltyneistä
silmistä, vain siellä täällä liittyi kaksi pyssyn perää pitelevää
kättä kiitolliseen rukoukseen...
Mutta tervetulleita olivat he kaikki.--Eikä ketään ollut verinen
kostontyö vielä niin raaistanut ja kivetyttänyt, etteivät kyynelet ja
suudelmat olisi häntä virvottaneet ja saaneet palaavan valoisamman
ajan aavistuksia häämöttämään hänen sielunsa silmiin.
Tosin ei kiihtyneitä intohimoja yhtäkkiä tuuditeta täydelliseen
lepoon.--Kourat, jotka ovat kalpaa heiluttaneet, tarvitsevat aikaa
tarttuakseen aurankurkeen ja luotirihmaan, eikä joka miehen ole helppo
unhottaa leirielämän rajua hillittömyyttä lempeän kotilieden
ääressä.----
Kuten jokaisen rauhanteon jälkeen, oli sentähden vuosi 14 Saksassa
hurja aika. Tämä vuosi, jonka nimi meille myöhemmin syntyneille kaikuu
kuin kiitosvirsien, urkujen huminan ja kellojen helinän sulosointu,
näki väkivallan töitä ja rikoksia enemmän kuin yksikään muu vuosi
ennen tai jälkeen. Erittäin villisti elämöi ihmisten valloilleen
päässyt petomaisuus niissä seuduissa, joissa sodan edellä
oli ranskalaisten ylimielisyys mellastellut täydessä
murhanhimoisuudessaan, ja villeimmin siellä, missä taistelutannerten
verenhaju ja poltettujen kylien tulenloimotus oli kotiväenkin mielen
täyttänyt kauhunkuvilla ja missä salakähmäinen kavaluus ja luihu
pelkuruus yhä edelleen sovittamatonna huusi kostoa. Näytti melkein,
kuin eivät kiihtynyttä isänmaanrakkautta vielä, tyydyttäisi vastikään
vuotaneet verivirrat, vaan tarvittaisiin enemmän kuluneen
vuosikymmenen häpeän pesemiseen. Eihän voitu aavistaa että
korsikkalainen korppikotka, joka istui saarihäkissään, hioi jo
teräsnokkaansa nirhatakseen rikki häkkinsä ristikot ja että vielä
täytyi monen kuohuvaa verta uhkuvan suonen aueta, ennenkuin hän pääsi
täydelliseen lepoon.--